Kalakaveri.

Pitäskö jotain järkevää kirjottaa. Ja vieläpä jostain kalareissusta. Ehkä jotain kuviakin pitäisi mukaan lisätä. Paskat. Niin paljon riittää juttua kalareissuista ja siitä, kuka on saanut minkäkin kalan milloinkin. Myönnän, että kalastukseni on rajoittunut tällä kaudella vain ammattimaiseen rysäpyyntiin. Toki muutama vapakalastusreissukin on tullut tehtyä. Yksi niistä mahtuu tähänkin juttuun.

En ole varma kannattaako tätä julkaista. Enkä ole varma, että kuuluuko tämä avautumiseni tänne. Se, mistä aion kirjoittaa, saattaa lukijoissaan herättää suuria tunteita. Joku saattaa kritisoida rankastikin. Joku varmasti tuntee myötätuntoa, joku kiukkua ja joku vihaa. Joku sairas saattaa jopa saada jonkinmoista tyydytystä tästä tekstistä. En välitä siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta tämän julkaisun jälkeen. Tiedän mikä oikeasti on tärkeää ja mistä kannattaa pitää kiinni.

Varoitus! Ei sovellu kaikille lukijoille!

Naisia tulee ja menee, mutta kalakaverit säilyy. Niin tuttu Naajoki oli taas reissumme kohteena, kun mieltäni kalvasi pirunmoinen ajatus: raaka totuus, menetyksen tunne. Nimittäin reissulla oli mukana Teemu, Joni ja viime vuoden hurjan alkukesän jutun myötä tutuksi tullut koiramme Roope. Roope on oppinut olemaan ihmisiksi ja jopa pysyy mukana kalareissuilla ilman narua!

 

Syömäkaloiksi saatiin muutama komea harjus. Blue charm petti jälleen ja 37 senttinen taimenenpenikka pääsi takaisin kasvamaan. Puitteet onnistuneelle kalareissulle oli kunnossa. Silti reissu oli niitä harvoja kertoja, jolloin en ole nauttinut olostani koskessa seisten perhovapani kädessä. Kärsin suuresti siellä, missä normaalisti nautin elämästäni eniten ja rentoudun. Tunsin olevani jotenkin vajaa. Tunsin olevani yksinäinen, vaikka vieressäni seisoi kaksi lapsuusvuosilta säilynyttä kaveria, joista on vuosien mittaan kehittynyt jopa kalakavereita. He olivat lähellä, mutta silti niin kaukana. Ilta oli keskiviikko 5.6.2013

Aikaisemmin päivällä reissua suunnitellesani ja tavaroita pakkaillessani huomasin kuinka molemmat koirat seurasivat touhujani. Ne tunnistivat minun tekevän lähtöä kuten normaalisti. Roope seurasi tarkasti minua eikä päästänyt katsettaan irti hetkeksikään, etten vain pääsisi livahtamaan niin, ettei hän olisi mukana. Bella seurasi myös tarkasti ja näin sen palavan halun päästä mukaan. Näin myös sen tuskan ja kärsimyksen - vanha koira jonka nisissä on ollut kasvain useamman vuoden. Se kasvain oli nyt laajentunut, ja koirasta näki kuinka se kärsi. Uneliaisuus oli ottanut vallan ja elinvoima oli kadonnut. Veren oksentaminen ei ole koskaan eikä missään yhteydessä hyvä merkki. Koira ei ollut ottanut ainuttakaan juoksuaskelta viimeiseen viikkoon.

Ajatelkaa itse jotain asiaa, mistä tykkäätte; harrastus, auringonpaiste, ruoka taikka olkoon se vaikka sitten luonto. Tai esimerkiksi rakkaus, koska jokainen on joskus tuntenut rakkautta. Olet rakastunut. Rakkaus on vastikään tullut esiin ja suunnittelet mitä teet elämälläsi ja kuinka suuria kompromissejä olet valmis tekemään saadaksesi olla hänen kanssaan. Mutta hän väittää ettei tunne sinua kohtaan yhtään mitään. Olette olleet erossa toisistanne viikkoja. Olet melkein jopa suuttunut hänelle. Kun jotain tahtoo oikein kovasti, mutta toisen päätöksestä et saa tahtomaasi. Tunnetteko sen tuskan? Se on piinaavaa, sairaalloista kipua.

Juuri tämän tunteen aiheutin Bellalle. Ainakin tunnen aiheuttaneeni, ja reissussa kärsin toiselle aiheuttamasti tuskasta. Itsekkin tunsin tuskaa. Reissu oli täysin onnistunut muuten, mutta koko kalastusajan jotain puuttui.

