Päivä Ivalossa on sama ko viikko Hawaijilla. - Vuotin Mitri





tiistai 20. lokakuuta 2015

Viininpunainen lokakuu

Syksyn ja talven välinen reviirikiista äityi tänä vuonna melko pahaksi. Syksy näytti voimansa repimällä naapurin äijän halkovajasta katon irti. Talvi joutui perääntymään, mutta vannoi palaavansa pian.
Oma kalastuskauteni on tähän mennessä sujunut hyvin nihkeästi. Kalaa on tullut paljon, mutta ei niitä isoja, joita olen tavoitellut. Blogiinkaan en ole hirveästi kehdannut kirjoitella uistelujuttuja. Jutut olisivat olleet todella tylsiä, sillä reissut olivat sisällöltään aina samanlaisia. Monenlaisia vaappuja on tullut tälläkin kaudella veneen perässä vedettyä – kiitoksia pojille loistavista haukivaapuista! Viime reissulla kokeilin pitkästä aikaa legendaarista soutu-uistelua. Sain saaliiksi raitista ilmaa ja hyötyliikuntaa. Paluumatkalla näin naapurin äijän vilkuttelevan rannassa. Jotakin se koitti huudella, mutta en kuullut, mitä. Oikeanpuoleisen airon hankain piti niin kovaa meteliä. Jouduin soutamaan lähemmäksi. Äijä kyseli, onko pojalla bensa lopussa, kun noin kovasti soutaa.  Vastasin, että ei ole – kunhan lämpimikseni vetelen. Käänsin veneen ja soutelin takaisin satamaan. Onneksi sääolosuhteet sallivat vielä vetouistelukauden jatkamisen. Kovin taimensesonkikin on kuulemma vielä edessäpäin. Ja eihän se saaliin saaminen ole tässäkään harrastuksessa tärkein asia. Paljon tärkeämmäksi muodostuvat ne kokemukset, joita harrastuksen parissa pääsee elämään. Kaikki ne yksin tai yhdessä koetut hetket, joita on mukava myöhemmin muistella. Kireitä siimoja kaikille blogin lukijoille. Isot kiitokset myös Aki-Tapanille avusta, seurasta ja Räsäsen seiskasta.   
Auto liikkui aamuhämärässä hitaasti. Märkä tienpinta imi suurimman osan ajovalojen loisteesta. Määränpää lähestyi metri metriltä. Enää kaksi mutkaa, ja mäen takana häämöttäisi päämäärä. Ensimmäinen mutka taittui hyvin, eikä toinenkaan tuottanut ongelmia. Tien päässä, kääntöpaikalla, automies joutui kuitenkin hirveään tilanteeseen. Mies oli pitänyt hirviä hyväkäytöksisinä eläiminä, mutta tällä kertaa kaikki meni toisin. Neljä isokokoista hirveä hyökkäsi täysin yllättäen metsästä tielle. Outo pakokauhun tunne hiipi miehen mieleen. Saatana, nehän saattavat kiimapäissään rusikoida auton paskaksi. Enempää miettimättä mies nakkasi peruutusvaihteen päälle. Eipä hän paniikin iskiessä hoksannut seurata edes peilejä. Toljotti vain lamaantuneen oloisena eteenpäin. Hirveä pamaus sai paniikin katoamaan. Auto pysähtyi kuin seinään osuessaan halkovajan tukitolppaan. Vajan kattopellit rämähtivät voimakkaan iskun seurauksena maahan. Onneksi ne eivät pudonneet auton päälle.  Mies kävi tarkastamassa aiheuttamansa vauriot. Auto näytti ehjältä, joten hän päätti paeta mahdollisimman nopeasti rikospaikalta. Seuraavana aamuna tutkittiin naapurin äijän kanssa riistakameran kuvaamaa materiaalia. Nauhalla näkyi neljä isokokoista hirveä. Kolme hirveä söi pihlajanmarjoja. Yksi näytti tarkkailevan tilannetta taustalla. Epäiltiin, että se piti vahtia.

-Harjus-Antero  

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Ketunlenkki

Eräs kaverini soitteli alkuviikosta ja kertoi olevansa tulossa viikonloppuna kahden veljensä kanssa Ivalon seudulle kalalle. Sovittiin puhelimessa, että lähtisin perjantaina näyttämään porukalle muutaman hyvän paikan. Puhelun jälkeen mietin kuumeisesti, mihin sitä oikein lähdettäisiin. Muistin erään paikan, jossa en ollut käynyt aikaisemmin. Olin kuitenkin kuullut paikallisten kalamiesten kehuvan paikkaa hyväksi taimenlammeksi.

