Päivä Ivalossa on sama ko viikko Hawaijilla. - Vuotin Mitri





perjantai 26. heinäkuuta 2013

Ruuhkaa Rahajärvellä

Teksti sisältää Harjus-Anteron ja Portin Henkan näkemyksiä Rahajärven uistatusreissusta.

Anteron kanssa päätimmä lähteä päivällä kalaan. Kalapaikaksi valikoitui lähellä sijaitseva Rahajärvi ja taimenen kuvat vilisivät molempien silmissä. Ei muutakun kamat autoon ja veneen tankkia ja airoja hakemaan.
 Matkan varrella jututimme veneen omistajia, jotka olivat edellisenä päivänä olleet kyseisellä järvellä kalastamassa. Kalaa oli kuulopuheiden mukaan tullut, mutta pieniä olivat kaikki olleet. Läksiäisiksi sanoivat, notta hakekaahan vähän isompi poissa.

Perille päästiin ja vehkeet veneeseen. Teron kalavehkeet olivat Keväjärvellä, joten minun varusteilla oli pärjättävä. Olin ottanut kaksi vapaa mukaan, joista toinen ei sovellu uistatukseen ensinkään, mutta jo ylimääräiseksi käyneenä uskalsin sitä kyseiseen hommaan käyttää. Anterolla sentään oli haavi peräkontissa mukana. Pienen lainen tosin. Itsehän en haavia edes omista, joten sillä oli pärjättävä mitä on.

Ensimmäiset vieheet veteen ja siiman päähän valikoitui jo vakioksi valikoitunut Kaitsalon Maurin kojamo vaappu vihreässä värissä ja onkimaton kokokesäkalassa jaskan aamu väreissä. Sitten vain odoteltiin. Veneitä näkyi matkan varrella useampia. Siinä vaiheessa tuumattiin, jotta jo on ruuhkaa Rahajärvellä.





Oltiin vedetty jo neljättä tuntia uistimia Rahajärvellä, Paria tärppiä lukuunottamatta tapahtumat oli vähissä. Säänpuolesta ei onneksi ollut valittamsita. Vesi oli tyyni, ja aurinko paistoi.
 Lähestyimme toista uistelemassa ollutta venettä, luultiin molemmat venettä Toivion veneeksi. Pidimme onneksi kuitenkin sopivan välimatkan, ettei häiritty toistemme uistelua. Henkka morjesti Toisen veneen miehistöä. Huutamalla, että tuleeko kalaa. Vene kuski vastasi että ei ole tullut vielä mitään. Ihmeteltiin hetki siinä hetki, että Toivionhan piti olla yksin liikenteessä. Henkka kertoi tarinan Rahajärven keisarista. Tarina oli hyvin mielenkiintoinen, vaikka olihan toki kuullut saman tarinan monesti ennenkin.


Mikäs se on täällä ollessa. Toistelimme molemmat tuota kulunutta lausetta. Olimme ottaneet mukaan vain kaksi vapaa. Henkka asetteli vavat uuden karheisiin vapatelineisiin. Vaaput ja lusikat vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Oman uistinpakkini olin unohtanut päivällä Keväjärvelle, mutta onneksi Henkallakin oli ihan kitettävästi erinvärisiä ottivaappuja, ja kiiltäviä vetopeltejä pakissaan. Seuraava havainto oli puhelimen pirinä joka kuului tällä kertaa minun taskustani. Henkan puhelin oli soinut tiuhempaan.
 Ajattelin että hyvä kaverini lehtikauppias se sieltä taas soittelee. Ja lähestyy minua hyvin mukavilla asioilla. Mutta suureksi hämmästyksekseni linjan päässä oli Toivion Joni. Ahkerana Inarinjärven uistelijana tunnettu Toivio oli Rahajärven satamassa laskemassa venettä vesille. Sovittiin että, soiteltaisiin vielä myöhemmin.

 Kello lähestyi ilta kymmentä, kun päätimme lähteä takaisin päin kohti satamaa. Saaren takaa ilmestyi vene. Venekuski ajeli yllättävän lähelle. Ajateltiin että tuon täytyy olla Toivio, mutta sehän on yksin. Ei viititty kertoa edes, että huudeltiin aikaisemmin väärille venemiehille. Hetki siinä rupateltiin niitä näitä kolmestaan. Ja sovittiin että autettaisiin Jonia satamassa veneen nostamisessa trailerille. Joni palautti edellisviikolla lainaamansa vaaput. Sanoin Henkalle, että pistähän onkimaton uimaan. Kehuttiin molemmat vaapun uintia, ja väritystä. Samantien vapa taipui! 


