Päivä Ivalossa on sama ko viikko Hawaijilla. - Vuotin Mitri





maanantai 31. toukokuuta 2010

Jättiläishauen jäljillä - Hauenuistelun EM-kisoissa hurja saalis


Oulujärvellä kisattava Hauki-EM-uistelu on jo pitkään ollut Suomen suurin uistelutapahtuma. Nimestään huolimatta kisa on kaikille avoin ja valtaosa osallistujistakin on suomalaisia. Kainuun mereksikin kutsuttu Oulujärvi sijaitsee kolmen kunnan alueella: Suomen neljänneksi suurimman järven aallot iskeytyvät rantaan Kajaanin, Paltamon ja Vaalan kunnissa. Järven pinta-ala on 928 neliökilometriä ja keskisyvyys vain 7 metriä Järvi on siis suomalaiseksikin suurjärveksi huomattavan matala.

Tänä vuonna hauenuistelun EM-kisoihin oli ilmoittautunut vajaat 200 venekuntaa. Yhdessä veneessä oli keskimäärin kolme kalastajaa, joten kisailijoita oli arviolta 600. Viime vuoden kisojen voittotulos oli yli 200 kiloa, joten odotukset olivat tänäkin vuonna korkealla.

Meidän joukkueemme osallistui firmasarjaan, jossa venekuntia oli vain viitisentoista. Tähtitieteelliseen osallistumismaksuun sisältyi kalastusluvat, hotelliaamiainen ja sisäänpääsy VIP-telttaan, jossa tarjolla oli alkoholijuomia ja tv-kokin tekemää ruokaa.
Kisasatama sijaitsi tällä kertaa Vaalan kunnassa, Manamansalon saarella. Kaksipäiväinen kilpailu käynnistyi aikaisin lauantaiaamuna, joten meidän oli matkustettava paikan päälle jo perjantai-iltana. Joukkueemme kippari oli kaukaa viisaana varannut meille jo vuotta aiemmin majapaikan aivan sataman vierestä.


Muumitalon näköinen rakennus oli lämmin ja tilava. Mökkiin oli vedetty sähköt, ja vettäkin sai hanasta. Rakennuksessa oli myös upea takka, mutta jostain syystä sen luukku oli lukittu. Ehkä mökki oli joskus meinannut palaa humalaisten kalamiesten käsittelyssä. Tai sitten huonosti muurattu piippu oli vuosien saatossa halkeillut. Yhtä kaikki, mukaan varatut Wilhelmit piti käristää sähkögrillissä mökin pihalla. Ikävää oli myös se, ettei mökin ulko-ovea saanut sisäpuolelta ollenkaan lukkoon. Siksi etenkin lauantaiyönä kutsumattomia yövieraita sai käännyttää ovelta tasaiseen tahtiin.

Ensimmäisen kisapäivän aamu oli ankea. Edellisillan konjakkihuurut eivät olleet vielä haihtuneet, kun herätyskello soi jo vaativasti. Ulkona oli harmaata ja kosteaa. Katselin ikkunasta, kuinka aamuvirkut kalamiehet laskivat veneitään vesille. Ainoan veneenlaskuluiskan eteen kertyi loputon trailerien jono.

Kisa käynnistyi aamukymmeneltä. Me tosin pääsimme vesille vasta tuntia myöhemmin, sillä puolet joukkueemme jäsenistä kuului järjestäjäorganisaatioon ja joutui tekemään kisoissa myös toimitsijatehtäviä. Ensimmäinen kalastustunti kului ottipaikalle siirtymiseen. Tuuli yltyi menomatkalla, ja lujaa ajettaessa aallot löivät pohjaan kuin kivet. Meno oli niin rajua, että aloin pelätä sisäelimieni puolesta. Tuntui, että vatsalaukku nousee kurkkuun jokaisesta töyssystä. Penkissä ei meinannut pysyä, vaikka piti molemmilla käsillään kiinni veneen reunoista. Hiljalleen pahimmat törmäykset oppi ennakoimaan. Keksin siirtää painon käsien ja jalkojen varaan, jolloin täräykset saattoi ottaa vastaan jaloilla. Onneksi ottipaikkakin löytyi pian. Veneen katto laskettiin alas, ja vavat kaivettiin esiin. Samaan aikaan aurinko ilmestyi pilvien takaa taivaalle.


Ensimmäinen tärppi tuli nopeasti. Plaanariin kiinnitetyt siimat laukesivat suoraksi, ja kaksi vapaa taipui yhtä aikaa. ”Tuplatärppi”, joku huusi. Syöksyin veneen keulasta väsytysavuksi. Suunnaton innostus valtasi kalamiehet. Huuma haihtui nopeasti, kun huomasimme, että ”tärppi” johtuikin vain siimasotkuista. Toisiinsa tarttuneet uistimet olivat kummallisella tavalla laukaisseet muoviset siimankiinnittimet. Väärä hälytys sai miehistön mielen matalaksi. Siirryin takaisin veneen keulaan torkkumaan. Pehmeille penkeille oli mukava oikaista. Raikas järvi-ilma tuuletti viimeisetkin konjakkihuurut pääkopastani. Painoin silmät kiinni ja keskityin kuuntelemaan ympäristön ääniä.

