Kokokesäkalassa: KISA!

Harrastatko talvikalastusta? Vastaa kysymykseen Facebook-ryhmässämme tai tähän viestiin ennen kuin vuosi vaihtuu niin olet mukana arvonnassa!

Yhdelle onnettaren suosikille lähtee kuvan kaltainen, Onkimaton uistimen valmistama numeroitu vuosivaappu. Vuosivaappua 2014 on valmistettu vain viisi kappaletta.

Saimme kunnian arpoa niistä yhden blogin lukijoiden ja Facebook-ystäviemme kesken

Lisätietoja vaapuista löytyy Onkimaton uistimen Facebook-sivulta. 

Kalahullu Taskisen paluu

Viime talvena kirjoitin omaelämäkerrallisen novellin eräästä Taskisesta, joka valmisti mielestäni varsin surkeita uistimia. Teksti julkaistiin keväällä Lauri Oinon toimittamassa Iso Siika -antologiassa. 

Tekstissä epäilin uistinvalmistajan keulakuvana toimivaa kalastusmestari Taskista fiktiiviseksi hahmoksi. Samalla pohdiskelin, mitähän miehelle mahtaisi nykyään kuulua, jos hän sattuisikin olemaan todellinen henkilö.

Kirjoitin muun muassa näin: ”Mikkelissä asuu puhelinluettelon mukaan 54 Taskista. Heistä 24 on miehiä. On täysin mahdollista, että yksi heistä on kalastusmestari Taskinen. Tietysti eläkkeellä oleva mies on voinut muuttaakin. Ehkä hän asuu Saimaan saaristossa ja kalastaa kaiket päivät järvilohia itse tekemillään vieheillä. Silloin tällöin hän näkee, kuinka utelias saimaannorppa puhkaisee veden kirkkaan kalvon. Taskinen arvostaa norppaa suuresti. Mestarikalastaja osaa antaa arvoa vertaisilleen. 

Aivan yhtä todennäköistä on, että kuuluisa kalastusmestari on jo kuollut. Viehepaketin mustavalkoinen kuva on voitu ottaa jo 1980-luvulla. 30 vuotta sitten viisikymppinen kalastusmestari on saattanut maata muistomerkin alla jo vuosia. Innokkaana kalastajana hän on ollut jatkuvasti kylmien säiden armoilla. Myrskysäällä riskinä on aina veneen kaatuminen ja hukkuminen. 

Kalastusmestari on saattanut elää muutenkin kuluttavaa elämää. Ehkä Taskinen irtisanottiin kalastusmestarin tehtävästään 1990-luvun laman aikoihin. Kansikuvamiehelle on saattanut riittää selkääntaputtelijoita ja oluen tarjoajia Etelä-Savon yöelämässäkin. 

Toisaalta voisi kuvitella, että kalastusmestarin ruokalautasella on usein ollut kalaa. Kevyt ja tuore ruokavalio on hyvinkin voinut pidentää mestarin elinikää. Ehkä Taskinen on edelleen vetreä ja aktiivinen eläkeläinen. 

Pitää kuitenkin muistaa, että kalastusmestari on kalastanut paljon Saimaalla, johon Tsernobylin cesium-laskeuma iski pahasti. Ehkä Taskisen nauttimiin kaloihin piiloutunut alkalimetalli vei kalamiehen hengen jo vuosia sitten.” 

Olin tänään pudota tuoliltani, kun Taskisen ystävä otti yhteyttä. Hän oli innoissaan tekstistäni. Kalahullu Taskinen elää ja voi hyvin. Sain puhelinnumeron. En tiedä, uskallanko soittaa.

-Aki-Tapani

Talvi tekee tuloaan

Syksyn väriloisto väistyy talven tieltä. Päivät lyhenevät, yöt pitenevät. Sama ilmiö toistuu vuodesta toiseen. Silti se tavallaan osaa aina yllättää. Kalamies tietää, koska talvi tulee. On aika laittaa vene talviteloille.

Kulunut kalastuskausi jätti hyvän maun suuhun: onnistumisen iloa ja muutamia epäonnistumisia. Niistä on hyvä ammentaa oppia tulevaan. Yksin tai kalakavereiden kanssa vesillä vietetyt hetket olivat kaikki hienoja kokemuksia. Joka kerta oppi jotain uutta. Monta kertaa oli samanlainen fiilis kuin lapsella karkkikaupassa. Ilon ja pettymyksen tunteet vaihtoivat paikkojaan todella nopeasti.

Monesti tuli mietittyä, miksi ne kaikkein isoimmat kalat aina karkaavat. Toisaalta se on hyvä – jää jotain tavoiteltavaa seuraavaksikin kalastuskaudeksi. Uusia vaappuja tuli hankittua taas aikamoinen läjä. Eihän sitä ikinä tiedä, mihin se kala milloinkin nappaa. Muutamia ottivaappuja löytyi kauden aikana. Yksi vaappu oli ylitse muiden. Portin Henkan suosikkiväreillä varustettu Onkimaton-uistimen valmistama taimenvaappu toimi hyvin läpi koko kauden. Se toi kalaa ruokapöytään lähes joka reissulla.

Yllättävän paljon tuli veneessäkin istuttua. Rannalta virvelöinti jäi selvästi vähemmälle kuin edellisvuosina. Kalastusalueena toimivat pääosin Inarijärven Nanguvuono, Rahajärvi ja muutamat pienemmät metsäjärvet. Kalasaalis oli suurimmaksi osaksi taimenta – toki joukkoon mahtui muutama haukikin, lukuisia ahvenia unohtamatta.

Kuivasta kesästä johtuvan vesitilanteen takia virtavesissä tapahtuva kalastus jäi vähäiseksi. Omalta osaltani se rajoittui vain yhteen reissuun. Poikkeuksellisen lämmin kesä ja todella pitkään jatkunut syksy tarjosivat kuitenkin mahtavat puitteet vetouistelun harrastamiselle. 

Kiitokset velä kaikille blogin lukijoille!

-Harjus-Antero

Kalastuskausi on päättynyt ja metsästyskausi on alkanut.

Lohi ja siikapitoisten jokien kuturauhoitus on alkanut tänään. Tarkoittaako se sitä että kalastuskausi on loppunut? Inarijärvi ei kuulu rauhoitusalueeseen. Itse en vapavälinen saanut yhtään mitta taimenta. Kesä oli haastava veden vähyyden takia. Kuivimmat jängät oli jo verrattavissa hiekka harjuiseen alueeseen. Sillä erolla kuitenkin että hiekkakankaat oli normaalia kuivemmat. Kuivuus myös töyllisti vapaaehtoistoimintaa. Ivalon palopäällikkö kertoi lehdistölle metsäpalojen lukumääräksi yli 40kpl, kun normaalina kesänä niitä on 5kpl.

Jukka soitti aamulla vähän seitsemän jälkeen... "Jaa olikko nukkumassa?" No olinhan minä... "Kuuleppa kun tuossa menin töihin niin sanoivat sieltä että olen kesälomalla vielä!" Lähettiin kahville sitten Ivalon St1 huoltoasemalle. Aikaisemmin kesällä haimme lupaa rajavyöhykkeellä liikkumiseen. Rajavyöhykelupa möynnettiin kotitarvekalastukseen ja luontaistuotteiden keräämiseen. Kahvilla saimme idean että lähdemme käymään vyöhykkeellä kalassa. Sinne kun ei jokainen turisti pääsekkään niin siellä saa ainakin olla rauhassa. Lähimme sitten matkaan tarkoituksenamme pyytää isoja ahvenia ja harreja. Keväällä kävin pilkillä samaisella järvellä. sillon punamusta mutu-leech petti 5kpl ahvenia joiden yhteispaino oli 4,5kg. pienin 600g ja suurin jopa 1100g! Ja isäni on vesiavantoa tehdessään puottanut pilkin veteen ja samantien nappasi harjuksen joka painoi kilonverran.