Niin meni viikko ja en saanut ajatusta pois mielestäni. Muistelin yhteisiä reissujamme, kuinka kalastaessani Bella oli touhunnut omiaan ja silloin tällöin käynyt näyttäytymässä, ikäänkuin olisi käynyt tarkistamassa, että minä pärjään. Mieleeni muistui elävästi kuinka Bella juoksee jäällä kohti minua nauttien elämästänsä täysin. Muistin myös kuinka kävelimme lähimetsässä ja kuulin haukun, hetkenpäästä edessäni haukkui oma koirani ylivuotista hirvenvasaa.

 

Muistin myös ensitapaamisemme. Aikomuksenamme ei ollut ottaa koiraa, mutta kävimme katsomassa koiranpentuja ja yksi niistä poikkesi joukosta. Emon isäntä sanoi äidilleni naureskellen, että saatte viedä yhdellä ehdolla, ettette tuo takaisin. Ja niin lähti pentu mukaamme. Pääsimme Ivaloon. Äiti lähti ostamaan ruokaa ja leluja, sillä talouteen oli tullut uusi eläjä, ikäänkuin vauva. Itse en lähtenyt, koska koira oli nukahtanut syliini. Tuosta hetkestä lähtien rakastin häntä sanoinkuvaamattomasti.

Mutta sitten koitti sunnuntai. Isäni kiirehti aamutuimaan Utsjoelta ja sanoi, että tänään lähdemme käymään Nellimissä laittamassa asiat kuntoon. Molempia koiria käytin ulkona asioilla kuten normaalisti. Bella ei ollut tarvinut narua enään vuosiin ja pystyin täysin luottamaan siihen, ettei se lähtisi karkuun. Asioilla oli käyty ja Roope hyppäsi jo auton takaosaan jolloin sain tiedon, että Roope ei ole lähdössä mukaan. Samassa näin kiväärin pussin ja panoslaatikon. Se on menoa nyt tajusin. Se reissu ei enään kuulostanut ollenkaan mukavalta. Ensin joutasteltiin ja laitettiin paikat kuntoon. Mutta lopulta emme keksineet enää mitään, millä asiaa venyttäisi pidemmälle. Kahvitkin, kun oli jo keitetty.

Isä latasi kiväärin ja kysyi haluaisinko ampua. En tietenkään halunnut, mutta ymmärsin ettei hänkään halunnut yhtään sen enempää kuin minäkään, joten mitään sanomatta ojensin käteni ja otin kiväärin. Siellä on kolme paukkua, isä sanoi. Lähdin hakemaan paikan, josta saisin parhaan mahdollisen linjan puulle johon koira oli kytketty. Useaan kertaan nostin kiväärin olalle ja laskin sen. Tunsin rekyylin ja katsoin kiikarin läpi koiraa... Niin kuin se olisi elänyt vielä, niin kuin se olisi pyrkinyt juoksemaan. Automaattinen lataus ja samantien uusi laukaus vain varmistukseksi. En edes tiennyt oliko ensimmäinen laukaus ollut riittävä.

 

Hautasimme koiran. Ajattelimme, että sitä ei sieltä kaiveta ylös. En jättänyt metsän eläimille mahdollisuuttakaan. Mieluummin se kettukin ottaa kaikki ne kivet ja sen hiekan niskaansa, ennen kuin lähtee kaivamaan. Sana hiljaisuus sai uuden merkityksen. Vain pakolliset varmistukset kuten "onhan ovi lukossa?" kuuluivat sanavarastoomme loppupäivän.  Isä ajoi illalla takaisin Utsjoelle, sillä aamulla hänen oli oltava töissä.

Otin kaapista kaljan, kaadoin lasiin ja muistelin. Teemu soitti ja kyseli josko saisivat Jonin kanssa minulta perhoja. Aikovat lähteä perhokalastusta harjoittelemaan. Sillä samalla sekunnilla sanoin, että hakekaa minutkin mukaan. Siihen tilanteeseen, se mistä tykkään; kalastus ja hyvät kalakaverit olivat täydellisyyttä.

 

Karkuutin mittataimenen. Mietin mielessäni, että ehkä olen ansainnut sen. En silti jaksanut välittää yhdestä kalasta, joka sai jatkaa elämäänsä. Paluumatkalla näytin pojille kahta 308:n hylsyä ja sanoin, että näistä en luovu mistään hinnasta. 12 vuotta, se on paljon. Siihen mahtuu, iloa, surua, vihaa ja ennen kaikkea rakkautta. Nyt se kaikki oli kahdessa hylsyssä. Unohdin hetkeksi muistelemisen. Unohdin syntini. Unhoitus toi kuitenkin jotain tullessaan, ymmärsin mikä merkitys on ystävillä tai vaikka kalakavereilla.