Päivä Ivalossa on sama ko viikko Hawaijilla. - Vuotin Mitri





tiistai 11. elokuuta 2020

Suurilta aalloilta rauhallisemmille vesille

Mökkireissulta palattuani lupauduin ensitöikseni koiravahdiksi äitini huusholliin. Olin ollut vahtimassa talossa majailevaa koirakaksikkoa aiemminkin, aina silloin, kun talon isäntäväki oli tarvinnut apua työkiireiden tai muiden menojensa vuoksi. 

Heräsin puolenpäivän aikaan, talo oli hiljainen ja koiratkin nukkuivat vielä. Kävelin keittiöön, latasin kahvinkeittimen ja istahdin pöydän ääreen odottamaan kahvin valmistumista. Hetken kuluttua koiratkin tassuttelivat keittiöön.

- No niin karvakamut, eiköhän lähdetä käymään pihalla, täräytin ilmoille. Koirat näyttivät ymmärtävän sanoman ja säntäilivät iloisesti ulisten pitkin asunnon käytäviä.


Riemukkaan ulkoiluhetken jälkeen koirat vetäytyivät vähin äänin päiväunille. Kahvinkeittimen ajastettu virtakytkin oli tehnyt ulkoilun aikana tehtävänsä. Kahvi oli haaleaa ja kitkerän makuista. Päätin mennä suihkuun. Sekoitinsuihku puski lämmintä vettä suuttimestaan, vesi valui ihoani pitkin varpaisiin asti. Suljin silmäni ja hieroin shampoota hiuksiini. Uppouduin tunnelmaan. Nautinto jäi lyhyeksi koirien intensiivisen ja kiivastahtisen haukahtelun vuoksi. Oli pakko lähteä tarkistamaan tilanne. 


Joku astui ulko-ovesta sisään. Pysähdyin hetkeksi kuulostelemaan. Koirien haukunta muuttui iloiseksi vinkumiseksi, tulijan täytyi olla niille tuttu. Keittiöön saavuttuani yllätyin totisesti: pöydän ääressä istui mies ilman paitaa. 

- Tiõrv! hän tervehti iloisesti.

- Tiõrv, tiõrv! vastasin tervehdykseen. 

- Totta sitä tänään lähetään hillamettään? paidaton kesämies kysyi. 

- Taitaa olla hillat vielä raakoja näillä palkisilla, vastasin.


Illan tullen talon isäntäväen palattua reissusta kotiin lähdettiin Ilen kanssa tarkistamaan hillapaikkoja. Ile ehdotti, että lähdettäisiin reissuun minun autollani. Ei minulla ollut mitään suunnitelmaa vastaan, kun tiesin, että Ilen auton ilmastointilaite oli sanonut sopimuksensa irti Sodankylän kieppeillä. Autossa oli ollut kuulemma niin kuuma, että Vuotson kohdalla oli ollut pakko pysähtyä p-paikalla ja ottaa paita pois.


Hillajängälle saavuttuamme huomasimme heti, että raakaa hillaa oli valtavasti. Kypsiä marjoja ei löydetty, kovasta kyykkimisestä huolimatta. Käytiin katsastamassa vielä toinenkin hillapaikka, samanlainen tilanne oli sielläkin. 

- Viikon päästä tullaan uudestaan ja otetaan 80 litran saavi mukaan, Ile sanoi.



Hillan kypsymistä odotellessa päätettiin lähteä kalalle. 

- On se hyvä, että on hyvät hilla- ja kalapaikat näin lähekkäin, sanoin, kun saavuimme kahden järven välissä virtaavalle pienelle joelle. Ile oli ehtinyt jo ensimmäiselle heittopaikalle. Katselin aitiopaikalta, kun hänen heittämänsä lippauistin loiskahti veteen. Näin myös suurikokoisen taimenen, joka hyökkäsi sivusta uistimen kimppuun. 




- Nyt on iso taimen kiinni! Tuo haavi! Ile huusi. Noudatin käskyä ja lähdin harppomaan ottipaikkaa kohden. Taimen juroi paikoillaan joenpohjassa. Neuvoin Ileä pysymään rauhallisena. Taimen ei neuvoani noudattanut, se syöksyi alavirtaan ja kiersi kiven taakse. Siitä rytäkässä siimakin katkesi. Ile kirosi, minä kirosin. Vähän aikaa siinä manattiin yhdessä huonoa tuuria. Lopulta kokosimme itsemme ja jokivarressa levällään olevat kalastuskamppeet ja lähdimme kotia kohti. Kotona ei maltettu istuskella toimettomina, joten lähdimme vielä illan päälle metsäjärvelle taimenen soutuun.