Taimen oli tarttunut tietenkin juuri siihen hennompaan vapaan. Vapa oli aivan luokilla koko taistelun ajan. Nappasin vavan telineestä ja parempaa tukea jaloille saadaksen laitoin lattialle istumaan ja rupesin kiskomaan. Alkuun kala vei siimaa kuin isompikin Kojamo, mutta rauhallisuudella odottelin, että kala lakkaa menemästä kauemmaksi ja lakkaa hyppimästä. Siiman loppumiselta puolalta ei ollut pelkoa. Antero itsekkin nappasi toisen vavan käteen ja lakoi kelaamaan vaappua ja siima ylös, ettei taimen vain sotkeutuisi niihin.
 Väsytellessäni vilkaisin taaksepäin ja näin Toivion veneen vielä kuuloetäisyydellä. Huusin Toiviolle, ETTÄ KALA KIINNI! ja jatkoin väsytystaistelua.
Lopulta kala alkoi tulla lähemmäs venettä ja nousin lattialta seisomaan. Säälittävän pieni haavi kouraan ja asento niinkuin kahden käden lohiperhomiehellä konsanaan haavilla kala ylös. Mitta esille ja 51 senttiä rikki.
Ennen lähtöä vesille asetettu kalan kokotavoite täyttyi juuri ja juuri. Sukupuolikin selvisi urokseksi.




Loppumatkan käännyimme satamaa kohti ja vedimme vielä hiukan uistinta. Enempää tärppejä ei tullut, mutta yksi kala veneessä auttoi lievittämään viikon kiireiden stressiä.
Satamassa vielä nostimme oman veneemme ja Toivion veneen ylös vesiltä. Hetken jutustelu Rahajärven kaloista ja kotia kohti.


Terveisin Ivalon Oma Poika ja Harjus-Antero

torstai 11. heinäkuuta 2013

Aamu-taimenta Inarilta

Nousin aamulla aikaisin ylös, vaikka yhtä hyvin olisin voinut nukkua paljon pitempäänkin. Olinhan viettämässä työllä ja tuskalla ansaittua kesälomaa. Hyvän ja erittäin tukevan aamiaisen jälkeen istahdin hetkeksi sohvalle lukemaan erästä kalastusaiheista julkaisua. Monta mielenkiintoista vinkkiä rikkaampana päätin lähteä itsekin kokeilemaan, olisiko kala otillaan Nanguvuonolla.
 
Ajelin Keväjärvelle, pysäköin auton ja hyppäsin veneeseen. Vanha uskollinen työhevonen, kaksiheppainen perämoottorini, lähti ensi nykäisyllä käyntiin. Tuuli toi terveisensä vuonolta, ja alkumatka sujui hitaasti mutta varmasti vastatuulessa. Vuonolle päästyäni tuuli kuitenkin rauhoittui.
Vuonolla oli hiljaista; ei näkynyt edes retkiuistelijoita siililtä näyttävine veneineen. Päätin vetää vain yhdellä vavalla. Se on mielestäni ihan riittävä määrä yhdelle miehelle. Varsinkin semmoiselle miehelle, joka vetää perstuntumalla ilman kaikuluotainta, pelkkään paikallistuntemukseensa luottaen.
 
Vaapuksi valitsin Onkimaton-uistimen valmistaman 100 mm -taimenvaapun. Onkimaton-uistin oli värittänyt muutaman vaapun Portin Henkan suosikkiväreillä. Olin huomannut edellisillä uistimenkastelureissuilla tuon väriyhdistelmän toimivan todella hyvin. Koukut olivat kemiallisesti teroitetut, ja uintikin oli omasta mielestäni kohdallaan jo valmiiksi. Minun ei siten tarvinnut alkaa heti itse viritellä uintia paremmaksi. Siispä vaappu veteen  ja pelipaikoille pyörimään.
Ensimmäinen kierros ei tuottanut tulosta, mutta toisella kierroksella nappasi noin 30-senttinen taimenenpoikanen. Päästin sen nopeasti ja kivuttomasti takaisin Ahdin valtakuntaan jatkamaan pituuskasvuaan. Kolmannella kierroksella vapa taipui oikein kunnolla. Hetken jo epäilin hauen tarranneen vaappuuni. Pelkäsin samalla parhaan ottikoneeni menettämistä.

Kala laittoi hanttiin oikein kunnolla, mutta lähemmäksi venettä sen oli tultava. Näin vilauksen siiman päässä sinnittelevästä kalasta ja tunnistin sen heti hyvänkokoiseksi taimeneksi. Jännittävien väsyttelyhetkien päätteeksi veneen pohjalla köllötti järvitaimen. 

Aurinko heijastui kauniisti yli kaksikiloisen taimenen hopeisista suomuista. Nykäisin moottorin käyntiin ja ajoin myötätuulen saattelemana kotirantaan.