Nelitahtimoottori hurisi tasaisesti. Jossain kaukana kirkui lokki. Kukaan ei puhunut. Joku kuului kaatavan kahvia termospullosta kuksaansa. Minä näin jo unta. Olin matkalla Ranskaan. Muistan, että lentokone piti kummallista ääntä. Suoraan edestä kuului outoa kirskuntaa. Tähänkö tämä putoaa, ajattelin. Heräsin yleiseen tohinaan. Ääni ei kuulunutkaan lentokoneesta, vaan hyrräkelasta, jonka jarru antoi periksi valtavan vedon alla. Siimaa meni metritolkulla – onneksi sitä kerrankin oli kelassa tarpeeksi. Pikkuhiljaa kalan liike pysähtyi. Se ei uinut kauemmas, mutta ei myöskään tullut lähemmäs. Se oli kuollutta painoa pohjassa. Jättiläishauki oli iskenyt juuri siihen uistimeen, joka oli perukkeessa kiinni Lidlistä ostetulla lukolla. Vetää ei uskaltanut. Piti vain kelata hiljalleen, pitää siima kireällä ja myötäillä hauen liikkeitä.

Väsytimme kalaa vuoron perään. Halusimme kalan ylös, sillä firmakisan voiton ratkaisi suurin hauki – kalojen yhteispainolla ei ollut väliä. Jännitti valtavasti. Annoin väsytysvuoroni päätteeksi vavan veneen kipparille ja kävelin keulaan kuselle. Esitin välinpitämätöntä – se oli minun keinoni torjua liika toivo ja innostus.


Puolen tunnin väsytyksen jälkeen hauki oli noin kymmenen metrin päässä veneestä. Se lähestyi venettä suu auki, jolloin veden vastus oli valtava. Hauki lähti uuteen syöksyyn aina kun sai päänsä veden alle. Lopulta kala oli aivan veneen reunalla. Se oli kiinni vain yhdellä koukulla, joten haavin kanssa piti oli äärimmäisen varovainen. Väsymyksestä selälleen kellahtanut kala ei kuitenkaan jaksanut yrittää enää karkuun, joten haavimiehen oli helppo saada peto pussin pohjalle. Jännitys ei kuitenkaan loppunut siihen, sillä viimeinenkin koukku irtosi heti, kun hauki oli haavissa, eikä haavi tahtonut kestää kalan painoa. Yhdellä potkulla se sai haavin rikki ja pääsi jo puolittain ulos ansastaan. Onneksi kala oli kuitenkin siinä vaiheessa jo veneen puolella.


Onnesta mykkänä siirsimme jättiläisen jäiden sekään ja aloimme arvuutella sen painoa. Minun veikkaukseni oli kahdeksan kiloa, muut olivat maltillisempia. ”Kuuden kilon kalakin on yllättävän iso”, kokenut kipparimme muistutti. Emme arvostaneet hänen lausuntoaan kovinkaan paljon, sillä hän oli väsytysvuorollaan veikannut kalaa enintään kolmikiloiseksi.

Suurhauki oli hallussa noin kello 13, joten kalastusaikaa oli vielä reilusti jäljellä. Kiersimme ottipaikan ympäri kerta toisensa jälkeen. Yhtä aikaa vedossa oli kymmenen viehettä. Kala tuntui olevan syönnillään. Noin kymmenen minuutin välein nostimme kylmälaatikkoon aina uuden hauen. Pienimmät olivat kilon painoisia, suurimmat noin kaksikiloisia. Yhtään kalaa ei karannut koko päivänä. Jo parikiloinen hauki on yllättävän kova taistelija. Vaikka lohikalojen voimaa aina korostetaan, myös hauen väsyttäminen tarjoaa hienoja elämyksiä. Vähän pienemmän hauen voi helposti nostaa veneeseen kädellä, joten aikaa ei kulu uistimen irrottamiseen haavista. Nostoa helpottavat viilto- ja pistosuojatut hansikkaat, joita myydään kaikissa kalastusvälinekaupoissa.

Koska joukkueemme toimitsijajäsenten piti kiiruhtaa punnitukseen, jouduimme rantautumaan kaksi tuntia ennen muita joukkueita. Annoimme siis yhteensä kolme tuntia tasoitusta muille firmakisajoukkueille. Punnituksessa odotti pettymys. Jättiläishaukemme painoi vain reilut kuusi kiloa. Pessimistinen kipparimme oli ollut oikeassa. Kalalaatikko keveni muutenkin huimasti, kun sieltä kaatoi ylimääräiset veret ja jääpalat pois. Päivän saalis oli yhteensä noin 22 kiloa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että ammattilaisista koostunut voittajajoukkue keräsi ensimmäisenä päivänä yli 90 kilon saaliin.