-Harjus-Antero

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Kymmenen vuotta ja 125 postausta

Kymmenen vuotta blogitaivalta on pitkä matka. Muistan vieläkin sen valtavan innostuksen tunteen – positiivisen ja eteenpäin vetävän aallon, joka tempaisi minutkin mukaansa. Tarina alkoi Ilen ja Mitrin ilmoille heittämästä ideanpoikasesta, joka kasvoi ja alkoi elää omaa elämäänsä.

Koko kesä kalassa -blogin alkuaikoina sisällöntuottajia oli remmissä sankoin joukoin. Se oli hienoa aikaa! Kukaan meistä olisi tuskin uskonut, jos joku olisi sanonut, että tämä hutera ja maailman tuulille altis rakennelma on pystyssä vielä kymmenen vuoden päästäkin.



Rennolla otteella sään armoilla


Touko- ja kesäkuu olivat kuluneet kotona käsidesiä kouriin hieroessa. Heinäkuun puolivälin paikkeilla älypuhelimeen kilahti Aki-Tapanin lähettämä tekstiviesti. Miekkonen oli kirjoitellut viestin humoristisella tyylillään: ”Nyt loppuu kotikaranteeni! Kohta auton mankassa soi Kati Koranteeni ja nokka näyttää kohti pohjoista! Lähdetäänkö viikonloppuna kalalle?” Luin viestin läpi pariin otteeseen ja kirjoitin lyhyen vastauksen. ”Lähdetään vain.” 

Lähdin varhain perjantaiaamuna ajamaan Sevettijärveltä Ivaloa kohti. Automatka sujui ripeästi, eikä minun tarvinnut pysähtyä edes Ivalossa retkieväsostoksilla, kun Aki-Tapani oli hoitanut asian kuntoon jo edellispäivänä. Keväjärvellä piti kuitenkin hidastaa sen verran, että Aki-Tapani ehti kyytiin. Automatka mökin parkkipaikalle taittui joutuisasti uutta Nellimintietä ihastellessa.

Mökillä oli kaikki kuten ennenkin: kotoisa ja leppoinen tunnelma vastaanotti ja ympäröi meidät perille päästyämme. Yhteistuumin päätimme ensin syödä ja lähteä aterian jälkeen täysin vatsoin kalalle. Aki-Tapani alkoi loihtia mökin keittiössä maittavaa lounasta, ja minä puolestani siirryin ulos selvittelemään verkkoja. Ruoka valmistui kaasulieden lämmöllä nopeasti. Miltei yhtä nopeasti muuttui ulkona vallinnut helteinen kesäsää kaatosateeksi. Voihan perhana! Säntäsimme ruokapöydästä hakemaan pihalle jääneitä retkikamppeita. Minä aloin heitellä tavaroita terassille, ja Aki-Tapani juoksi rantaan hakemaan kelluntaliivejä sateensuojaan. Huh! Hyvinhän tästä selvittiin, ehdin ajatella. Ajatus katkesi nopeasti, kun ensimmäinen salama välähti taivaalla, ja ukkonen alkoi jyristä. 
”Nyt äkkiä sisälle!” Aki-Tapani karjui. ”Ukkonen on aivan yläpuolellamme!”  
Harpoin portaat ylös ja tartuin ulko-oven kahvaan. Ovi ei auennut. Olimme paiskanneet sen vahingossa lukkoon.

Hetken aikaa seisoskelimme terassilla tyhjiä taskujamme kaivellen, vaikka tiesimme kumpikin, että ainoa ulko-oveen sopiva avain oli mökin sisällä. 
”Laitetaanko sauna lämpeämään?” kysyin. 
”Saunakin on lukossa”, Aki-Tapani vastasi ja istahti päätään puistellen mökin rappusille. 
Minä istahdin viereen. Puoli tuntia siinä istuttiin ihan hiljaa ja kuunneltiin luonnonääniä, sadetta ja ukkosen jyrinää. Salamoita näkyi enää harvakseltaan. Lopulta sade lakkasi, ja ukkonenkin oli vaimenneesta jyrinästä päätellen vaihtamassa asemapaikkaansa. Aki-Tapani päätti lähteä katsomaan, löytyisikö ainoasta avoinna olevasta rakennuksesta, puuvajasta, vara-avain. Vajasta oli nostettu pihalle verkonpainot ja tupulit. Sen ovi lojotti yhä selällään. Epätoivoinen yritys, ajattelin, mutta ei mennyt aikaakaan, kun vajan perältä kuului riemukas huuto: ”Jumalauta, avain!”