No eihän se lähteminen koskaan ole heleppoa... Hirveää säätämistä ja hääräämistä. Jouduimme jopa lainaamaan korkeamman auton jotta pääsisimme lähemmäksi kalapaikkoja. Mutta matkaan päästiin vastuksista huolimatta. 4km kävelyä ja pienissä jänkärapakoissa heittelyä. Kaks pientä karttraan järveksi merkattua rapakkoa heittelimme jo matkalla. Mutta vihdoin ja viimein pääsimme autiotuvalle johon jätimme tavaroita ja jatkoimme matkaa rajavyöhykkeen puolelle. Jukka sanoi järvellä että hänellä seurasi joku. No toisella heitolla se hauen sai eikä aikaakaan kun minunkin ul-vapani taipui. "P**KELE!!! KATKO SIIMAT!" huusin. Kelasin jäljelle jääneen siiman sisään ja aloin tarkastella siimaa. huomasin lukon pettäneen... No ei muutako 0,14mm paksuiseen punottuun siimaan vaappu ilman lukkoa kiinni ikäänkuin hätäavuksi. Lukot oli Jukalla repussa. Seurasi se kala vaappua ja näinkin lusikkauistimeni roikkuvan kalan leukapielessä. Muutaman heiton jälkeen annoin kalan rauhoittua ja kävin hakemassa lukot ja sidoin yhden niistä siimanpäähän. Laitoin toisen lusikan ja kun vapani taas taipui niin sain kalan rantaveteen jossa huomasin edellisenkin lusikkani roikkuvan kalan leukapielessä, "VOI V*TTU! KATKO TAAS!" Ei autttanut kuin sitoa uutta lukkoa siimanpäähän. Ja kolmatta lusikkaa perään. Kala ei ottanut enään. sitten huomasin kalan rantavedessä mutta vain yksi lusikka suupielessä killumassa. Laitoin lusikan sen hauen nokan eteen ja heiluttelin sitä tuloksetta. Sitten mieleeni juolahti pieni kalamiestapoja vastaan sotiva tapa jolla kalan sitten loppupeleissä sain rantaan ja toisen lusikkani takaisin. Muutamia haukia saatiin ja menimme tuvalle keittelemään kahvit ja paisteltiin makkarat. Paluumatkalla vielä lapin luonto näytti komeita värejänsä. Metsä oli satumainen. Taivas oli komeanvärinen ja valaisi koko metsän värillänsä. 10km kävelyä ja päivä kalastusta. Hieno reissu vaikka tavoitteet ei täyttynytkään...

Puuta, heinää ja UFO-abduktio - kalastusta Meltausjoella

Päätimme toveri Minkkisen kanssa lähteä kalalle Meltausjoelle. Kävin joella aiemmin kesällä Riskin kanssa, mutta siitä reissusta ei jäänyt paljoa kerrottavaa. Silloin aloitimme kalastuksen Unarinkönkäältä. Siellä kalastaminen sopii ainoastaan erittäin sosiaaliselle kalastajalle, sillä  hyvillä heittopaikoilla on kovasti porukkaa - ainakin viikonloppuisin.

Kuva: luontoon.fi

Unarinkönkään riippusillan vastarannalla sijaitseva vuokrakämppä on usein miehitetty, joten silläkään puolella jokea ei kehtaa kalastaa - sitä antaa mielummin kovalla hinnalla paikan vuokranneille oman rauhan. Kämpän varaustilanteen voi tarkistaa lomarenkaan -sivulta. Entinen uiton pirtti on kyllä komealla paikalla.

Kuva: lomarengas.fi

Takaisin tämänkertaiseen reissuun; nappasin Minkkisen kyytiin Ylikylän kulmilta ja lähdimme kohti Meltausjokea. Sinetän K-kaupasta kävimme täydentämässä eväspuolta. Aloitimme kalastuksen Marituvan kohdalta. Tuvalta suuntasimme jokea alaspäin. 

Kävimme Marivaaran kohdalla. Kaloista emme saaneet havaintoja. Naapurimökki oli miehitetty - samoin joki mökiltä alaspäin.

Kuva: luontoon.fi

Ainoastaan perhokalastajille pyhitetty alue alkoi häämöttää edessä. Minkkisellä ei ollut perhovehkeitä mukana, joten hän ei voisi kalastaa tästä alaspäin - "epäsosiaalisina kalastajina" päätimme kääntyä ympäri ja jatkaa jokea ylöspäin kohti Pahtakoskea.

Ylöspäin mennessä joki oli yhtä suvantoa. Vesilinnusta saati kaloista ei edelleenkään saatu havaintoja. Hieman ennen Pahtakoskea havaitsimme vastarannalla kaksi kalastaja. Toinen kalastajista heilautti iloisesti kättään, ja  näytti toisella kädellään meille isoa kalaa. Kalan muodosta päättelimme sen isoksi haueksi.

Aurinko paistoi kuumasti. Alkoi jo janokin olla. Minkkinen korkkasi kolmannen oluensa. Minä kuljettajana tyydyin lämpimään veteen. Joestakaan ei voinut juoda, sillä tuvan seinässä oli varoitus kolibakteereista.

Pahtakosken kota oli tyhjä. Kodan ovi oli sepposen selällään, samoin puuvajan ja huussin ovet. Savu nousi yhä nuotiopaikalta. Avattu kahvipaketti oli jätetty nuotiopaikalle. Ketään ei näkynyt missään. - mystistä. Minkkinen epäli UFO-abduktiota.                                                             

Paikka vaikutti komealta, juuri sellaiselta, mistä harjuksen tai taimenen saattaisi saada. Vesi oli tosin melko alhaalla. Minkkinen viritti papukaija -Loton virveliinsä. Minä valitsin Tobyn ja perhovapaani Kippuran sitoman perhon. Kalastettiin ilman mitään havaintoja kaloista. Minkkinen huikkasi kauempaa, että pidetään evästauko.

Keiteltiin kahvit ja syötiin eväät. Minkkinen lähti edeltä, jokea alaspäin. Mies heitti ja näin, että herran vapa niiasi kunnolla - kunnon kala. Haavi oli tietenkin minulla, joten lähdin kiireesti kohti koskenniskaa. Kala vei kunnolla siimaa ja yritti päästä niskalta koskeen. Epäilin kalaa heti haueksi, mutta en kehdannut sanoa sitä ääneen. Toivoin tietysti vilpittömästi, että kala olisi jalompaa sorttia.

Kala pääsi lopulta koskeen saakka ja Minkkinen harppoi perässä kiroillen. Seuraavassa suvannossa kala alkoi jo väsyä.   Minkkinen kelasi ja kala seurasi. Lopulta sain epäilylleni varmistuksen: reilu kolmikiloinen haukihan se oli.

Seuraavassa suvannossa tuli toinen hauki - tosin pienempi. Saaliiksi saatiin myös kymmenkunta ahventa, mutta harjuksista tai taimenista emme saaneet, 14-tuntisen kalastusrupeamamme aikana, minkäälaisia havaintoja.

Heikosta kalansaannista huolimatta tuli kuitenkin poimittua sangollinen mustikoita. Siinä mielessä kannattava reissu.