Taimen 58 cm
 
-Harjus-Antero

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Kalakaveri.

Pitäskö jotain järkevää kirjottaa. Ja vieläpä jostain kalareissusta. Ehkä jotain kuviakin pitäisi mukaan lisätä. Paskat. Niin paljon riittää juttua kalareissuista ja siitä, kuka on saanut minkäkin kalan milloinkin. Myönnän, että kalastukseni on rajoittunut tällä kaudella vain ammattimaiseen rysäpyyntiin. Toki muutama vapakalastusreissukin on tullut tehtyä. Yksi niistä mahtuu tähänkin juttuun.

En ole varma kannattaako tätä julkaista. Enkä ole varma, että kuuluuko tämä avautumiseni tänne. Se, mistä aion kirjoittaa, saattaa lukijoissaan herättää suuria tunteita. Joku saattaa kritisoida rankastikin. Joku varmasti tuntee myötätuntoa, joku kiukkua ja joku vihaa. Joku sairas saattaa jopa saada jonkinmoista tyydytystä tästä tekstistä. En välitä siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta tämän julkaisun jälkeen. Tiedän mikä oikeasti on tärkeää ja mistä kannattaa pitää kiinni.

Varoitus! Ei sovellu kaikille lukijoille!

Naisia tulee ja menee, mutta kalakaverit säilyy. Niin tuttu Naajoki oli taas reissumme kohteena, kun mieltäni kalvasi pirunmoinen ajatus: raaka totuus, menetyksen tunne. Nimittäin reissulla oli mukana Teemu, Joni ja viime vuoden hurjan alkukesän jutun myötä tutuksi tullut koiramme Roope. Roope on oppinut olemaan ihmisiksi ja jopa pysyy mukana kalareissuilla ilman narua!
 
Syömäkaloiksi saatiin muutama komea harjus. Blue charm petti jälleen ja 37 senttinen taimenenpenikka pääsi takaisin kasvamaan. Puitteet onnistuneelle kalareissulle oli kunnossa. Silti reissu oli niitä harvoja kertoja, jolloin en ole nauttinut olostani koskessa seisten perhovapani kädessä. Kärsin suuresti siellä, missä normaalisti nautin elämästäni eniten ja rentoudun. Tunsin olevani jotenkin vajaa. Tunsin olevani yksinäinen, vaikka vieressäni seisoi kaksi lapsuusvuosilta säilynyttä kaveria, joista on vuosien mittaan kehittynyt jopa kalakavereita. He olivat lähellä, mutta silti niin kaukana. Ilta oli keskiviikko 5.6.2013


Aikaisemmin päivällä reissua suunnitellesani ja tavaroita pakkaillessani huomasin kuinka molemmat koirat seurasivat touhujani. Ne tunnistivat minun tekevän lähtöä kuten normaalisti. Roope seurasi tarkasti minua eikä päästänyt katsettaan irti hetkeksikään, etten vain pääsisi livahtamaan niin, ettei hän olisi mukana. Bella seurasi myös tarkasti ja näin sen palavan halun päästä mukaan. Näin myös sen tuskan ja kärsimyksen - vanha koira jonka nisissä on ollut kasvain useamman vuoden. Se kasvain oli nyt laajentunut, ja koirasta näki kuinka se kärsi. Uneliaisuus oli ottanut vallan ja elinvoima oli kadonnut. Veren oksentaminen ei ole koskaan eikä missään yhteydessä hyvä merkki. Koira ei ollut ottanut ainuttakaan juoksuaskelta viimeiseen viikkoon.

Ajatelkaa itse jotain asiaa, mistä tykkäätte; harrastus, auringonpaiste, ruoka taikka olkoon se vaikka sitten luonto. Tai esimerkiksi rakkaus, koska jokainen on joskus tuntenut rakkautta. Olet rakastunut. Rakkaus on vastikään tullut esiin ja suunnittelet mitä teet elämälläsi ja kuinka suuria kompromissejä olet valmis tekemään saadaksesi olla hänen kanssaan. Mutta hän väittää ettei tunne sinua kohtaan yhtään mitään. Olette olleet erossa toisistanne viikkoja. Olet melkein jopa suuttunut hänelle. Kun jotain tahtoo oikein kovasti, mutta toisen päätöksestä et saa tahtomaasi. Tunnetteko sen tuskan? Se on piinaavaa, sairaalloista kipua.


Juuri tämän tunteen aiheutin Bellalle. Ainakin tunnen aiheuttaneeni, ja reissussa kärsin toiselle aiheuttamasti tuskasta. Itsekkin tunsin tuskaa. Reissu oli täysin onnistunut muuten, mutta koko kalastusajan jotain puuttui.

