Pohjois-Lapin talvikalastuksen
päätapahtuma Hipun perinteinen pilkkikisa käytiin tänä vuonna
tuulisessa säässä. Koko kesä kalassa -blogi oli saanut tällä
kertaa jalkeille kolmihenkisen joukkueen. Kisa starttasi kello 12, ja
ilmoittautuminen alkoi jo pari tuntia aiemmin. Yhdentoista aikaan
ilmoittautuneet Tero-Antero, Portin Henkka ja allekirjoittanut eli
Aki-Tapani saivat kisanumeroikseen 27, 28 ja 29. Numero kirjoitettiin
mustalla tussilla virallisen kalapussin kylkeen.
Viime hetken ilmoittautujia oli sen
verran paljon, että kaikkiaan Ivalojoen rantatöyräälle kokoontui
noin satapäinen pilkkijäjoukko odottamaan starttipistoolin
laukaisua. Osa oli mukana selvästi tosimielellä, kun taas osa oli
lähtenyt joen jäälle pitämään hauskaa ja juopottelemaan. Suurin
piirtein joka toisella pilkkijällä oli nimittäin pullo povessa.
Blogia edustanut kolmikko lähti kuitenkin tavoittelemaan voittoa
tosissaan. Kisaan oli valmistauduttu jo viikkojen ajan. Etenkin
Tero-Antero oli suunnitellut hankkivansa henkisen yliotteen muista
kilpailijoista pilkkivehkeiden määrällä ja laadulla. Vehkeistä
riitti lainattavaa muillekin joukkueen jäsenille.
Vielä puoli tuntia ennen kisan alkua
Henkka teroitteli koukkujaan ja Tero-Antero verrytteli ranteitaan
Venevalkamantien kisalämpiössä. Minä tyydyin pakkaamaan
lainareppuuni kaksi erilaista vapaa, purkillisen kärpäsentoukkia,
katkeneen sohjokauhan ja retkipatjan palasen. Toisessa vavassa oli
kultainen pystypilkki ja toisessa hopeinen morri.
Kello oli pari minuuttia yli
puolenpäivän, kun lähtölaukaus kajahti ilmoille. Pilkkikansa
siirtyi verkkaisesti mutta määrätietoisesti ottipaikoille. Sen
jälkeen alkoi julmettu kairaaminen. Kisa-alue oli niin pieni, että
avantoja täytyi tehdä vieri viereen. Me päädyimme Siwan rantaan,
sillä ajattelimme, että rannan hiekkapohja vetää harjuksia
puoleensa. Vettä oli jään alla vain noin puoli metriä. ”Sehän
riittää kalalle”, Henkka vakuutteli. Minä oli skeptinen mutta
laskin silti pystypilkkini avantoon.
Ensimmäinen tärppi tuli saman tien.
Nykäys oli lyhyt ja terävä. Nostin pilkin hetken päästä ylös.
Toukka oli yhä paikallaan, joten jatkoin pilkkimistä samasta
avannosta. Innostus laantui, kun mitään ei enää kuulunut.
Vaihdoin paikkaa noin puolen tunnin pilkkimisen jälkeen. Tero-Antero
ja Henkka siirtyivät myös vastarannan puolelle. Siellä vettä oli
enemmän. Jäänalaiset elonmerkit sen sijaan vähentyivät
entisestään. Pilkkijöiden keskuudessa liikkui huhu, että joku oli
saanut siian. Edellisvuoden kisa oli voitettu juuri yhdellä siialla.
Pilkkiminen jatkui meidän osaltamme
intensiviisenä. Vaihdoimme vapoja, toukkia ja avantoja vartin
välein. Kairasimme hiki hatussa reikiä ja kauhoimme sohjoa. Tuuli
yltyi ja vei mukanaan vapoja, virallisia kisapusseja ja
miehittämättömiä pilkkireppuja. Neljän tunnin kisan aikana
nähtiin kaikki mahdolliset sääilmiöt. Välillä satoi vettä,
joka kisan edetessä muuttui rännäksi. Iltapäivällä räntä
muuttui lumeksi. Aurinko paistoi välillä kirkkaasti, kun taas
välillä se oli pitkiä aikoja pilvien takana. Ainoastaan tuuli oli
läsnä koko ajan. Se kaatoi kisa-alueen merkkipaaluja ja sai monet
puolitosissaan kilpailuun lähteneet keräämään kamppeensa ja
siirtymään loppuajaksi ravintolan puolelle. Meidän luonteeseemme
luovuttaminen ei sopinut – olihan osallistumisesta maksettu
kokonainen kymppi. Kun sen kertoi kolmella, tuli koko joukkueen
kisakustannukseksi 30 euroa.
Minä hain tuulensuojaa jään tasalta
ja koetin kurkkia avantoon. Pohjaa ei näkynyt – saati kaloja.
Siirryimme edelleen joukkueena joen puoliväliin, kelkkareitin
paikkeille. Kairasimme lämpimiksemme reikiä ja joimme sumusta
pulkkansa kanssa ilmestyneen huoltomiehen tarjoamat kahvit. Laskimme
vieheet veteen ja istuimme odottamaan. Hiljaista oli. Joessa tuntui
olevan yhtä vähän kalaa kuin hyvin hoidetussa uima-altaassa.
Siirryimme ainokaisen tärpin innostamana takaisin Siwan rantaan.
Siellä näytti olevan muutenkin eniten pilkkijöitä. Emme enää
tehneet uusia avantoja vaan hyödynsimme muiden hylkäämiä apajia.