Lähdin heti seuraavana päivänä töiden jälkeen tutustumaan kalapaikkaan. Illalla viiden maissa pysäköin autoni erään metsäautotien varteen. Virveli mukaan ja menoksi. Ehdin kävellä tienpenkalta lähtevän polun alkupäähän, kun kuulin metsätietä pitkin lähestyvän auton äänen. Heittäydyin vaistomaisesti ison kiven taakse. Hetken aikaa pysyttelin liikkumattomana kiven takana. Toivoin, että auto ohittaisi paikan ja jatkaisi matkaansa. Se kuitenkin pysähtyi kohdalleni. 

Kurkistin kiven takaa: citymaasturi oli pysäköity autoni viereen. Auton ympärillä hääräsi neljä miestä. Visionin lippiksistä päättelin miesten olevan perhokalastajia. Tuskinpa he hillasuolle olivat menossa. Irtauduin nopeasti kiven takaa metsän siimekseen. Vähän matkaa juostuani pysähdyin kuulostelemaan. Miehet olivat tulossa samaan suuntaan. Läheiselle purolle oli enää vajaan kilometrin matka. Päätin pysähtyä sinne odottelemaan miehiä. 

Puron varressa tein nopeasti tulet vanhalle leiripaikalle. Siihen miehetkin saapuivat jonkin ajan kuluttua. He kysyivät, saisivatko hekin kalastaa täällä. Sanoin, että jos teillä on luvat kunnossa, niin mikäs siinä. Kehuin paikan olevan seudun parhaita kalastuskohteita. Sanoin olevani itse lähdössä jo kotiin. Hyvästelin jokivarteen suuntaavat perhomiehet ja lähdin kävelemään polkua pitkin autolle päin. Hetken aikaa autoa kohti käveltyäni päätin oikaista metsän poikki alun perin suunnitellulle paikalle. 

Tunnin verran käveltyäni aloin ihmetellä lähistöltä kuuluvaa kosken kohinaa. Mikähän koski se tuolla metsän takana pauhaa? Päätin mennä tarkistamaan asian. Jokivarteen päästyäni huomasin vastarannalla olevat kalastajat. Kävelin lähemmäksi ja tunnistin heidät samoiksi perhomiehiksi. Ihmettelin, että olivatpa pojat nopeita liikkeissään, kun tänne asti olivat jo ehtineet. Leiripaikan nähtyäni tunnistin paikan. Miten tämä on edes mahdollista, ajattelin. Juttusille en kehdannut enää mennä. Käännyin nopeasti ja toivoin, etteivät kalastajat olisi nähneet minua. Vähin äänin palasin polkua pitkin citymaasturin vieressä odottavalle autolleni. Kotimatkalla ajattelin, että tätä juttua en kertoisi kenellekään. 

Seuraavana iltana tein uuden reissun samoihin maisemiin. Lampikin löytyi yllättävän helposti.    


-Harjus-Antero  

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Kalastusoppaana

Kesälomani alkoi viimein tai itseasiassa se alkoi jo kaksi viikkoa sitten, mutta ne vietin hieman lämpimämmissä oloissa. Pakkasin auton valmiiksi jo edellisiltana. Aamulla lähdin ajelemaan kohti pohjoista. Liikenne oli sopivan hiljaista, eikä porojakaan liiemmälti näkynyt. Pysähdyn vanhasta tottumuksesta Sodankylässä, pohjoispään Nesteellä, jossa söin lounaan.

Ivalossa pysähdyin Metsähallituksen palvelupisteellä ostamassa kalastusluvat. Kaikki olisi valmista kalastamista varten. Päätin kuitenkin vielä pysähtyä Keväjärvellä, Harjus-Anterolla, kuulemassa uusimmat kalajutut. 

Lapinkultalippispäinen isäntä itse olikin jo pihalla kalastusvarusteissaan. Huomioni kiinnittyi pihalla olleeseen Ruotsin kilvissä olevaan neliveto Volvoon. Onnittelin Anteroa uudesta autosta, mutta kulkine ei kuulemma ollutkaan Anteron vaan erään Surnulle suuntavan kalastusporukan. 

Samassa   kolmimiehinen poppoo saapukin. Olivat olleet vaihtamassa vaatteita. Lyötiin kättäpäivää. Herrat kertoivat suuntavansa Surnulle vasta seuraavana päivänä, joten kalastamaan teki mieli. Heillä oli tarkoitus mennäIvalonjoelle, mutta koska sinne ei saanut enää lupia oli seuraavanksi yritetty Juutuaa. Juutualle  myydään kuitenkin ainoastaan perhokalastuslupia, jotenki sekin idea piti hylätä. 