VIP-teltta aukesi vasta kuudelta, joten minulla oli pari tuntia luppoaikaa. Päätin mennä majapaikkaamme jatkamaan jättiläishauen keskeyttämiä unia. Ihmeellisellä tavalla uni jatkui siitä, mihin se oli aiemmin päivällä jäänyt. Olin lentokentällä ja puhuin täydellistä ranskaa. Kone ei siis oudosta kirskunnasta huolimatta pudonnutkaan. En ehtinyt lentokentältä minnekään, sillä uni jäi taas kesken. Heräsin vastahakoisesti puhelimen ääneen.

Varakipparimme soitti ja pyysi minua rantaan kuvaamaan veneitä. ”Ne näyttävät niin hienoilta, kun tulevat rantaan”, hän vakuutteli. En kehdannut sanoa osallistumismaksun maksaneelle huonetoverilleni, etten ole erityisen kiinnostunut hienoista veneistä. Niinpä astelin unisena kamera kainalossani rantaan. Kieltämättä jonossa rantautuneet veneet näyttivät komealta. En silti saanut tilanteesta yhtään onnistunutta kuvaa. Kuvasin jonkin aikaa myös muiden venekuntien saaliita.


Johdimme firmakisaa pitkään, mutta lopulta yksi joukkue kiilasi ohitsemme kymppikiloisella. Tappio oli selvä, sillä voittajajoukkueen toiseksikin suurin hauki oli isompi kuin meidän kisakalamme. Kyseinen venekunta edusti uistimia valmistavaa yritystä, joten millekään amatöörijoukkueelle emme hävinneet. Kakkossija oli joka tapauksessa joukkueemme historian paras suoritus.

Legendaariseksi mainostettu VIP-telttakin avasi lopulta ovensa. Pitkille pöydille oli katettu monenlaista lihaa, mutta ei lainkaan kalaa – ei edes haukea. Juomavalikoimakin oli monipuolinen. Kovin paljon herkkuja ei kalamiehenkään mahaan mahdu. Iso osa gourmet-ruuista jäi syömättä, mutta juomat kuulemma loppuivat – tosin vasta aamuyöllä, jolloin minä olin jo nukkumassa.


Muut joukkueemme jäsenet katosivat ties minne, joten jäin toviksi telttaan kuuntelemaan muiden kilpailijoiden juttuja Muistan nauraneeni monta kertaa humalaisten kalamiesten höpötyksille, mutta jostain syystä mieleeni jäi vain yksi tarina Unkariin suuntautuneesta autonhakureissusta. Siitäkin muistan vain sen, että päähenkilö oli jossain vaiheessa saanut juotavakseen battery-juomaa ja ollut sen jälkeen kaksi päivää sekaisin.

Tavoistani poiketen lähdin ilmaisen viinan teltasta jo kymmeneltä, sillä seuraavana päivänä vesille sai lähteä jo aamuyhdeksältä. Vaikka firmakisa oli jo päättynyt, kokonaistulosta sai kasvattaa vielä sunnuntaina. Ennen nukkumaanmenoa kävimme pokkaamassa firmakisan kakkospystin.

Sunnuntaina heräsin liian aikaisin. Suuntasin luvatulle hotelliaamiaiselle heti kahdeksan jälkeen. Tukevaksi mainostettu aamiainen tarjoiltiin nuhruisen kahvilan nurkkapöydästä. Tullessani paikalle aamupalasta oli jäljellä vain rippeet. Onneksi kahvia sentään keitettiin lisää. Vesille ei päästy taaskaan kovin aikaisin, sillä joukkueemme kippari joutui päivittämään osallistujalistoja puoli yhteentoista asti. Rannassa oli pakko tarkistaa vielä moottorin öljyt, sillä ohjauspaneelin öljyvalo alkoi yllättäen vilkkua vaativasti. Kävi ilmi, että moottorin huoltomittari oli edellisessä huollossa unohdettu nollata.

Sunnuntaista ei ole paljon kerrottavaa. Sää oli edellispäivää huonompi, eivätkä hauetkaan tuntuneet olevan syönnillään. Tärppejä tuli kyllä tasaiseen tahtiin, mutta suurin osa kaloista pääsi saman tien irti. Kolme parikiloista karkuutimme aivan veneen vierestä.