Kalastusta isolla Inarilla

Inarilainen Koko kesä kalassa -blogin innokas lukija Jari kävi seurueineen järvellä. Komeaa kuvaa ja kalaakin, hämärissä olosuhteissa, onnistui herrasmies saamaan.

Ulkopaikkakuntalaisille tiedoksi, kun lähdetään järvelle lähdetään Inarille - muihin järviin lisätään aina järven nimi. Videota pääset katsomaan tästä linkistä.

Kesän ensimmäinen taimen

Ajelin Rovaniemeltä kohti Ivaloa. Liikenne oli rauhallista Sodankylään saakka. Kävin tankkaamassa ST1:n kylmäasemalla tankillisen dieseliä.

Polttoainetäydennyksen jälkeen koetin kääntyä sivutieltä takaisin nelostielle, pohjoiseen - virhe. Jääkäriprikaatissa oli valapäivä ja liikenne etelän suuntaan sen mukainen. Odotin varmaan vartin, mutta kääntymiseen ei ollut mitään mahdollisuutta.

Ihminen on viisas mies, kun se vähän aikaa miettii, sanoisi Jaskan Valinnan Jaska. Päättelin, että parempi kääntyä takaisin etelän suuntaan ja käydä hakemassa liikenneympyrästä uutta vauhtia. Onnistuin pääsemään jonon jatkoksi ja pikkuhiljaa matelemalla ympyrään saakka. Loppumatka menikin sitten oikein mukavasti poroja ja poronvasoja sekä poroja ja niiden vasoja kuvaavia turisteja väistellen. 

Ehdin matkalla miettiä, että on kyllä ollut melkoisen kiireinen vuosi. Aikani on kulunut töiden merkeissä. Kesäkuun alussa kahta ulkomailla vietettyä viikkoa lukuunottamtta, ei muuta lomaa ole minulla koko vuonna ollut - miten tässä näin kävi.

Suomen suurimmassa kunnassa kalastukseni on ollut tänä kesänä todella vähäistä. Viimeksi olin täällä juhannuksena. Lähisukulaiseni hautajaisista ja siitä aiheutuneesta synkeästä tunnelmasta huolimatta pääsisin kuitenkin kalaan - se taitaakin olla parasta terapiaa, ihan kaikkeen.

Lähdin illalla puoli kahdeksan aikaan baskeripäisen Harjus-Anteron kera ajelemaan kohti Nellimiä. Isäni oli aiemmin kertonut vieneensä veneen eräälle järvelle Kontosjärventien varteen. Napattiin Siskelistä mukaan Harjus-Anteron kaksi hevosvoimaa kehittävä 80-luvun Mariner-perämoottori. Moottori on osoitautunut, kaasarin puhdistamisen ja prosenttilaskun opettelemisen jälkeen, oikein luotettavaksi peliksi. 

Saavutiin pelipaikalle. Käänsin auton keulan valmiiksi tulosuuntaan. Napattiin vavat ja perätuuppari mukaan ja lähdettiin tallustelemaan kohti suon reunustamaa järveä. Avasin veneen lukon ja asettelin pohjatapin paikoilleen. Harjus-Antero viritteli perämoottoria. Vastakkaisella rannalla näkyi asuntoauto ja pieni valkoinen jolla. Keli oli tyyni ja pilvinen.

Irtauduttiin vesille. Soutamalla päästiin syvemmille vesille. Harjus-Anteron valitsi vapaansa aiemmin päivällä ostamansa 12,5 senttisen Wake Jive -vaapun wild tiger -värityksellä. Minun vapaani Antero suositteli Onkimaton Super Porkkana Muunnos -vaappua - sillä oli kuulemma kesän aikana kalaa tullut. Hieman epäillen laitoin vaapun kiinni. 

Onkimaton Super Porkkana Muunnos

Uistatettiin lähtörannasta selkeästi erottuvan karikon suuntaan. Anteron vapa taipui. Havaitsin heti, että viehe oli pohjassa kiinnni. Irroitin vaapun ja puhdistin koukut.

Jatkettiin pikkuhiljaa kohti vastarantaa. Tuijottelin vapoja. Aurinkokin tuli pilven takaa esiin. Pystyin erottamaan edessä oleva asuntoauton merkin. 

Sitten taipui minun vapani. Otin vavastani tiukemman otteen. Samalla hetkellä veneestä noin 35 metrin päässä kävi kala ilmassa - taimenhan se siellä. Anterokin innostui ja varmisteli oikeaa jarrun asentoa. Käski vielä ottaa rauhallisesti. Kala pysyi kiinni ja mieleni säilyikin yllättävän rauhallisena. Kelailin kalaa kohti venettä. Veneen vieressä kala lähti odotetusti hurjaa syöksyyn, muttei saanut karistettua itseään vapaaksi. Antero nosti haavin avustuksella kalan veneeseen. 

Kaikki meni muuten hyvin, mutta Anteron Pariisisista tuoma villabaskeri tippui samassa hötkässä haaviin ja tarttui tiukasti, kolmen koukun avustama, sekä kalaan että haaviin. Baskeri kärsi aikamoiset vahingot koukkuja irroitettaessa, mutta minkäs teet, kun Antero ei antanut koukkuja katkaistakaan. 

Kaikesta huolimatta veneessä oli oikea Inarin salmo trutta. Kesän ensimmäinen taimeneni. Hieno tunne. Kyllä tämä vielä iloksi muuttuu.

Ruuhkaa Rahajärvellä

Teksti sisältää Harjus-Anteron ja Portin Henkan näkemyksiä Rahajärven uistatusreissusta.

Anteron kanssa päätimmä lähteä päivällä kalaan. Kalapaikaksi valikoitui lähellä sijaitseva Rahajärvi ja taimenen kuvat vilisivät molempien silmissä. Ei muutakun kamat autoon ja veneen tankkia ja airoja hakemaan.

 Matkan varrella jututimme veneen omistajia, jotka olivat edellisenä päivänä olleet kyseisellä järvellä kalastamassa. Kalaa oli kuulopuheiden mukaan tullut, mutta pieniä olivat kaikki olleet. Läksiäisiksi sanoivat, notta hakekaahan vähän isompi poissa.

Perille päästiin ja vehkeet veneeseen. Teron kalavehkeet olivat Keväjärvellä, joten minun varusteilla oli pärjättävä. Olin ottanut kaksi vapaa mukaan, joista toinen ei sovellu uistatukseen ensinkään, mutta jo ylimääräiseksi käyneenä uskalsin sitä kyseiseen hommaan käyttää. Anterolla sentään oli haavi peräkontissa mukana. Pienen lainen tosin. Itsehän en haavia edes omista, joten sillä oli pärjättävä mitä on.

Ensimmäiset vieheet veteen ja siiman päähän valikoitui jo vakioksi valikoitunut Kaitsalon Maurin kojamo vaappu vihreässä värissä ja onkimaton kokokesäkalassa jaskan aamu väreissä. Sitten vain odoteltiin. Veneitä näkyi matkan varrella useampia. Siinä vaiheessa tuumattiin, jotta jo on ruuhkaa Rahajärvellä.

Oltiin vedetty jo neljättä tuntia uistimia Rahajärvellä, Paria tärppiä lukuunottamatta tapahtumat oli vähissä. Säänpuolesta ei onneksi ollut valittamsita. Vesi oli tyyni, ja aurinko paistoi.