Seuruneen onneksi Harjus-Antero oli luvannut viedä herrat varmalle harripaikalle ja näytää samalla sopivan tasaisen leiripaikan, jonne seurueen teltan saisi hyvin pystettyä. Päätin liittyä mukaan. Lähdimme Anteron Corollalla kärkeen. Sovittin risteyksissä ja tienhaaroissa käytettävän vilkkukuittia. 

Herrat kantoivat varusteensa leiripaikalle ja alkoivat pystyttämään telttaa. Anteron kanssa tehtiin odotellessa kahvitulet. Juotiin kahvit ja käveltiin alas joelle. Harjuksia ja muutamia haukiakin saatiin. Herrat vaikuttivat tyytyväisiltä paikkaan. 



Ehdotin Anterolle, että käydään vielä illanpäälle uistelemassa järvellä. Heiluteltin retkueelle hyvästit ja lähdettiin järvelle. Inarilta saatiin kolme alamittaista taimenta ja kaksi ahventa. Hieno päivä!


torstai 23. heinäkuuta 2015

Koukku selässä

Kalavesillä sattuu ja tapahtuu monenlaista. Joku lukijoista varmaankin tietää Ivalon terveyskeskuksen uistintaulun. Kyseessä on siis eräänlainen "kunniataulu" johon on kiinnittetty ne vieheet, joiden koukut on irroitettu ihmisruumiin eri osista.

Tämäkin kalastusreissu alkoi samalla tavalla kuin kaikki aiemmatkin, mutta päättyi Ivalon terveyskeskukseen.

Hyppäsin Harjus-Anteron nuorekkaan kaksiväriseen, vuoden 1989 Corollan etupenkille. Ajeltiin tutulle kalapaikalle. Kuunneltiin matkalla Megadethia ja puhutiin niistä isoista, jotka pääsivät karkuun. Sorantien päästä lähtisi hyvä polku hakkuuaukean reunalle, jonka itäpuolella, noin 500 metrin päässä kohisisi vuolas koski.  

Koskenniskalla sovimme, että Harjus-Antero aloittasi kalastuksen niskalta ja minä suuntaisin perhovapani ja virvelini kera kosken alapuolelle. Minulla oli selässä haavin lisäksi myös reppu, johon olimme pakanneet eväät, sillä tarkoituksenamme oli olla paikan päällä aamuyöhön saakka. Havaitsimme useita kalojen pintomisia. Kaikki vaikutti hyvältä.

Päätin käydä viemässä repun valmiiksi leiripaikalle, joka sijaitsi pienen kumpareen päällä. Kumpu olikin lähitienoon ainoa kuiva paikka. Jos joenpenkan isoja kiviä ei oteta huomioon, alue oli lähestulkoon pelkkää suota. Otin valmiiksi viretetyn virvelini vasempaan ja 5-luokan perhovapani oikeaan käteeni.

Lähdin liikkeelleLeiripaikka näkyi joi miehen mittaisten koivujen takana. Väistelin oksia ja aloin nousemaan kummun päälle. Muutama askel vielä ja olisin perillä. 

Yhtäkkiä jalkani tarttui puunjuureen. Luulin, että saisiin korjattua tilanteen, mutta liike-energiaa oli sen verran paljon, että hyvistä keskivartalolihaksistani huolimatta kaadun vasemalle kyljelleni. Samalla tunsin kuinka oikea puolen lavassani vihlaisi. En ollut tajunnut päästää irti virvelistäni, joten lavassani oli nyt kiinni uistimen koukku. 

Vapa näytti säilyneen kaikesta huolimatta ehjänä ja perhovapakin oli kunnossa. Kiroilin hetken itsekseni ja koetin tunnustella lähtisikö koukku irti. Sain taivutettu kättäni sen verran, että yletyin vieheeseen. Väkänen tuntui kuitenkin uponneen sen verran syvälle, ettei koukku heilutteluyrityksestäni huolimatta irronut. 



Katkaisin siimaan ja lähdin astelemaan takaisin koskelle päin. Harjus-Antero vispasi kivellä ja kertoi karkuuttaneesa "mittataimenen". Anterokin koetti irroitella Lottoa tuloksetta, joten päätimme katkaista vieheen kaksi muuta koukkua ja lähteä kohti autoa ja Ivalon terveyskeskusta. Annoin eväsrepun Anterolle pykälään.



Terveykeskuksen iltapäivystyksen lääkäri kertoi, että olin vasta päivän toinen "koukullinen" ja ihmetteli, miten olin onnistunut saamaan koukun selkääni, sillä yleensä koukku on kiinni kädessä. Kerroin, että taikuri on itsekin ihmeissään, mutta selässä se nyt kuitekin on. Koukku saatiin lopulta irti. 