En kehdannut mennä punnitukseen neljän hauen kanssa, joten hidastelin tarkoituksella laiturilla. Pakkailin tavaroitani korostetun rauhallisesti ja odotin, että joku kiikuttaisi laatikon puntarimiehille. Neljä kiloa oli sunnuntain surkean saaliin paino. Kahden päivän yhteissaalis oli siten noin 26 kiloa. Hävisimme voittajajoukkueelle vain 200 kiloa.

lauantai 1. toukokuuta 2010

Surrealistisen paska, mutta monimerkityksellinen otsikko: Kevään ensimmäinen kalareissu

Huomasin iloiseksi yllätykseksi, että minut oli kutsuttu sisällöntuottajaksi kalastusaiheiseen blogiin. Kolmeen pitkään vuoteen en ole tällaista tekstiä tuottanut, saa nähdä mitä tästä tulee. Mutta kurkipotkaistaanpa pitemmittä puheitta tämä tuliliemellä degeneroitu solumassa sitten syöksemään sitä sisältöä muita aivosilmukoita kutkuttelemaan. Rakkaat lukijat, kertokaapa alkuun miksi aina puhutaan rakkaista lukijoista, en minä teitä rakasta, kasvottomia mörköjä te olette, imemässä tajunnanvirtaa ja kuitenkin runkkaamassa saaliskuville.

Kolmisen viikkoa takaperin keväisen lämpimänkostea nuolaisu oli jo liottanut Suomineitosen valkean lumi- ja jäähunnun ja Luonto, tuo Saatanan kirkko tai yksi Jumalan kauneimmista ilmenemismuodoista, työnteli nyt kieltään Neidon paljaalla iholla havahtuvien luontokappaleiden korviin. ”Menkää ja lisääntykää, kasvattakaa minulle silmiä, kokekaa ja olkaa läsnä, muuttakaa ja muuttukaa, jalostukaa kärsimyksen kautta kohti kauneutta”, Luonto kuiskaili ja sai maan hengittämään ja lämpenevän ilman täyttymään laulusta. - Lähetäänkö tappamaan kaloja ja ryyppäämään, Härkä-Timppa puhisi luuriin. - Lähetään, vastasin, löin sen korvaan ja tuijotin kahvikuppini reunan yli Hietalahden Nesteen hyllyssä roikkuvia Wunderbaumeja. Ne väristyttelivät jonkin muiston hentoa liekkiä, ei siitä Mattilan Corollasta jonka takapenkiltä löytyi aina sammunut ritsa, vaan jostain kauempaa, lapsuuden keväisistä retkistä oikeiden havupuiden katveessa, rätisevistä nuotioista ja pälvien tuoksuista. Totisesti, onpa vain tullut vietettyä kauan Kolmannen Kehän sisäpuolisessa todellisuudessa, perhanan Timppa, kerrankin sen päässä on liikahtanut jotain kehittävää. Koko talven kestänyt hermojariipivä putkiremontti, tunkkainen kämppä ja orjuuttava tietokone – hetkeksi pois niiden riivaajien vaikutuspiiristä!

Soitin Siekkiselle että mukaan, muttei se vastannut. Pakanen oli Ivalossa. Takku oli päissään. Siinäpä mahdolliset Pohjoisen vahvistukset sitten olivatkin, reissusta oli kehkeytymässä ensimmäinen, jonka retkikunta muodostuisi minun lisäkseni ainoastaan uusista tuttavuuksistani, veltoista Etelän variksista joiden parveen mie, Pohjoisen kylmien ilmavirtausten ja ankarankauniiden erämaiden teräväpiirteiseksi, kovamunankuoriseksi ja jänteväsiipiseksi muovaama haukka olin liittynyt reviiriltä eksyttyäni. Aye, mikäs siinä, nähtäisiin mihin näistä on.

Yksityiskohdista sovittiin ja Härkä-Timpan paska Volvo poimi minut kyytiin. Mukana oli myös Timpan työkaveri Dänkki. Stadilaisen ja Hesalaisen/maalaisen muuten voi erottaa parhaiten lempinimistä – Dänkki, Spärde, Stube jne. on usein paljasjalkaisia, Härkä-Timppa, Perskurun-Arska, Paska-Kettu, Sianmaksa-Siitonen, ne on jostain muualta. Siinä missä urbaani yhteisönimi syntyy usein vain puhtaasti slangin foneettisiin sääntöihin perustuvana, jonkinlaisena suuhun sopivaan väännöksenä henkilön alkuperäisestä nimestä, varsinkin Pohjoisen ihmiset antavat toisilleen eläviä, joko henkilön persoonaa tai ulkonäköä jotenkin kuvaavia nimiä tai nimiä jotka juontuvat johonkin sattumukseen, tarinaan tai juoruun. Niin kuin intiaaneilla, maailma osoittaa sinulle nimen eikä vanhemmilla tai itselläsi ole siihen paljon sanomista. Retkikuntamme jäsenten nimet ovat hyviä esimerkkejä toisen nimeämistavan ylivertaisuudesta – jo Härkä-Timpan nimen kuullessaan voi päätellä miehen: 1. muuttaneen Stadiin muualta; 2. Olevan joko henkisesti tai ruumiillisesti jotenkin härän kaltainen. Dänkki on vain Dänkki, hajuton mauton Dänkki, Dänkki Tampereelta, Dänkki Turusta tai Dänkki Kontulasta, ehkä Daniel, joka vihjaa ehkä korkeintaan suomenruotsalaiseen sukuun. Härkä-Timppa on Täysimittainen Mies, Dänkki kuulostaa sellaiselta joka sotkee talojen seiniä tusseilla.

