Päivä Ivalossa on sama ko viikko Hawaijilla. - Vuotin Mitri





sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Hipun pilkit 2014

Pohjois-Lapin talvikalastuksen päätapahtuma Hipun perinteinen pilkkikisa käytiin tänä vuonna tuulisessa säässä. Koko kesä kalassa -blogi oli saanut tällä kertaa jalkeille kolmihenkisen joukkueen. Kisa starttasi kello 12, ja ilmoittautuminen alkoi jo pari tuntia aiemmin. Yhdentoista aikaan ilmoittautuneet Tero-Antero, Portin Henkka ja allekirjoittanut eli Aki-Tapani saivat kisanumeroikseen 27, 28 ja 29. Numero kirjoitettiin mustalla tussilla virallisen kalapussin kylkeen. 
Viime hetken ilmoittautujia oli sen verran paljon, että kaikkiaan Ivalojoen rantatöyräälle kokoontui noin satapäinen pilkkijäjoukko odottamaan starttipistoolin laukaisua. Osa oli mukana selvästi tosimielellä, kun taas osa oli lähtenyt joen jäälle pitämään hauskaa ja juopottelemaan. Suurin piirtein joka toisella pilkkijällä oli nimittäin pullo povessa. Blogia edustanut kolmikko lähti kuitenkin tavoittelemaan voittoa tosissaan. Kisaan oli valmistauduttu jo viikkojen ajan. Etenkin Tero-Antero oli suunnitellut hankkivansa henkisen yliotteen muista kilpailijoista pilkkivehkeiden määrällä ja laadulla. Vehkeistä riitti lainattavaa muillekin joukkueen jäsenille.

Vielä puoli tuntia ennen kisan alkua Henkka teroitteli koukkujaan ja Tero-Antero verrytteli ranteitaan Venevalkamantien kisalämpiössä. Minä tyydyin pakkaamaan lainareppuuni kaksi erilaista vapaa, purkillisen kärpäsentoukkia, katkeneen sohjokauhan ja retkipatjan palasen. Toisessa vavassa oli kultainen pystypilkki ja toisessa hopeinen morri.

Kello oli pari minuuttia yli puolenpäivän, kun lähtölaukaus kajahti ilmoille. Pilkkikansa siirtyi verkkaisesti mutta määrätietoisesti ottipaikoille. Sen jälkeen alkoi julmettu kairaaminen. Kisa-alue oli niin pieni, että avantoja täytyi tehdä vieri viereen. Me päädyimme Siwan rantaan, sillä ajattelimme, että rannan hiekkapohja vetää harjuksia puoleensa. Vettä oli jään alla vain noin puoli metriä. ”Sehän riittää kalalle”, Henkka vakuutteli. Minä oli skeptinen mutta laskin silti pystypilkkini avantoon.

Ensimmäinen tärppi tuli saman tien. Nykäys oli lyhyt ja terävä. Nostin pilkin hetken päästä ylös. Toukka oli yhä paikallaan, joten jatkoin pilkkimistä samasta avannosta. Innostus laantui, kun mitään ei enää kuulunut. Vaihdoin paikkaa noin puolen tunnin pilkkimisen jälkeen. Tero-Antero ja Henkka siirtyivät myös vastarannan puolelle. Siellä vettä oli enemmän. Jäänalaiset elonmerkit sen sijaan vähentyivät entisestään. Pilkkijöiden keskuudessa liikkui huhu, että joku oli saanut siian. Edellisvuoden kisa oli voitettu juuri yhdellä siialla.




Pilkkiminen jatkui meidän osaltamme intensiviisenä. Vaihdoimme vapoja, toukkia ja avantoja vartin välein. Kairasimme hiki hatussa reikiä ja kauhoimme sohjoa. Tuuli yltyi ja vei mukanaan vapoja, virallisia kisapusseja ja miehittämättömiä pilkkireppuja. Neljän tunnin kisan aikana nähtiin kaikki mahdolliset sääilmiöt. Välillä satoi vettä, joka kisan edetessä muuttui rännäksi. Iltapäivällä räntä muuttui lumeksi. Aurinko paistoi välillä kirkkaasti, kun taas välillä se oli pitkiä aikoja pilvien takana. Ainoastaan tuuli oli läsnä koko ajan. Se kaatoi kisa-alueen merkkipaaluja ja sai monet puolitosissaan kilpailuun lähteneet keräämään kamppeensa ja siirtymään loppuajaksi ravintolan puolelle. Meidän luonteeseemme luovuttaminen ei sopinut – olihan osallistumisesta maksettu kokonainen kymppi. Kun sen kertoi kolmella, tuli koko joukkueen kisakustannukseksi 30 euroa.

Minä hain tuulensuojaa jään tasalta ja koetin kurkkia avantoon. Pohjaa ei näkynyt – saati kaloja. Siirryimme edelleen joukkueena joen puoliväliin, kelkkareitin paikkeille. Kairasimme lämpimiksemme reikiä ja joimme sumusta pulkkansa kanssa ilmestyneen huoltomiehen tarjoamat kahvit. Laskimme vieheet veteen ja istuimme odottamaan. Hiljaista oli. Joessa tuntui olevan yhtä vähän kalaa kuin hyvin hoidetussa uima-altaassa. Siirryimme ainokaisen tärpin innostamana takaisin Siwan rantaan. Siellä näytti olevan muutenkin eniten pilkkijöitä. Emme enää tehneet uusia avantoja vaan hyödynsimme muiden hylkäämiä apajia. Valitsin sattumanvaraisesti yhden niistä ja laskin pystypilkkini avantoon. Käteni olivat jo niin kohmeessa, etten viitsinyt vaihtaa jäätynyttä toukkaa tuoreeseen. Alkoi vahvasti näyttää siltä, ettei ainakaan pääpalkintoa tänä vuonna irtoaisi.