 Lähestyimme toista uistelemassa ollutta venettä, luultiin molemmat venettä Toivion veneeksi. Pidimme onneksi kuitenkin sopivan välimatkan, ettei häiritty toistemme uistelua. Henkka morjesti Toisen veneen miehistöä. Huutamalla, että tuleeko kalaa. Vene kuski vastasi että ei ole tullut vielä mitään. Ihmeteltiin hetki siinä hetki, että Toivionhan piti olla yksin liikenteessä. Henkka kertoi tarinan Rahajärven keisarista. Tarina oli hyvin mielenkiintoinen, vaikka olihan toki kuullut saman tarinan monesti ennenkin.

Mikäs se on täällä ollessa. Toistelimme molemmat tuota kulunutta lausetta. Olimme ottaneet mukaan vain kaksi vapaa. Henkka asetteli vavat uuden karheisiin vapatelineisiin. Vaaput ja lusikat vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Oman uistinpakkini olin unohtanut päivällä Keväjärvelle, mutta onneksi Henkallakin oli ihan kitettävästi erinvärisiä ottivaappuja, ja kiiltäviä vetopeltejä pakissaan. Seuraava havainto oli puhelimen pirinä joka kuului tällä kertaa minun taskustani. Henkan puhelin oli soinut tiuhempaan.

 Ajattelin että hyvä kaverini lehtikauppias se sieltä taas soittelee. Ja lähestyy minua hyvin mukavilla asioilla. Mutta suureksi hämmästyksekseni linjan päässä oli Toivion Joni. Ahkerana Inarinjärven uistelijana tunnettu Toivio oli Rahajärven satamassa laskemassa venettä vesille. Sovittiin että, soiteltaisiin vielä myöhemmin.

 Kello lähestyi ilta kymmentä, kun päätimme lähteä takaisin päin kohti satamaa. Saaren takaa ilmestyi vene. Venekuski ajeli yllättävän lähelle. Ajateltiin että tuon täytyy olla Toivio, mutta sehän on yksin. Ei viititty kertoa edes, että huudeltiin aikaisemmin väärille venemiehille. Hetki siinä rupateltiin niitä näitä kolmestaan. Ja sovittiin että autettaisiin Jonia satamassa veneen nostamisessa trailerille. Joni palautti edellisviikolla lainaamansa vaaput. Sanoin Henkalle, että pistähän onkimaton uimaan. Kehuttiin molemmat vaapun uintia, ja väritystä. Samantien vapa taipui! 

Taimen oli tarttunut tietenkin juuri siihen hennompaan vapaan. Vapa oli aivan luokilla koko taistelun ajan. Nappasin vavan telineestä ja parempaa tukea jaloille saadaksen laitoin lattialle istumaan ja rupesin kiskomaan. Alkuun kala vei siimaa kuin isompikin Kojamo, mutta rauhallisuudella odottelin, että kala lakkaa menemästä kauemmaksi ja lakkaa hyppimästä. Siiman loppumiselta puolalta ei ollut pelkoa. Antero itsekkin nappasi toisen vavan käteen ja lakoi kelaamaan vaappua ja siima ylös, ettei taimen vain sotkeutuisi niihin.

 Väsytellessäni vilkaisin taaksepäin ja näin Toivion veneen vielä kuuloetäisyydellä. Huusin Toiviolle, ETTÄ KALA KIINNI! ja jatkoin väsytystaistelua.

Lopulta kala alkoi tulla lähemmäs venettä ja nousin lattialta seisomaan. Säälittävän pieni haavi kouraan ja asento niinkuin kahden käden lohiperhomiehellä konsanaan haavilla kala ylös. Mitta esille ja 51 senttiä rikki.

Ennen lähtöä vesille asetettu kalan kokotavoite täyttyi juuri ja juuri. Sukupuolikin selvisi urokseksi.

Loppumatkan käännyimme satamaa kohti ja vedimme vielä hiukan uistinta. Enempää tärppejä ei tullut, mutta yksi kala veneessä auttoi lievittämään viikon kiireiden stressiä.

Satamassa vielä nostimme oman veneemme ja Toivion veneen ylös vesiltä. Hetken jutustelu Rahajärven kaloista ja kotia kohti.

Terveisin Ivalon Oma Poika ja Harjus-Antero

Aamu-taimenta Inarilta

Nousin aamulla aikaisin ylös, vaikka yhtä hyvin olisin voinut nukkua paljon pitempäänkin. Olinhan viettämässä työllä ja tuskalla ansaittua kesälomaa. Hyvän ja erittäin tukevan aamiaisen jälkeen istahdin hetkeksi sohvalle lukemaan erästä kalastusaiheista julkaisua. Monta mielenkiintoista vinkkiä rikkaampana päätin lähteä itsekin kokeilemaan, olisiko kala otillaan Nanguvuonolla.
 

Ajelin Keväjärvelle, pysäköin auton ja hyppäsin veneeseen. Vanha uskollinen työhevonen, kaksiheppainen perämoottorini, lähti ensi nykäisyllä käyntiin. Tuuli toi terveisensä vuonolta, ja alkumatka sujui hitaasti mutta varmasti vastatuulessa. Vuonolle päästyäni tuuli kuitenkin rauhoittui.

Vuonolla oli hiljaista; ei näkynyt edes retkiuistelijoita siililtä näyttävine veneineen. Päätin vetää vain yhdellä vavalla. Se on mielestäni ihan riittävä määrä yhdelle miehelle. Varsinkin semmoiselle miehelle, joka vetää perstuntumalla ilman kaikuluotainta, pelkkään paikallistuntemukseensa luottaen.
 

Vaapuksi valitsin Onkimaton-uistimen valmistaman 100 mm -taimenvaapun. Onkimaton-uistin oli värittänyt muutaman vaapun Portin Henkan suosikkiväreillä. Olin huomannut edellisillä uistimenkastelureissuilla tuon väriyhdistelmän toimivan todella hyvin. Koukut olivat kemiallisesti teroitetut, ja uintikin oli omasta mielestäni kohdallaan jo valmiiksi. Minun ei siten tarvinnut alkaa heti itse viritellä uintia paremmaksi. Siispä vaappu veteen  ja pelipaikoille pyörimään.

Ensimmäinen kierros ei tuottanut tulosta, mutta toisella kierroksella nappasi noin 30-senttinen taimenenpoikanen. Päästin sen nopeasti ja kivuttomasti takaisin Ahdin valtakuntaan jatkamaan pituuskasvuaan. Kolmannella kierroksella vapa taipui oikein kunnolla. Hetken jo epäilin hauen tarranneen vaappuuni. Pelkäsin samalla parhaan ottikoneeni menettämistä.

Kala laittoi hanttiin oikein kunnolla, mutta lähemmäksi venettä sen oli tultava. Näin vilauksen siiman päässä sinnittelevästä kalasta ja tunnistin sen heti hyvänkokoiseksi taimeneksi. Jännittävien väsyttelyhetkien päätteeksi veneen pohjalla köllötti järvitaimen. 

Aurinko heijastui kauniisti yli kaksikiloisen taimenen hopeisista suomuista. Nykäisin moottorin käyntiin ja ajoin myötätuulen saattelemana kotirantaan.

Taimen 58 cm

 

-Harjus-Antero

Kalakaveri.

Pitäskö jotain järkevää kirjottaa. Ja vieläpä jostain kalareissusta. Ehkä jotain kuviakin pitäisi mukaan lisätä. Paskat. Niin paljon riittää juttua kalareissuista ja siitä, kuka on saanut minkäkin kalan milloinkin. Myönnän, että kalastukseni on rajoittunut tällä kaudella vain ammattimaiseen rysäpyyntiin. Toki muutama vapakalastusreissukin on tullut tehtyä. Yksi niistä mahtuu tähänkin juttuun.