Puuvajan takaseinään oli lyöty naula, josta roikkui vajaan kuulumaton esine: mattopiiska. Mattopiiskan takaa pilkisti parin sentin mittainen, kullanvärinen Abloy-avain. Mökkiä enimmäkseen käyttävä eno oli ollut kaukaa viisas. Ehkä hänkin oli joskus humalapäissään lukinnut itsensä ulos. Kiittelimme sukulaismiehen kaukonäköisyyttä ja lähdimme siirtämään terassille sateensuojaan nostetut tavarat sisätiloihin.

Päivä oli ehtinyt jo pitkälle. Oli lähdettävä kiireesti laskemaan verkot. Verkkoja oli mukana puolenkymmentä, mutta päätimme laittaa pyyntiin vain pari isosilmäisintä. Mökkijärvellä ei parane olla ahne; riittää, että kalaa saa mökillä syötäväksi. Verkkojen laskun jälkeen uisteltiin muutaman kerran järven ympäri. Toisen kierroksen loppupuolella  alkoi tapahtua. Onkimaton-uistimen valmistamaa lippauistinta vietiin veden alla ihan tosissaan. 
”Nyt on iso kiinni!” Aki-Tapani huusi. 
Otin haavin valmiiksi ja seurasin aitiopaikalta kalastajan ja kalan välistä ottelua. Saalis ei meinannut näyttäytyä millään. Alkoi olla selvää, ettei kala mahtuisi haaviin. Mukaan oli tarttunut kahluuhousujen kylkeen tarkoitettu koskihaavi. Se oli tehty juuri ja juuri mitat täyttäville harjuksille. Oli pakko yrittää rantautumista: jos ranta olisi loiva, kalan voisi vetää rannalle. Nostamista ei kannattanut yrittää. Siima olisi katkennut ja hyväksi osoittautunut uistin kadonnut kalan mukana järven pohjaan.

Rannat olivat kuitenkin kivikkoisia ja jyrkkiä. Loivimmastakin kohdasta oli parinkymmenen sentin pudotus veteen. Siihen oli kuitenkin tähdättävä. Hyppäsin rantaan ja sidoin veneen puuhun. Aki-Tapani kolusi perässä ja jatkoi haueksi osoittautuneen saaliin väsyttelyä rannalta.

Vartin päästä väsynyt hauki oli käden ulottuvilla. Käsillä kalaan ei kuitenkaan tohdittu tarttua – niin pelottava se oli. Oli pakko yrittää koskihaavilla. Koetin kahmaista kalan pyrstön puolelta. Ensimmäinen yritys epäonnistui, samoin toinen. Hauki oli liian iso ja pyrstö liian notkea: vaikka perä nousi, pää painui pinnan alle. Oli yritettävä pääpuolelta. Tämä strategia oli edellistä toimivampi. Ensimmäinen nosti tyssäsi kuitenkin rantakoivuun: haavi tarrautui kesken nostoyrityksen veden päälle kaareutuviin paksuihin oksiin. Toisella yrityksellä tärppäsi. Saalis tuli ylös. Riitti, että haaviin sai hauen pään: muu ruumis seurasi jäntevää päätä. 

Kala makasi mättäällä. Mittasimme silmämitalla sen pituudeksi noin metrin. Puntaria ei ollut kummallakaan mukana. Nappasin nopeasti taisteluparista yhteiskuvan, jonka jälkeen päästimme hauen takaisin järveen.



Myöhemmin illalla lämmitimme saunan ja kävimme uimassa. Saunan jälkeen paistoimme nuotiolla makkarat ja joimme muutamat oluet, jotka pihapiirissä oleva lähde oli viilentänyt. Nukkumaan mennessä uni tuli heti. 

Aamulla kävimme kokemassa edellisiltana lasketut siikaverkot. Ei ollut kala uinut yön aikana pyydyksiin. Mökin siivous ja paluumatka sujuivat joutuisasti, vuosien tuoman kokemuksen ansiosta. 

-Harjus-Antero