Niin meni viikko ja en saanut ajatusta pois mielestäni. Muistelin yhteisiä reissujamme, kuinka kalastaessani Bella oli touhunnut omiaan ja silloin tällöin käynyt näyttäytymässä, ikäänkuin olisi käynyt tarkistamassa, että minä pärjään. Mieleeni muistui elävästi kuinka Bella juoksee jäällä kohti minua nauttien elämästänsä täysin. Muistin myös kuinka kävelimme lähimetsässä ja kuulin haukun, hetkenpäästä edessäni haukkui oma koirani ylivuotista hirvenvasaa.
 
Muistin myös ensitapaamisemme. Aikomuksenamme ei ollut ottaa koiraa, mutta kävimme katsomassa koiranpentuja ja yksi niistä poikkesi joukosta. Emon isäntä sanoi äidilleni naureskellen, että saatte viedä yhdellä ehdolla, ettette tuo takaisin. Ja niin lähti pentu mukaamme. Pääsimme Ivaloon. Äiti lähti ostamaan ruokaa ja leluja, sillä talouteen oli tullut uusi eläjä, ikäänkuin vauva. Itse en lähtenyt, koska koira oli nukahtanut syliini. Tuosta hetkestä lähtien rakastin häntä sanoinkuvaamattomasti.

Mutta sitten koitti sunnuntai. Isäni kiirehti aamutuimaan Utsjoelta ja sanoi, että tänään lähdemme käymään Nellimissä laittamassa asiat kuntoon. Molempia koiria käytin ulkona asioilla kuten normaalisti. Bella ei ollut tarvinut narua enään vuosiin ja pystyin täysin luottamaan siihen, ettei se lähtisi karkuun. Asioilla oli käyty ja Roope hyppäsi jo auton takaosaan jolloin sain tiedon, että Roope ei ole lähdössä mukaan. Samassa näin kiväärin pussin ja panoslaatikon. Se on menoa nyt tajusin. Se reissu ei enään kuulostanut ollenkaan mukavalta. Ensin joutasteltiin ja laitettiin paikat kuntoon. Mutta lopulta emme keksineet enää mitään, millä asiaa venyttäisi pidemmälle. Kahvitkin, kun oli jo keitetty.

Isä latasi kiväärin ja kysyi haluaisinko ampua. En tietenkään halunnut, mutta ymmärsin ettei hänkään halunnut yhtään sen enempää kuin minäkään, joten mitään sanomatta ojensin käteni ja otin kiväärin. Siellä on kolme paukkua, isä sanoi. Lähdin hakemaan paikan, josta saisin parhaan mahdollisen linjan puulle johon koira oli kytketty. Useaan kertaan nostin kiväärin olalle ja laskin sen. Tunsin rekyylin ja katsoin kiikarin läpi koiraa... Niin kuin se olisi elänyt vielä, niin kuin se olisi pyrkinyt juoksemaan. Automaattinen lataus ja samantien uusi laukaus vain varmistukseksi. En edes tiennyt oliko ensimmäinen laukaus ollut riittävä.
 
Hautasimme koiran. Ajattelimme, että sitä ei sieltä kaiveta ylös. En jättänyt metsän eläimille mahdollisuuttakaan. Mieluummin se kettukin ottaa kaikki ne kivet ja sen hiekan niskaansa, ennen kuin lähtee kaivamaan. Sana hiljaisuus sai uuden merkityksen. Vain pakolliset varmistukset kuten "onhan ovi lukossa?" kuuluivat sanavarastoomme loppupäivän.  Isä ajoi illalla takaisin Utsjoelle, sillä aamulla hänen oli oltava töissä.


Otin kaapista kaljan, kaadoin lasiin ja muistelin. Teemu soitti ja kyseli josko saisivat Jonin kanssa minulta perhoja. Aikovat lähteä perhokalastusta harjoittelemaan. Sillä samalla sekunnilla sanoin, että hakekaa minutkin mukaan. Siihen tilanteeseen, se mistä tykkään; kalastus ja hyvät kalakaverit olivat täydellisyyttä.
 
Karkuutin mittataimenen. Mietin mielessäni, että ehkä olen ansainnut sen. En silti jaksanut välittää yhdestä kalasta, joka sai jatkaa elämäänsä. Paluumatkalla näytin pojille kahta 308:n hylsyä ja sanoin, että näistä en luovu mistään hinnasta. 12 vuotta, se on paljon. Siihen mahtuu, iloa, surua, vihaa ja ennen kaikkea rakkautta. Nyt se kaikki oli kahdessa hylsyssä. Unohdin hetkeksi muistelemisen. Unohdin syntini. Unhoitus toi kuitenkin jotain tullessaan, ymmärsin mikä merkitys on ystävillä tai vaikka kalakavereilla.