En ole varma kannattaako tätä julkaista. Enkä ole varma, että kuuluuko tämä avautumiseni tänne. Se, mistä aion kirjoittaa, saattaa lukijoissaan herättää suuria tunteita. Joku saattaa kritisoida rankastikin. Joku varmasti tuntee myötätuntoa, joku kiukkua ja joku vihaa. Joku sairas saattaa jopa saada jonkinmoista tyydytystä tästä tekstistä. En välitä siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta tämän julkaisun jälkeen. Tiedän mikä oikeasti on tärkeää ja mistä kannattaa pitää kiinni.

Varoitus! Ei sovellu kaikille lukijoille!

Naisia tulee ja menee, mutta kalakaverit säilyy. Niin tuttu Naajoki oli taas reissumme kohteena, kun mieltäni kalvasi pirunmoinen ajatus: raaka totuus, menetyksen tunne. Nimittäin reissulla oli mukana Teemu, Joni ja viime vuoden hurjan alkukesän jutun myötä tutuksi tullut koiramme Roope. Roope on oppinut olemaan ihmisiksi ja jopa pysyy mukana kalareissuilla ilman narua!

 

Syömäkaloiksi saatiin muutama komea harjus. Blue charm petti jälleen ja 37 senttinen taimenenpenikka pääsi takaisin kasvamaan. Puitteet onnistuneelle kalareissulle oli kunnossa. Silti reissu oli niitä harvoja kertoja, jolloin en ole nauttinut olostani koskessa seisten perhovapani kädessä. Kärsin suuresti siellä, missä normaalisti nautin elämästäni eniten ja rentoudun. Tunsin olevani jotenkin vajaa. Tunsin olevani yksinäinen, vaikka vieressäni seisoi kaksi lapsuusvuosilta säilynyttä kaveria, joista on vuosien mittaan kehittynyt jopa kalakavereita. He olivat lähellä, mutta silti niin kaukana. Ilta oli keskiviikko 5.6.2013

Aikaisemmin päivällä reissua suunnitellesani ja tavaroita pakkaillessani huomasin kuinka molemmat koirat seurasivat touhujani. Ne tunnistivat minun tekevän lähtöä kuten normaalisti. Roope seurasi tarkasti minua eikä päästänyt katsettaan irti hetkeksikään, etten vain pääsisi livahtamaan niin, ettei hän olisi mukana. Bella seurasi myös tarkasti ja näin sen palavan halun päästä mukaan. Näin myös sen tuskan ja kärsimyksen - vanha koira jonka nisissä on ollut kasvain useamman vuoden. Se kasvain oli nyt laajentunut, ja koirasta näki kuinka se kärsi. Uneliaisuus oli ottanut vallan ja elinvoima oli kadonnut. Veren oksentaminen ei ole koskaan eikä missään yhteydessä hyvä merkki. Koira ei ollut ottanut ainuttakaan juoksuaskelta viimeiseen viikkoon.

Ajatelkaa itse jotain asiaa, mistä tykkäätte; harrastus, auringonpaiste, ruoka taikka olkoon se vaikka sitten luonto. Tai esimerkiksi rakkaus, koska jokainen on joskus tuntenut rakkautta. Olet rakastunut. Rakkaus on vastikään tullut esiin ja suunnittelet mitä teet elämälläsi ja kuinka suuria kompromissejä olet valmis tekemään saadaksesi olla hänen kanssaan. Mutta hän väittää ettei tunne sinua kohtaan yhtään mitään. Olette olleet erossa toisistanne viikkoja. Olet melkein jopa suuttunut hänelle. Kun jotain tahtoo oikein kovasti, mutta toisen päätöksestä et saa tahtomaasi. Tunnetteko sen tuskan? Se on piinaavaa, sairaalloista kipua.

Juuri tämän tunteen aiheutin Bellalle. Ainakin tunnen aiheuttaneeni, ja reissussa kärsin toiselle aiheuttamasti tuskasta. Itsekkin tunsin tuskaa. Reissu oli täysin onnistunut muuten, mutta koko kalastusajan jotain puuttui.

Niin meni viikko ja en saanut ajatusta pois mielestäni. Muistelin yhteisiä reissujamme, kuinka kalastaessani Bella oli touhunnut omiaan ja silloin tällöin käynyt näyttäytymässä, ikäänkuin olisi käynyt tarkistamassa, että minä pärjään. Mieleeni muistui elävästi kuinka Bella juoksee jäällä kohti minua nauttien elämästänsä täysin. Muistin myös kuinka kävelimme lähimetsässä ja kuulin haukun, hetkenpäästä edessäni haukkui oma koirani ylivuotista hirvenvasaa.

 

Muistin myös ensitapaamisemme. Aikomuksenamme ei ollut ottaa koiraa, mutta kävimme katsomassa koiranpentuja ja yksi niistä poikkesi joukosta. Emon isäntä sanoi äidilleni naureskellen, että saatte viedä yhdellä ehdolla, ettette tuo takaisin. Ja niin lähti pentu mukaamme. Pääsimme Ivaloon. Äiti lähti ostamaan ruokaa ja leluja, sillä talouteen oli tullut uusi eläjä, ikäänkuin vauva. Itse en lähtenyt, koska koira oli nukahtanut syliini. Tuosta hetkestä lähtien rakastin häntä sanoinkuvaamattomasti.

Mutta sitten koitti sunnuntai. Isäni kiirehti aamutuimaan Utsjoelta ja sanoi, että tänään lähdemme käymään Nellimissä laittamassa asiat kuntoon. Molempia koiria käytin ulkona asioilla kuten normaalisti. Bella ei ollut tarvinut narua enään vuosiin ja pystyin täysin luottamaan siihen, ettei se lähtisi karkuun. Asioilla oli käyty ja Roope hyppäsi jo auton takaosaan jolloin sain tiedon, että Roope ei ole lähdössä mukaan. Samassa näin kiväärin pussin ja panoslaatikon. Se on menoa nyt tajusin. Se reissu ei enään kuulostanut ollenkaan mukavalta. Ensin joutasteltiin ja laitettiin paikat kuntoon. Mutta lopulta emme keksineet enää mitään, millä asiaa venyttäisi pidemmälle. Kahvitkin, kun oli jo keitetty.

Isä latasi kiväärin ja kysyi haluaisinko ampua. En tietenkään halunnut, mutta ymmärsin ettei hänkään halunnut yhtään sen enempää kuin minäkään, joten mitään sanomatta ojensin käteni ja otin kiväärin. Siellä on kolme paukkua, isä sanoi. Lähdin hakemaan paikan, josta saisin parhaan mahdollisen linjan puulle johon koira oli kytketty. Useaan kertaan nostin kiväärin olalle ja laskin sen. Tunsin rekyylin ja katsoin kiikarin läpi koiraa... Niin kuin se olisi elänyt vielä, niin kuin se olisi pyrkinyt juoksemaan. Automaattinen lataus ja samantien uusi laukaus vain varmistukseksi. En edes tiennyt oliko ensimmäinen laukaus ollut riittävä.

 

Hautasimme koiran. Ajattelimme, että sitä ei sieltä kaiveta ylös. En jättänyt metsän eläimille mahdollisuuttakaan. Mieluummin se kettukin ottaa kaikki ne kivet ja sen hiekan niskaansa, ennen kuin lähtee kaivamaan. Sana hiljaisuus sai uuden merkityksen. Vain pakolliset varmistukset kuten "onhan ovi lukossa?" kuuluivat sanavarastoomme loppupäivän.  Isä ajoi illalla takaisin Utsjoelle, sillä aamulla hänen oli oltava töissä.

