Päivä Ivalossa on sama ko viikko Hawaijilla. - Vuotin Mitri





sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Lappilaisia muistelmia, tarinoiden kautta omaa elämää

Vanha mies istuu huoneen nurkassa kertomassa tarinaa. Kuuntelen tarkkaavaisena. Kertomus etenee jouhevasti kunnes loppuu. Haluaisin kuulla heti lisää, mutta tarinankertojan täytyy levätä. Vaivun hetkeksi omiin ajatuksiini. Muistoissa matkustan takaisin lapsuuteni kesiin. Siirryn Luirojoen varteen, isoisäni pirttiin –  paikkaan, jossa kerrottiin samanlaisia juttuja. Isoisäni oli hyvä tarinankertoja. Hän ammensi kertomuksia omista kokemuksistaan. Nuo tarinat ovat tallentuneet muistini sopukoihin – jättäneet sinne pysyvän jäljen. Ajan hammaskaan ei ole pystynyt puremaan sitä pois.

Otan kirjahyllystä kirjan, selailen sen sivuja. Luen katkelmia sieltä täältä. Tarina ei kanna, ei tempaise mukaansa. Mikä on vikana? Jään miettimään. Suljen silmäni ja mietin kuulemaani tarinaa. Olen Naatsukkamännikössä. Näen oudon miehen lähestyvän minua Sodankylän puolelta hiihtäen. Mies hiihtää suksensa minun suksien nokkien päälle. Hän heittää repun selästään hangelle ja kaivaa sieltä käärmeen nahan. Hän ojentaa nahan minulle. Herään, kun kirja putoaa kädestäni. Mietin unen merkitystä. Nopeasti tajuan sen olevan irrallinen kohtaus eräästä tarinasta, jota vanha tarinankertoja usein muistelee. Nostan kirjan lattialta ja luen tarinan uudestaan. Huomaan mielikuvitukseni muokanneen hienoa tarinaa Naatsukkamännikön miehen ja tarinankertojan kohtaamisesta.

Vanha tarinankertoja avaa silmänsä ja aloittaa uuden tarinan. Kertomus lähtee lentoon, tempaisee mukaansa. Mies muistelee nuoruusvuosina tekemiään eräretkiä, erämaiden armottomuutta – sitä tunnetta kun sukset kantoivat kovalla hangella. Luonto oli kaunista ja koskematonta. Silti erämaat olivat täynnä elämää. Seuraavassa tarinassa mies kertoo elämäntyöstään, poronhoidosta. Hyvä tarinankertoja osaa lisätä keitokseen sopivasti mausteita. Tarinan päätyttyä kuuntelijan suuhun jää hyvä maku. Kertomus etenee. Haluaisin kysyä muutamia selventäviä kysymyksiä mutta en uskalla keskeyttää vauhtiin päässyttä kertojaa.
Mies kertoo uudesta kirjastaan, joka on työn alla. Pääsen lukemaan keskeneräistä käsikirjoitusta. En uskalla lukea kovin pitkälle. Haluan odottaa, että teos on valmis. Uusi kirja jatkuu siitä, mihin edellisessä teoksessa jäätiin. Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1950. Poromiehen polku on usein kivinen, mutta kivikkoisen taipaleen jälkeen pienet vastamäetkin tuntuvat tasaiselta maalta. Polun varrella on myös hetkiä, jolloin aurinko paistaa ja elämä hymyilee.

Viikot vierivät, olen levoton. Koska kirja oikein valmistuu?

Omakustanteet ovat saapuneet painosta. Saan yhden teoksen itselleni jo ennen varsinaista julkaisua. Avaan kirjan ja luen sen saman tien kannesta kanteen. 298 sivua ja 70 lukua. Haluaisin lukea vielä lisää. Nämä tarinat kantavat, tempaisevat mukaansa. Kuulen korvissani kertojan äänen. Tuntuu kuin olisin itsekin mukana näissä uskomattomissa kuvioissa. Vaikka pienessä sivuosassa, kärpäsenä katossa. Tai karhunjälkiä seuraamassa isoilla räme-aavoilla. Jokiveneen keulateljolla seisomassa, ihailemassa parilatulen valaisemassa tummenevassa virrassa liikkuvia kalojen varjoja. Hengitystä pidättäen, pitkävartinen atrain kädessäni.

Innostuneessa mielentilassa päätän lukea kirjailijan esikoisteoksen. Olen yrittänyt kahlata sitä vuosien saatossa useasti läpi, mutta aina se on jäänyt kesken. Otan kompassista suunnan ja lähden etenemään määrätietoisesti. Kahlaan muutaman sivun läpi. Upottavat suot ovat vaihtuneet helppokulkuiseksi maastoksi. Tarinat avautuvat nyt helposti. Jään miettimään, olisiko nämä kirjat kannattanut julkaista päinvastaisessa järjestyksessä. Mitenhän teokset toimisivat äänikirjoina?

Suosittelen näitä muistelmateoksia kaikille lapintarinoiden ystäville. Tarinat on koonnut kirjaksi Ritva Kytölä. Teokset löytyvät Lapin kirjastoista.

”Keväällä, kun olin uitossa lähellä juhannusta, miehet potkivat katajapensaita. Miehet katsoivat potkimalla, koska kataja alkoi pölistä. Kun tuli aika, että kataja pölisi, niin miehille tuli kova kiire päästä kylille, tanssipaikoille. Minä kysyin, että miksi nyt tuli kiire tanssipaikoille? Vastaus oli, että naisilla tulee juoksuaika katajan pölistessä ja karhut menee vihaiseksi. Tämä tapahtuu siis ennen juhannusta.”  

Kirjat:
Eino Pokka – Pokka-pojan rakkaus 2010.
Eino Pokka – Poromiehen polku 2014.                                                                                                                                                                    
-Harjus-Antero