Näin sen pitäisi mennä jos maailma olisi sellainen kuin se on minun kalloni sisällä, mutta ei se ole. Härkä-Timppa, oikealta nimeltään Timo Härkönen on laiha, pitkäkasvoinen honkkeli jostain Kokkolan kerrostalogetosta eikä siinä ole edes horoskooppimerkin vertaa härkää ja sillä on monesti punainen pusero. Dänkki on kolmevitonen kehonrakentaja jonka sieraimet laajenevat kun se hermostuu, eikä sekään ihan paljasjalkainen ole. MUTTA ANYWHO, istuimme Volvossa joka mylvi ja urahteli Länärillä suuntana joku järvi ja siitä mereen laskeva joku joki - - - en vain mitenkään ollenkaan kirveelläkään muista nimiä, niin sanotaan tästä eteenpäin Järvi ja Joki. Helvetti, syyttääkö ajan hampaita vai ilmastomyrkkyjä näiden niin rakkaiden aivojen rapauttamisesta. Olen kyllä melko tukevassa humalassakin kun tätä naputtelen.

Olin ostanut Huuto.netistä kuojottavan halvalla hyvän kasan vieheitä ja Härkä-Timpalla oli lainata virveli. Joesta saisi hyvällä tuurilla taimenta tai jotain istutettuja lohikaloja, Järvestä saa aina kuhaa ja iltanuotiolla voi virittää vielä viihdykkeeksi pohjaongen siialle. Kolme jätkää rumat vaatteet päällä, teltta ja hirveä määrä alkoholia takakontissa ja perillä odotti vielä vuokrattu soutuvene. Ilma niin aurinkoinen että silmiä pisteli. Mieliala koheni sitä mukaa mitä useampi metri Helsingin keskustan ja meidän välillä oli. Korkattiin Dänkin kanssa oluttölkit ja taannuttiin hörisemään jotain aivan käsittämättömän kaksimielisiä ja urpoja juttuja. Volvon mankka pauhasi Iron Maidenia, teki mieli laulaa ja laulettiinkin. Oli aivan mahtavaa päästä mettään pitkän talven jälkeen.

Osa. II Ruotsalaisten kosto

Kun oletus pyrkimyksen toteutumisesta saavuttaa sen pisteen jossa unohtaa epäonnistumisen mahdollisuuden, nousee epäonnistumisen todennäköisyys huomattavasti. Emme ehtineet kovinkaan kauas kun Volvo, ilman varoitusta, vain liukui sammuneena kuusikaistaisen tien varteen. - Mitä vittua Timo!? - En tiedä, tää vaan sammu.

Sadanviidenkymmenen starttausyrityksen jälkeen alkoi olla kivuliaan selkeää että kyseessä on jokin toimintahäiriö jossain niissä rasvaisissa metallinpaloissa tai pölyisissä sähkökaapeleissa mitä sen kirveellä veistetyn, valkoisen korin sisään oli soviteltu. Tämän sukupolven avuton rappiotila iski meitä kasvoille seuraavaksi; yksikään kolmesta miehestä ei tiennyt moottorikulkineista yhtään mitään, jos sitä ei lasketa, että minä tiedän että James Deanin Porschen nimi oli ”Little Bastard”. Little Bastard tappoi James Deanin ja urbaanilegenda kertoo sen olevan kirottu, tarinan mukaan monien sen myöhempien omistajienkin onnettomuusalttius on kohonnut. Mutta sitä ei lasketa, sillä se tieto ei auttanut meitä lainkaan siinä kirotussa tilanteessa.

Vaihtoehdot olivat vähissä kuin naimaikäiset naiset Ivalossa. Persaukisin, uusavuttomin, huonoimmalla mahdollisella sosiaalisella verkostolla varustettu triadi koko Pääkaupunkiseudulla istui rikkoutuvana valkoisessa metallikehikossa kuunnellen starttimoottorin innottomia vingahduksia toivon tehdessä sitä mitä aurinkoon unohdettu banaani tekee. Ei ketään kelle soittaa, ei varaa korjaamo/hinauspalveluihin, ei ymmärrystä koneista. Noustiin ulos autosta, avattiin konepelti ja todettiin, että siellä on paljon letkuja ja kaikkea muuta paskaa. Nousimme Dänkin kanssa penkalle olutlaatikon kanssa, Härkä-Timppa jäi päivystämään josko joku maanteiden ritari pysähtyisi ja auttaisi meidät matkaan.