Päätin kokeilla hyväksi havaittua taktiikkaa ja siirtää ajatukseni mahdollisimman kauaksi kalastamisesta. Yleensähän kala tarttuu koukkuun juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Uistellessa vavat alkavat taipua, kun on tekemässä veneen penkille eväskattausta. Ennätystaimen hotkaisee vieheen, kun yrittää epätoivoisesti irrottaa potkuriin tarttunutta verkkoa. Sama taktiikka toimii myös muilla elämänalueilla. Bussikin tulee kuulemma heti kun on sytyttänyt tupakan. Ehkä juuri siksi moni pilkkijä näytti polttelevan ketjussa. Henkalle sijaistekemistä edusti lonkeron juominen.

Olin kaukana Ivalojoen hyytävistä tuulista, kun tunsin hentoa nykimistä vavassani. Palasin todellisuuteen sekunnin sadasosassa ja kiskaisin voimakkaalla vedolla siiman ylös. Jäälle nousi paitsi pystypilkkini koukkuineen, myös noin viisitoistasenttinen siika. Ensimmäinen kisakala oli ylhäällä. Jäällä sätkivä siika toi uskoa ja toivoa muillekin osallistujille. Sijaistekeminen sai jäädä, kun katse nauliintui tiukasti avannossa riippuvaan vieheeseen. Tupakat sammuivat ja lonkerot jäivät reppuun. Alkoi armoton nykiminen. Jäällä nähtiin monenlaisia ranneliikkeitä. Toiset tekivät laajoja, rauhallisia kaaria, kun taas toiset luottivat nopeisiin, lähes huomaamattomiin nykäyksiin. Jotkut uskoivat, että virtaava vesi hoitaa pilkin liikuttamisen ja pitivät itse vapaa ainoastaan paikallaan.

Nopeasti kävi ilmi, ettei ainokainen siikani riittäisi aivan palkintopallille asti. Kalaa alkoi nimittäin nousta muillakin. Suurin osa saaliskaloista oli tosin alamittaisia harjuksia, jotka oli päästettävä takaisin uimaan. Jonkin verran jäälle nousi kuitenkin myös kilpailuun kelpaavia vedeneläviä. Noin neljän metrin päässä minusta pilkkinyt puoliammattilainen alkoi vetää kisan viimeisen tunnin aikana kalaa kuin Mao Zedong varhaisessa kiinalaisessa propagandassa. Siirryin pikaisesti hiukan lähemmäksi häntä ja aloin mukailla hänen ranteensa liikettä. Tuloksetta. Minun avannostani näkyi vain hiekkapohja, vaikka parin metrin päässä kalaa nousi jatkuvalla syötöllä. Onneksi valtaosa on kuitenkin alamittaisia, kateellisena ajattelin.

Tuuli sen kun yltyi kisan edetessä. Kylmyys hiipi ihon alle, vaikka vaatteita lisäsi koko ajan. Viima tuntui tunkevan luihin asti. Puoli neljän aikaan toimintakyky alkoi olla nollassa. Vaihdoin silti paikkaa vielä kertaalleen. Kävelin vastarannalle ja kairasin uuden reiän. Pilkin tyhjää vielä viiden minuutin ajan. Aloin olla varma, ettei kalaa enää tule. Otin Tero-Anteron mukaani matkalta ja kävelin punnitukseen. Henkka jäi joelle vielä viimeisiksi minuuteiksi. Kisakalani painoi 80 grammaa. Punnituksen tädit innostuivat, sillä siihen mennessä punnitukseen ei ollut tuotu ainoatakaan kilpailuun kelpaavaa kalaa. Menin ravintolaan odottelemaan kisan päättymistä.

Punnitus oli ohi nopeasti, sillä vain muutamilla oli mukanaan saalista. Koko päivän tyhjää pilkkinyt naisihminen oli saanut viimeisellä minuutilla isohkon harjuksen, mutta sekin taisi harmillisesti olla sentin liian lyhyt. Palkinnot saatiin kuitenkin tänä vuonna jaettua saaliin perusteella, joten viime vuonna nähtyä arvontaa ei järjestetty. Tuhannen euron lahjakortti meni noin 450 gramman tuloksella. Kakkos- ja kolmossijoille sijoittuneet saivat niin ikään yli 400 gramman saaliin. Positiivisimmaksi pilkkijäksi valittiin tänäkin vuonna kovimmassa humalassa heilunut kalamies.

Kovin iloisia ilmeitä joukkueemme edustajien kasvoilla ei kisan jälkeen nähty. ”Eiköhän tämän vuoden pilkit ole nyt pilkitty”, Tero-Antero totesi. Itsellänikin päällimmäinen ajatus oli, että olisi tuon nelituntisen voinut järkevämminkin käyttää. Samoin kisaan menneet 30 euroa. Niillä rahoilla olisi voinut ostaa vaikkapa viinaa.