Otin kaapista kaljan, kaadoin lasiin ja muistelin. Teemu soitti ja kyseli josko saisivat Jonin kanssa minulta perhoja. Aikovat lähteä perhokalastusta harjoittelemaan. Sillä samalla sekunnilla sanoin, että hakekaa minutkin mukaan. Siihen tilanteeseen, se mistä tykkään; kalastus ja hyvät kalakaverit olivat täydellisyyttä.

 

Karkuutin mittataimenen. Mietin mielessäni, että ehkä olen ansainnut sen. En silti jaksanut välittää yhdestä kalasta, joka sai jatkaa elämäänsä. Paluumatkalla näytin pojille kahta 308:n hylsyä ja sanoin, että näistä en luovu mistään hinnasta. 12 vuotta, se on paljon. Siihen mahtuu, iloa, surua, vihaa ja ennen kaikkea rakkautta. Nyt se kaikki oli kahdessa hylsyssä. Unohdin hetkeksi muistelemisen. Unohdin syntini. Unhoitus toi kuitenkin jotain tullessaan, ymmärsin mikä merkitys on ystävillä tai vaikka kalakavereilla.

Kalahullu Taskinen

 

Alla oleva teksti on julkaistu Lauri Oinon toimittamassa antologiassa Iso siika. Antologian kirjoitukset ovat tosia muistoja ja kaunokirjallisia tarinoita kalastamisesta ja kalastuskulttuurista Pohjois-Suomessa. Maahengen kustantama kirja julkaistiin touko-kesäkuun vaihteessa. Kirjan voi ostaa kirjakaupoista ympäri maan tai suoraan kustantajalta.

 Kalahullu Taskinen

Kaikki alkoi Kalahullu Taskisesta. Kalastusharrastus, elämä, muistojen katkeamaton kirjo. Olin jo taaperona poikkeuksellisen kiinnostunut uistimista. Kirkkaat, valoa heijastelevat vieheet olivat kuin aarteita, joihin pienen pojan katse nauliintui jokaisella kauppareissulla. Ivalon Osuuskauppa oli punalautainen ja vino rakennus. Kaupan perimmäisellä seinällä oli metrien levyinen uistinhylly, jonka väriloistoa ei kerta kaikkiaan voinut ohittaa pysähtymättä.

Kaikkein kauneimmilta näyttivät taskiset. Kalahullun kultaisissa ja hopeisissa vieheissä oli monenkirjavia täpliä. Läheltä katsottuna täplät näyttivät pandakarhun tassunjäljiltä. Aihiossa, koukun yläpuolella, oli kirkkaita helmiä. Ne saattoi helposti kuvitella sormuksen kiviksi.

En koskaan unohda taskisen myyntipakkausta. Räikeänvärisen pahvipaketin yläreunassa seisoi itse Taskinen lippalakki päässään ja etusormi pystyssä. Uistimenvalmistaja oli oivaltanut keltaisen värin houkuttavuuden jo varhain. Keltainen pakottaa katsomaan – miksi muuten iltapäivälehtien lööpit ja kauppojen tarjouslaput olisivat keltaisia?

En ollut viittä vuotta vanhempi, kun opettelin heittämään virvelillä. Harjoituspaikkana oli kotimme sepelillä päällystetty piha. Siiman päässä heilui kuparinvärinen ja sinipilkkuinen taskinen, josta koukku oli poistettu. Taskiset olivat paitsi kauniita, myös halpoja. Kun Rapala maksoi viisikymppiä, taskisen sai kympillä. Ei ollut vaikea valita, kun isä kysyi, otanko yhden Rapalan vai viisi taskista.

Olen vuosien saatossa opetellut muistelemaan asioita paremmin. Pystyn muuttamaan huonot ja vähemmän kiinnostavat muistot paremmiksi. Jos en muista, keksin itse. Kalahullu Taskiseen liittyviin muistoihin en ole kajonnut. Siksi en yritäkään väittää, että taskiset olisivat olleet hyviä uistimia. Asia oli pikemminkin päinvastoin: mikkeliläinen kalastusmestari oli rakentanut käsittämättömän huonoja vieheitä. Taskiset eivät kerta kaikkiaan suostuneet uimaan niin kuin lippauistimen kuuluu. Mepsien ja Blue Foxien sulavalinjaisesta liikkeestä ei ollut tietoakaan. Taskisen nykivä, poukkoileva väreily karkotti kalat kymmenien metrin säteeltä.

Naapurissamme asui niin ikään kalahullu, jonka sukunimi sattui olemaan Taskinen. Taskisella oli ikäiseni poika, jonka kanssa kalastin silloin tällöin. Kalahulluna isä-Taskinen kaiketi tiesi nimikkouistimensa heikkoudet. Hänen poikansa uistinpakki oli siten täynnä Rapalan puukaloja ja kalliita merkkilippoja. Huijasin kerran poikaa vaihtamaan kanssani muutaman mepsin kahteen taskiseen. "Pitäähän kalamiehellä oma nimikkouistin olla", muotoilin. Minulla oli jo silloin pr-ammattilaisen elkeet.

Kauniisti uivat ja kiiltävät mepsit jäivät ennen pitkää pohjaan. Kivenkolot ja uppotukit söivät uistimia sitä mukaa kuin niitä kaupasta kotiin kannettiin. Pohjaan päätyivät epäilemättä vaihdossa menneet taskisetkin. Itä-Inarin vesistöissä makaa minun jäljiltäni edelleen satoja taskisia. Kotona sanoin aina, että kala vei. Jättiläishauki katkaisi siiman kesken ankaran väsytystaistelun. En tiedä, uskoiko kukaan koskaan kalajuttujani. Yhtä kaikki, opin kalamiehen välttämättömimmän taidon, valehtelun, jo esikouluiässä. Väitän, että rehellisinkin rantaruotsalainen valehtelee, kun puhe kääntyy kalastukseen – saati sitten jo valmiiksi umpikiero kolttalappalainen.

En muista, että olisin koskaan saanut kalaa taskisella. Siihen aikaan kalaa ei tullut juuri muutenkaan. Ei auttanut, vaikka yritin narrata yökaudet paikallisen kalanviljelijän altaalta karanneita kirjolohia. Krantut lohikalat kiersivät minun syöttini ja tarttuivat kiusallaan vain toisten vieheisiin. Uistimeen iskeneet jalokalat ponnistivat metrien korkeuteen. Auringonsateet taittuivat vesipisaroista ja muodostivat oman, satasävyisen sateenkaaren. Sateenkaari päättyi järven pintaan ja paljasti aarteen. Pinnan alla oli kallisarvoisia kaloja, oman mikrotasoisen maailmani halutuimpia saaliita. Sinä kesänä aurinko paistoi joka päivä. Elokuu ja koulun alku häilyivät kaukaisuudessa, ikuisuuden mittaisen hetken päässä.

Kirjolohijahdin jännitystä lisäsi se, ettei alueella oikeastaan edes saanut kalastaa. Viljelyaltaan viereiset alueet olivat yksityismaata. Maat ja viljelylaitoksen omisti eräs Jaakko. Hän piti kalavesiä hallussaan yksinvaltiaan ottein ja hääti mailtaan kaikki luvatta kalastaneet pikkupojat. Siksi kalastimme pääasiassa öisin. Hiippailimme rannalla kuin parhaatkin sissit. Teimme matalia, äänettömiä heittoja pienillä lippauistimilla. Valoa riitti, sillä niillä leveysasteilla aurinko ei laske moneen kuukauteen. Kaamoksen ja kurjuuden vastakohtana on lämmin ja loputon kesä.