Ritarius on vittu hylätty vaikka maailman taivaat on täynnä lohikäärmeitä. Siitä meni satoja autoja ohi eikä niillä paljon kiinnostanut pysähtyä. Mustalaiset näytti sormea ja nauroi. Timppa meni mannekiiniksi varoituskolmion taakse mutta ei ne silti. Se soitteli jonnekin. Dänkki korkkasi jaloviinapullon. Ei puhuttu mitään, katottiin niitä autoja; uusia hienoja autoja, vanhoja paskoja autoja, hitaita autoja, nopeita autoja, rumia autoja, kauniita autoja. Niitä oli kaikenlaisia, mutta pohjimmiltaan ne olivat kaikki autoja, aivan kuin meidänkin Volvomme. Perustava erotus oli se, että ne matkustaja-matkustusväline -yksiköt olivat liikkeellä, matkalla johonkin määränpäähän, pisteestä a pisteeseen n ja me – me istuimme tienpenkalla ja turrutimme aistejamme keskushermostoa lamaavalla myrkyllä, sidottuna paikkaan olosuhteiden pakosta, liikkumisen ja vapaan valinnan mahdollisuudet epäoikeudenmukaisesti riistettynä. Auto päätti mihin matkasimme, emme me. Tuntui kuin koko tilanne olisi manifestoitunut jonkun kolmenkympin kriisiä lähentelevän ihmisen alitajunnasta unisymboliksi kaikelle sille turhautumiselle ja pelolle, sille puistattavalle ajatukselle, että elämä ja ihan kaikki muut ihmiset ja kaikki mahdollisuudet menevät ohi, vilahtavat vain läpi näköpiirin ja katoavat valtavan moottoritien ramppeihin ja risteyksiin, kohti seikkailuja joita itse ei saa koskaan kokea kun on kahlinnut itsensä siihen vitun tienpenkalle jonkun härkää muistuttavan Dänkki-nimisen kehonrakentajan viereen. Teki mieli puraista maailmaa korvaan.

Timppa tuli ilmoittamaan, että sen serkku tai joku muu verisukulainen pääsee kolmen tunnin päästä töistä ja se tulee sitten jeesaamaan, joko rassaamaan meidät liikkeelle tai hinaamaan meidät takaisin. Sitten se meni takaisin syyllistämään ohi ajavia ihmisiä tuijotuksellaan. Dänkki nousi kuselle ja huomasin, että se horjui hieman. Se on kumma miten vähän viinaa kaikista isoimmat jätkät kestää. Se käveli tien viereen ja paljasti (oletan että kookkaan) elimensä ohiajavien autojen suuntaan ja kusi, toinen käsi munassa ettei mene housuille ja toinen tähdäten valikoituja tuulilaseja keskisormi eleessä. Sitten se käveli Volvon eteen, tuijotti sitä niin kuin härkä tuijottaa matadoria ja iski huutaen nyrkkinsä konepeltiin. Säikähdin kun näin minkälaisen lommon se nyrkki sai aikaan, hirveä kuoppa. - Vitun ruotsalaiset! Niillä on maailman paras maa, niillä on vitusti rahaa, niitten ei tarvi sotia koskaan, niillä on kauneimmat naiset ja ne vaan laulaa ja tanssii ja sitten ne vitun RUNKUT vaan vittuilee kärsivälle ja kaltoin kohdellulle muulle maailmalle tällä lailla! Vittu, vittu, vittu, se huusi ja hakkasi - ilmeisesti itsekin lommoa säikähtäneenä - hillitysti avokämmenellä konepeltiä ja rojahti polvilleen Volvon keulaan. Kaikesta päätellen Dänkkikin olisi halunnut kalalle. Timppa näki tilanteen, mutta ei hermostunut auton pahoinpitelystä. Luultavasti sekin tunsi, aivan kuin minäkin, jotain kummallisen syvää tyydytystä tiedostamattoman esineen rankaisemisesta. Purkaa/tuntea tunteita tiedostamatonta kohtaan/kohdella elotonta elollisena, olettaa sen olevan kaltaisemme, mitähän kaikkea sellaiset hetket ovatkaan synnyttäneet ihmisenolennon historiassa. Potkaiset jalkasi tuoliin ja läppäät sen kumoon aivan kuin tuoli olisi vastuussa kivusta ja oppisi jotain kostostasi. Huudat maalle kun sato on taas tuhoutunut – pitäisikö sitä ennemminkin lepyttää... Dänkin alkukantainen reaktio kohahdutti maailmankaikkeutta, mutta en aistinut sitä kuin ohikiitävän sielukuvan pinnasta heijastuneen välähdyksenä, samassa Dänkki jo rysähti viereeni ja kiteytti tilanteen: - Perse.