Valitsin sattumanvaraisesti yhden niistä ja laskin pystypilkkini
avantoon. Käteni olivat jo niin kohmeessa, etten viitsinyt vaihtaa
jäätynyttä toukkaa tuoreeseen. Alkoi vahvasti näyttää siltä,
ettei ainakaan pääpalkintoa tänä vuonna irtoaisi.
Päätin kokeilla hyväksi havaittua
taktiikkaa ja siirtää ajatukseni mahdollisimman kauaksi
kalastamisesta. Yleensähän kala tarttuu koukkuun juuri silloin, kun
sitä vähiten odottaa. Uistellessa vavat alkavat taipua, kun on
tekemässä veneen penkille eväskattausta. Ennätystaimen hotkaisee
vieheen, kun yrittää epätoivoisesti irrottaa potkuriin tarttunutta
verkkoa. Sama taktiikka toimii myös muilla elämänalueilla.
Bussikin tulee kuulemma heti kun on sytyttänyt tupakan. Ehkä juuri
siksi moni pilkkijä näytti polttelevan ketjussa. Henkalle
sijaistekemistä edusti lonkeron juominen.
Olin kaukana Ivalojoen hyytävistä
tuulista, kun tunsin hentoa nykimistä vavassani. Palasin
todellisuuteen sekunnin sadasosassa ja kiskaisin voimakkaalla vedolla
siiman ylös. Jäälle nousi paitsi pystypilkkini koukkuineen, myös
noin viisitoistasenttinen siika. Ensimmäinen kisakala oli ylhäällä.
Jäällä sätkivä siika toi uskoa ja toivoa muillekin
osallistujille. Sijaistekeminen sai jäädä, kun katse nauliintui
tiukasti avannossa riippuvaan vieheeseen. Tupakat sammuivat ja
lonkerot jäivät reppuun. Alkoi armoton nykiminen. Jäällä nähtiin
monenlaisia ranneliikkeitä. Toiset tekivät laajoja, rauhallisia
kaaria, kun taas toiset luottivat nopeisiin, lähes huomaamattomiin
nykäyksiin. Jotkut uskoivat, että virtaava vesi hoitaa pilkin
liikuttamisen ja pitivät itse vapaa ainoastaan paikallaan.
Nopeasti kävi ilmi, ettei ainokainen
siikani riittäisi aivan palkintopallille asti. Kalaa alkoi nimittäin
nousta muillakin. Suurin osa saaliskaloista oli tosin alamittaisia
harjuksia, jotka oli päästettävä takaisin uimaan. Jonkin verran
jäälle nousi kuitenkin myös kilpailuun kelpaavia vedeneläviä.
Noin neljän metrin päässä minusta pilkkinyt puoliammattilainen
alkoi vetää kisan viimeisen tunnin aikana kalaa kuin Mao Zedong
varhaisessa kiinalaisessa propagandassa. Siirryin pikaisesti hiukan
lähemmäksi häntä ja aloin mukailla hänen ranteensa liikettä.
Tuloksetta. Minun avannostani näkyi vain hiekkapohja, vaikka parin
metrin päässä kalaa nousi jatkuvalla syötöllä. Onneksi valtaosa
on kuitenkin alamittaisia, kateellisena ajattelin.
Tuuli sen kun yltyi kisan edetessä.
Kylmyys hiipi ihon alle, vaikka vaatteita lisäsi koko ajan. Viima
tuntui tunkevan luihin asti. Puoli neljän aikaan toimintakyky alkoi
olla nollassa. Vaihdoin silti paikkaa vielä kertaalleen. Kävelin
vastarannalle ja kairasin uuden reiän. Pilkin tyhjää vielä viiden
minuutin ajan. Aloin olla varma, ettei kalaa enää tule. Otin
Tero-Anteron mukaani matkalta ja kävelin punnitukseen. Henkka jäi
joelle vielä viimeisiksi minuuteiksi. Kisakalani painoi 80 grammaa.
Punnituksen tädit innostuivat, sillä siihen mennessä punnitukseen
ei ollut tuotu ainoatakaan kilpailuun kelpaavaa kalaa. Menin
ravintolaan odottelemaan kisan päättymistä.
Punnitus oli ohi nopeasti, sillä vain
muutamilla oli mukanaan saalista. Koko päivän tyhjää pilkkinyt
naisihminen oli saanut viimeisellä minuutilla isohkon harjuksen,
mutta sekin taisi harmillisesti olla sentin liian lyhyt. Palkinnot
saatiin kuitenkin tänä vuonna jaettua saaliin perusteella, joten
viime vuonna nähtyä arvontaa ei järjestetty. Tuhannen euron
lahjakortti meni noin 450 gramman tuloksella. Kakkos- ja
kolmossijoille sijoittuneet saivat niin ikään yli 400 gramman
saaliin. Positiivisimmaksi pilkkijäksi valittiin tänäkin vuonna
kovimmassa humalassa heilunut kalamies.
Kovin iloisia ilmeitä joukkueemme
edustajien kasvoilla ei kisan jälkeen nähty. ”Eiköhän tämän
vuoden pilkit ole nyt pilkitty”, Tero-Antero totesi. Itsellänikin
päällimmäinen ajatus oli, että olisi tuon nelituntisen voinut
järkevämminkin käyttää. Samoin kisaan menneet 30 euroa. Niillä
rahoilla olisi voinut ostaa vaikkapa viinaa.