Jaakon kotipihan vieressä virtasi vuolas ja kalaisa koski. Nimesimme joen Jaskankoskeksi. Nimi jäi elämään vahvemmin kuin saatoimme kuvitella. Tänä päivänä vain harva lähiseudulla asuva tietää, että joki on oikealta nimeltään Myllykoski.

Jossain vaiheessa Jaakon kirjolohiin iski lohiloinen. Tämä sai norjalaisen ympäristöjärjestön huolestumaan alueen lohikannasta. Bellona-niminen ryhmä pelkäsi gyrodactyluksen leviävän Jaakon altaasta aina Jäämerelle saakka.

Bellona ei tyytynyt pelkästään henkisiin painostustoimiin. Järjestön joukoissa oli myös suoran toiminnan miehiä. Eräänä syysaamuna yhdistyksen aktivistit sukelsivat Jaakon altaaseen. Altaasta kannettiin kassillinen tapettuja lohia. Pääministeri Paavo Lipponen tuomitsi ympäristöjärjestön toimet terrorismiksi. Katsoin kilometrin päässä tapahtunutta välikohtausta aamutelevisiosta. Televisiokuvissa näin myös Jaakon. Hän seisoi rannalla ja kiroili.

Vuosi oli 1995. Olin silloin yksitoista vuotta vanha. Punalautainen ja vino Osuuskauppa oli jyrätty maan tasalle. Uistinkauppani paikalla oli tonneittain puuta, rautaa ja betonia. Epämääräinen romukasa näytti masentavalta syyssateessa. Törkyläjän juurelle kerääntynyt vesi heijasti talojen kattoja ja taivasta selvärajaisiin kuviin.

Tuntuu omituiselta, että niin nuorena voi saada sisälleen loppuelämän kestävän voimavaran. Jaskankosken maisemat ovat niin syvällä mielen muistissa, että muistan kalareissut aina.  Niihin kuviin minä kuulun, jos joihinkin. Niissä maisemissa minä asun vielä vuosien jälkeenkin.

Seuraavana kesänä sympaattisen puurakennuksen tilalle pystytettiin monivärinen betonikolossi. Uudesta S-marketista tehtiin liian pieni. Kauppaan ei mahtunut edes kunnollista kalastusosastoa. Samoihin aikoihin Jaakko joutui sulkemaan laitoksensa lopullisesti. Hänen elämänlukunsa päättyi kuitenkin onnellisesti, sillä mies sai elinkeinonsa lopettamisesta uskoakseni kohtuullisen korvauksen.

Asuin lapsuus- ja nuoruusvuoteni Keväjärvellä, joka oli 90-luvulla aika erikoinen paikka. Alueelle sai rakentaa kolttatilan, mikäli joku perheenjäsenistä oli kolttasaamelainen. Rakentamiseen sai tukea ja matalakorkoista lainaa. Paikka oli rauhallinen ja syrjässä, mutta mitään onnelaa siitä ei kenellekään tullut. Isännät ja emännät vaihtuivat taloissa tiuhaan. Ensimmäinen vapaa kolttasukupolvi ei tyytynyt osittaiseen onneen.

Etenkin miesten oli vaikea sopeutua moderniin yhteiskuntaan. Isät olivat olleet poromiehiä ja kalastajia, joten poikien olisi ollut luontevaa jatkaa tuttuja elinkeinoja. Kotona oli opittu ymmärtämään luontoa ja hankkimaan lihat, kalat ja marjat pöytään. Yhtäkkiä sellaista ei laskettukaan enää työksi. Monet jäivät tyhjän päälle ja turhautuivat. Viikon pätkätöihin urheilukentän lakaisijana oli vaikea motivoitua. Onnellinen oli se, joka pääsi sairaseläkkeelle tai sai hullun paperit.

Toisinaan lasken taloja Keväjärveltä. Aina uuden talon kohdalla mietin, onko talon isäntä tehnyt koskaan mitään sellaista, jota meidän yhteiskunnassamme pidetään työnä. Vitsailen usein juuri kolttien laiskuudella. Jos minua ei huvita tehdä jotain, vetoan kolttajuuriini. Minussa on tämä koltan taakka, saatan sanoa. Taakassa on totta vähintään toinen puoli. Ihmeellisellä tavalla se siirtyy sukupolvelta toiselle.

90-luvun alussa miespari perusti kylään videovuokraamon ja myöhemmin keskiolutkuppilan. Kutsuimme yrittäjiä videopojiksi. Alun perin miehet pitivät vuokraamoa ja karkkikauppaa kotonaan. Siellä sai pelata viitosella puoli tuntia nintendoa. Hyllyssä oli kymmenen vuotta samat elokuvat. Baarissa oli villin lännen lait. Tarjoilu jatkui niin kauan kuin asiakkaita riitti.

Puolilaittomuuksia oli kai mietitty jo baarirakennusta tehtäessä, sillä suurehkossa tilassa oli vain kaksi pientä ikkunaa, ja nekin olivat kahden metrin korkeudessa. Joskus kiikuimme toistemme harteille ja kurkimme ikkunoista sisään. Sen jälkeen juoksimme lujaa läheiselle sorakuopalle ja kuvittelimme, että joku seuraa perässämme.

Kalastin Luirojoella haukia ja opin humalaisilta sukulaismiehiltä uusia kirosanoja. Hauet purivat puukaloista paloja pois. Myös minuun jäi tyhjä kohta.

Vanhempani erosivat, kun olin kuusitoista. Jouduimme muuttamaan kerrostaloon Ivalon keskustaan. Isä ampui metsästyskoiramme ja samalla vaivalla naapurin lihavan jäniskoiran, kun kumpaakaan ei enää tarvittu. Keväjärvi oli kylä, jossa koirat ammuttiin. Jaskankoski, karanneet kirjolohet ja öiset kalareissut jäivät ensimmäiseen elämääni.

Toiseen lukuun kalastus ei mahtunut. Tilalle tuli uusia kiinnostuksenkohteita. Täytin tyhjyyttä soittamalla rockmusiikkia ja juopottelemalla. Inarijärven lukemattomille sivujoille oli kuntakeskuksesta mahdoton matka. Kalahullu Taskinen katosi kauppojen hyllyltä ja elämästäni.

Ensimmäisenä Ivalon kesänäni kävin vain kerran kalassa. Heittelin perhoa Paatsjoen tyynessä yössä. Olin saanut isältäni kalliin perhokalastussetin. Avioerolapsena sain helposti tahtoni läpi. Vedin pintaperhoa soutuveneellä. Välillä pysähdyin heittelemään. Aamuyöllä alkoi tuulla verkkaisesti. Heitin ankkurin pohjaan. Vieraan valtakunnan rajalle oli vain muutaman kilometrin matka. Horisontissa näkyi loputtoman pitkä riippusilta.

Vesi oli hyytävän kylmää. Jäät olivat lähteneet vain viikkoa aiemmin. Viileässä tuulessa oli lupaus kesästä. Ahmin valoa ja höyhenenkevyttä ilmaa. Lyhyen hetken ajan ymmärsin, mitä olin menettänyt.

Nostin ankkurin ja annoin tuulen tarttua veneeseen. Naulitsin katseeni vastarannan mäntymetsään. Yritin pidätellä kyyneleitä. Aaltojen lipuessa veneen vierestä ei voinut tietää, liikkuiko maisema vai vene.