Autot kulki ohi, aurinko meni pilveen ja tuli samantien kylmä. Mentiin kuudetta kaljaa ja jaloviinapullo oli lopussa ja toinen puolessavälissä. Timppakin istui penkalla, muutaman pitkän siivun rauhoittamana. Me emme pääsisi kalalle enää mitenkään. Dänkki oli aivan sekaisin. Se alkoi kertoa jotain ihmistenhakkausjuttuja ja olemaan muutenkin urpo. Se alkoi vittuilla, ensin Timpalle ja pian minulle. Se oli ainoa joka piti mitään ääntä liikenteen lisäksi.

Kolme tuntia oli kulunut eikä Timpan verisukulaista kuulunut. Pian tuli viesti, että meneekin pitempään. Dänkki nosti Timpan rinnuksista. Homo pomo est, ihminen on hedelmä, ja minä olin vitun kypsä. Nappasin kaljakorinjämät ja lähdin kävelemään. Timppa huusi ja kirosi Dänkin sylistä perään että en muka voisi jättää niitä, mutta minä jätin.

Ei me kauas onneksi ehditty, hyppäsin dösään ja alle tunnissa olin kotosalla. Pistin puhelimen kiinni, runkkasin ja jatkoin juomista kunnes nukahdin.


Epilogi

Krapulassa katselin valokuvia eräreissuilta pohjoisesta ja jotenkin pystyin palaamaan niihin ajatuksiin joita pitkäaikainen nuotiontuijottelu on nostanut heikossa kajossaan joskus näkyville. Tyttö tuli kun pääsi töistä, virolaiset porasivat seinää ennätyskovaan ääneen ja päätä särki. Tyttö painoi minut itseään vasten ja mietin, että ehkä se hiljaisuus ei ilmesty pelkästään siellä erämaassa, elämä jossain, tuolla ja seuraavaksi ja sitten kun. Aina se volvo hajoaa, se pitää vaan oppia valloittamaan se tienpenkka, olemaan välittämättä kehorakentajista, miettimättä mihin ne muut autot on menossa tai – jos tilanne menee urpoiluksi: lähdettävä itse kävelemään. Ei sitä mikroskooppia ole pakko tuijottaa koko ajan vaikka haluaa nähdä, vilkaisu silloin tällöin riittää. Haistelin tytön ihoa, silittelin niskaa enkä kuullut enää putkiremontin ääntä, vaan sen äänen miltä peilityyni järvenpinta kuulostaa Pohjoisen kesän valoisan yön sydämenlyöntien väleissä.

LIPPOHAUKEA KUIVASOJALTA - IVALON MIEHET KAUPUNKIKALASTUKSEN LUMOISSA

Varaslähtö kaikkien aikojen kalakesään otettiin vappuviikolla. Kanssani urbaanin kalastuksen saloihin lähtivät tutustumaan ivalolaiset Marko ja Lauri. Kollegani Juhanin innoittamana suuntasimme Kuivasoja-nimiselle purolle, joka halkoo Kaijonharjun kaupunginosaa. Juhanin kalajuttujen mukaan ojasta voi kevään koittaessa nostaa kilotolkulla ahventa. Hyvällä tuuralla purosta voi saada kuulemma haukeakin.

Kuivasoja on Kuivasjärvestä Perämereen laskeva pieni virtavesi. Sen pituus on noin viisi kilometriä, ja se virtaa Kuivasjärven länsipäästä Linnanmaan, Pateniemen ja Rajakylän kaupunginosien kautta Kuivasmeri-nimiseen lahteen.

Koska kaikki kalastusvälineemme ovat Ivalossa, reissuun piti lähteä kalastusvälinekaupan kautta. Lippoushaavin hankinta ei ollut ihan helppo tehtävä – tai minulle oli, mutta muille ei. Minä kelpuutin ensimmäisen vastaan tulleen haavin; Marko ja Lauri löysivät omansa vasta kolmannesta kalastusliikkeestä. Kummalekaan haavi ei edes kelvannut sellaisenaan, vaan välineurheilijoina molemmat muokkasivat haavinsa paremmin tarkoituksiin sopivaksi. Marko jatkoi vartta jääkiekkomailalla, Lauri harjanvarrella.


MUSTAA VETTÄ MOOTTORITIEN VARRELLA
Ajelimme vapun aatonaattona iltakuuden aikaan Pateniemen kaupunginosaan, josta jatkoimme kävellen puron varteen. Kuivasojaa voi pitää kohtalaisen urbaanina kalapaikkana, sillä parin kilometrin säteellä alueesta sijaitsee ostoskeskus, yliopisto, jäähalli ja moottoritie. Kaupungin läheisyydestä kertoo myös kalastajien määrä: meidän tullessamme joki oli jo täysin miehitetty. Katselin hetken sillalta, ja yritin selvittää, mistä kalaa nousi eniten. Joen keskikohtien syvänteet näyttivät ottipaikoilta. Valtasin nopeasti paikan Kiinan poikien keskeltä ja aloin kauhoa vettä haavillani.

Kuivasoja ei todellakaan ole mikään kirkasvetinen Lapin puro, sillä sen vesi on kauttaaltaan humuksen tummentamaa, eikä pohjaa näe käytännössä ollenkaan. Lippoaminen on siksi tuuripeliä – tai niin ainakin aluksi ajattelimme. Minun taktiikkanani oli työntää haavi pystyyn keskelle puroa, ja odottaa, että virta ajaa pussin täyteen ahvenia. Ajattelin, että haavin perälle eksynyt ahven löytää ajan myötä myös reitin vapauteen – siksi haavia ei voinut uittaa vedessä loputtomiin. Taktiikkani ei ollut kovinkaan hyvä. Huomasin nopeasti, että Tokmannilta ostamani kymmenen euron venehaavi ei sovi erityisen hyvin lippoamiseen. Puolentoista metrin varrella ei yltänyt syvänteisiin, eikä kesäkengillä voinut kahlata ottipaikoille.


LIPPOUS ON TEKNIIKKALAJI
Alempana purolla kalastavilla Markolla ja Laurilla ei sujunut juuri paremmin. Lauri oli kuitenkin kaikkien yllätykseksi onnistunut nostamaan ojasta kaksi pientä ahventa erään veteraanikalastajan ohjeilla. 40 vuotta alueella kalastanut mies oli neuvonut Lauria kauhomaan haavilla nopeasti pohjaa myöten ja rantaa kohti. Marko sen sijaan oli edelleen ilman saalista. Vettä hörpännyt pilkkikenkä ei sekään kohottanut väsyneen miehen mielialaa.

Jo lyhyen kokemuksen perusteella voin sanoa, että lippous on ehdottomasti rankin kalastuksen muoto. Liian lyhyellä haavilla kalastaminen käy siis mainiosti myös kuntoilusta. Selkä notkolla vastavirtaan kauhominen käy paitsi käsiin ja ranteisiin myös hartioihin ja alaselkään.

Illan hämärtyessä kiinalaisten kalastajien rivit alkoivat harventua. Pääsimme siten itsekin parempiin kalastusasemiin. Kalaa ei kuitenkaan kuulunut. Minä tulin siihen tulokseen, että vaikka jokin suuntavaistonsa kadottanut ahvenenpoikanen eksyisikin haavini perälle, se uisi välittömästi läpi liian suurista silmukoista. Päätinkin heittää haavini rantapenkalle ja kalastuksen sijaan keskittyä kuvaamaan poikien surkuhupaisia suorituksia. Kuvattavaa toden totta riitti, sillä Marko seisoi rantakivellä ja hutki haavillaan edestakaisin kuin viimeinen pirkkalainen Kummelin sketsissä. Lopulta yritys palkittiin: sillan kupeessa Markon jääkiekkomaila-haaviin jäi kaksi noin 50 gramman painoista kansalliskalaa. Lauri suuntasi vielä ennen lähtöä ylävirtaan, josta mukaan tarttui hyvänkokoinen särki. Samalla nostolla haavin pohjalle jäi myös tyhjä viinapullo. Yhdeksän aikoihin päätimme siirtyä saunan lauteille miettimään, mikä meni vikaan.

VÄÄRILLÄ MIEHILLÄ VÄÄRÄT VÄLINEET
Suurimman ongelman muodostivat haavit, jotka olivat kaikilla vääränlaiset. Minun haavini oli riittävän suuri, mutta sen varsi oli aivan liian lyhyt ja silmukat liian suuret. Markon ja Laurin haavit olivat jatkopaloistaan huolimatta niin ikään liian lyhyitä. Molemmissa haaveissa silmukat olivat riittävän pieniä, mutta pieniä olivat myös haavin renkaat. Ongelmia aiheuttivat myös muuten puutteelliset varusteemme. Minä ja Lauri tarvoimme mudassa ja liejussa kesälenkkareilla; Marko oli sentään varustautunut vedenpitävillä pilkkikengillä, mutta matalan vartensa vuoksi nekin hörppäsivät vettä jo ensi minuuteilla. Parhaiten kalaa tuli keskeltä jokea, minne ei ilman kahluusaappaita ollut asiaa. Marko kalasti koko illan vieläpä paljain käsin, sillä reissua varten hankitut hansikkaat sattuivat jäämään Toppilan asunnon eteiseen. Urheasti mies kuitenkin kärvisteli kolme tuntia muutaman asteen lämpötilassa kertaakaan valittamatta.

Kaikesta huolimatta päätimme palata Kuivasojalle lähiaikoina, sillä Lauria neuvoneen veteraanikalastajan mukaan ahvenen kutu on kiivaimmillaan vasta parin viikon päästä. Silloin ojalta voi saada kuulemma haukeakin.