Minä ainakin liikuin. Siitä hetkestä lähtien elämäni oli yhtä liikettä, poukkoilemista paikasta ja ajatuksesta toiseen. Olen matkalla yli kaksisataa päivää vuodesta. Käsittelen murheita vaihtamalla paikkaa. Ajattelen, että ne sillä tavalla katoavat.

Hiljalleen aloin taas kalastaa. Pala palalta sain menetettyä takaisin. Kala kalalta karkotin kaipausta kauemmas. Kalareissuista tuli oman eheytymiseni mittari. Kasvoin, kypsyin, luovuin surkeudesta. Elämäni sai värit niin kuin Luttojoen seutu talven jälkeen.

Olen usein miettinyt, mitä Taskisen kalahullulle kuuluu – sille mikkeliläiselle; ivalolainen Taskinen on kaiketi Metsähallituksessa töissä niin kuin ennenkin. Lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen kirpputorilta löydetty avaamaton myyntipakkaus ei anna paljon vastauksia, mutta jotain siitä voi päätellä.

Keltaisen pahvipaketin kannessa seisoo keski-ikäinen, hieman ylipainoinen mies etusormi pystyssä ja lippalakki päässään. Kalamiehen katse on terävä. Omaa tuotesarjaa mainostavaan hattuun on kiinnitetty perhoja. Pakkauksen takapuolella on teksti, jonka mukaan mikkeliläinen kalastusmestari Taskinen tietää kalastuksesta kaiken. Mestarin nimikirjoituksen alla on omaperäinen takuulupaus: "Jos et saa kalaa, syytä itseäsi."

On tietysti mahdollista, että kuvassa pönöttävä mies ei ole oikeasti kalastusmestari tai edes Taskinen. Kokenut kalastaja voi olla uistinvalmistajan mielikuvituksen tuote. Tänä päivänä puhuttaisiin mielikuvamarkkinoinnista tai brändin kuvitteellisesta keulahahmosta.

Mikkelissä asuu puhelinluettelon mukaan 54 Taskista. Heistä 24 on miehiä. On täysin mahdollista, että yksi heistä on kalastusmestari Taskinen. Tietysti eläkkeellä oleva kalastusmestari on voinut muuttaakin. Ehkä hän asuu Saimaan saaristossa ja kalastaa kaiket päivät järvilohia itse tekemillään vieheillä. Silloin tällöin hän näkee, kuinka utelias saimaannorppa puhkaisee veden kirkkaan kalvon. Taskinen arvostaa norppaa suuresti. Mestarikalastaja osaa antaa arvoa vertaisilleen.

Aivan yhtä todennäköistä on, että kuuluisa kalastusmestari on jo kuollut. Viehepaketin mustavalkoinen kuva on voitu ottaa jo 1980-luvulla. 30 vuotta sitten viisikymppinen kalastusmestari on saattanut maata muistomerkin alla jo vuosia. Innokkaana kalastajana hän on ollut jatkuvasti kylmien säiden armoilla. Myrskysäällä riskinä on aina veneen kaatuminen ja hukkuminen. Kalastusmestari on saattanut elää muutenkin kuluttavaa elämää. Ehkä Taskinen irtisanottiin kalastusmestarin tehtävästään 1990-luvun laman aikoihin. Kansikuvamiehelle on saattanut riittää selkääntaputtelijoita ja oluen tarjoajia Etelä-Savon yöelämässäkin.

Toisaalta voisi kuvitella, että kalastusmestarin ruokalautasella on usein ollut kalaa. Kevyt ja tuore ruokavalio on hyvinkin voinut pidentää mestarin elinikää. Ehkä Taskinen on edelleen vetreä ja aktiivinen eläkeläinen. Pitää kuitenkin muistaa, että kalastusmestari on kalastanut paljon Saimaalla, johon Tsernobylin cesium-laskeuma iski pahasti. Ehkä Taskisen nauttimiin kaloihin piiloutunut alkalimetalli vei kalamiehen hengen jo vuosia sitten.

Kaikkien näiden pohdintojen keskellä olen kasvanut aikuiseksi. Olen muuttanut kaupunkiin, opiskellut ja alkanut kirjoittaa työkseni. Elämä hupenee kiihtyvällä tahdilla. Käyn joka kesä Näätämöjoella lohestamassa. Käytän reissuun huomattavan osan kesälomastani ja aina koko lomabudjettini.

Olen käynyt joella nyt kahdeksan kertaa. Vain yhdellä reissulla olen saanut kalaa. Kävelymatkaa Sevettijärventien varresta kertyy toistakymmentä kilometriä. Menomatkalla kävellään lähes koko ajan ylämäkeen. Retkivarusteiden, eväiden ja pakollisten reissujuomien lisäksi olalla on yleensä perämoottori tai kaasupullo. Siitä huolimatta joelle on päästävä joka vuosi. Siitä huolimatta tai sen takia.

Tapasin nuoremman Taskisen jokunen vuosi sitten Oulun rautatieasemalla. Hän oli juuri valmistunut insinööriksi. Keväjärveläisen kalahullun poika kertoi olevansa matkalla pilkkimisen suomenmestaruuskisoihin. En voinut jäädä kakkoseksi, joten kerroin, että aion lähteä myöhemmin keväällä hauenuistelun EM-kisoihin. Jätin kertomatta, että niihin kisoihin sai ilmoittautua kuka tahansa.

Kalastuksesta

Juhannus meni jo. Kalaa en onnistunut saamaan. Tai no tulihan niitä muutama, mutta ei sellaisia, joita täällä kehtaisin esitellä. Haikeana vertailin naamakirjasta Sarren pyydystämiä ”näätämöläisiä” omiini. Pieniä ovat silakat joulukaloiksi sanoisi Lepistön Jyrki.

Viimeaikoina on ollut kovin rauhallista. Mistään ei meinaa kalakaveria löytää. Takavuosien toista viikkoa kestävät metsä-, tunturi- ja järvikonkoilutkin ovat laimentuneet monilla entisellä kalamiehillä sivistyneeksi viikonlopun vietoksi hyvien palveluiden äärellä. Yleensä tällaisissa matkailukeskuksissa ”kalastetaan” laiskoja istareita tai Lapin luontoon kuulumattomia lajeja esim. kirjolohia tai puronieriää. Ennen kalareissun partavedeksi riitti ”ohovi”. Nykyään suihkuun pitää päästä joka päivä.

Lyhyitäkin retkiä pitää suunnitella kuukausia etukäteen, miksi? Kaikista ”kovimmat” kalastajat tekevät kalasreissusta Facebook-tapahtuman ja kutsuvat muita yhtä innokkaita mukaan. Tapahtuman seinällä käydään sitten enemmän ja vähemmän aktiivista keskustelua sopivasta ajankohdasta ja paikasta kuukausien ajan. Vaikka kuinka selataan omaa ja kaverin kalenteria, pää märkänä, ei sopivaa aikaa yhteiselle reissulle kuitenkaan koskaan löydetä. Kalareissujen suhteen monelle on tainnut käydä kuin Klamydia-yhtyeen Pilke silmäkulmassa -kappaleessa:

Muistan kun nuorina poikina kimpassa kuljettiin.
Muistan kun aamuun asti kaljaa kiskottiin.
Nyt ravintolassa hieman olutta maistellaan.
Sitten suoraan kotiin, hauskaa oli taas, eikös vaan.

Työ, koira, tyttöystävä, poikaystävä, perhe ja muut vastaavat kiertoilmaisut mukavuudenhalulle ovat tulleet monilla kalastuksen tilalle. Miksi edes nähdä vaivaa, kun elämyksen voi ostaa. Onneksi poikkeuksiakin vielä on.