Iso kiitos Ivalon terveyskeskukselle hyvästä palvelusta ja kättä lippaan myös Harjus-Anterolle.


sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Kesän ensimmäinen kalareissu



Aamu alkoi paneelikeskustelulla paikallisen rakennustarvikeliikkeen varastomiehen kanssa. Löysimme lopulta yhteistuumin sopivat paneelit seinäremonttia varten. Varastomies kertoi käyneensä jo järvellä. Matalista lahukoista nousee kuulemma hyvin ahvenia. Viime reissulla oli tullut niin paljon, että koko yö oli mennyt kaloja peratessa. Ajattelin, että kaveri taitaa vähän liioitella. Tuskin se oli laittanut vielä edes venettä vesille.

Sen verran paneelimiehen kalajutut alkoivat kuitenkin kaihertaa, että kotiin oli pakko ajaa sataman kautta. Rantaan vievällä tiellä oli kova ruuhka. Osa toi veneitä, osa vei niitä pois. Satamassa näin tutun kalastajan. Hän oli palannut juuri järveltä. Kalasaalis ei ollut kummoinen verkkomäärään nähden. Katiskoihin oli kuitenkin uinut yön aikana hyvin ahvenia. Jätin kalastajan rantaan pakkaamaan tavaroitaan ja ajoin kotiin. Kotona purkasin paneelikuorman peräkärrystä. Päätin jättää siistit sisätyöt seuraavalle päivälle. Menin ulos ja istahdin portaille. Hetken aikaa siinä surkuttelin viime syksynä hajonneen veneeni kohtaloa. Ei se auta, ajattelin ylös noustessani. Pakkasin virvelin ja uistinpakin autoon ja ajoin paikkakunnan kuuluisimman kosken rantaan. Koski näytti pieneltä vesiputoukselta tulvakorkeudella olevan veden keskellä. Joen toisella puolella mies viuhtoi perhovapansa kanssa. Hän käsitteli vapaansa kuin palomies letkua. Ei ole täkäläisiä, ajattelin. Jätin miehen jatkamaan harrastustaan ja suuntasin vähin äänin ylävirtaan. Pysähdyin suvannolle heittelemään. Heti ensimmäisellä heitolla uistimeen tarrasi kala. Se syöksyi raivokkaasti kohti alavirtaa. Syöksy jäi kuitenkin yllättävän lyhyeksi. Väsyttelin kalan näköetäisyydelle ja tunnistin sen isokokoiseksi koskihaueksi. Kala näytti jo väsymisen merkkejä, kun koukkasin sen haavilla ylös. Kala päätyi myöhemmin maanmainioitten haukipullien pääraaka-aineeksi.

Veneen osto
Remonttihommat olivat edenneet enimmäkseen hyvin, vaikka pieniä vastoinkäymisiäkin oli matkan varrelle mahtunut. Päätin vähän hemmotella itseäni. Ajelin kylille ja ostin hetken mielijohteesta uuden soutuveneen. Hinta oli aika suolainen, mutta kyllähän mies aina venettä tarvitsee. Näin perustelin spontaania ostopäätöstä kotiin palattuani. Samana iltana kävimme Henkan kanssa laittamassa veneen vesille. Henkalla oli kiire kylille tynnyrisaunan lämmityshommiin, joten emme ehtineet testata venettä lainkaan. Seuraavana aamuna kävin heittämässä järvellä lyhyen testilenkin. Otin mallin vuoksi yhden vavan mukaan, etteivät sentään turistiksi luule. Menomatkan soudin ja paluumatkan taitoin moottorin avustuksella. Vene kulki hyvin. Pienessä aallokossa se tuntui vakaalta. Airotkin olivat sopivan mittaiset. Satamassa vedin veneen kuiville odottelemaan seuraavaa reissua.

Kalalla viimeinkin
Viikon kestäneen tapahtumarikkaan kesälomareissun jälkeen kävin ihailemassa paikallisen marketin kalastusosaston tarjontaa. Hyllyjen välissä törmäsin erääseen innokkaaseen kalamieheen. Hänen ostoskorinsa oli täynnä Rapalan vaappuja. 
”Onko täällä jo alennusmyynnit menossa?" kysyin. Ei kuulemma ollut. 
”Nämä uudenmallisella uintilevyllä varustetut ovat vaan niin helkkarin hyväuintisia”, hän perusteli. 
Pyysin kaveria näyttämään minulle sellaisen vaapun, jolla ei saisi ikinä minkäänlaista kalaa. Mies pudisteli päätään ja tokaisi, ettei sellaista ole olemassakaan. 
”Ja mihin helkkariin sinä sellaista puukalaa tarvit?” 
Vastasin, että en minä itselleni sellaista aikonutkaan, mutta naapurin äijälle voisi jotain tuliaisiksi viedä.

Kahvihammastakin alkoi kolottaa, joten suunnistin marketin kahvioon. Kahviossa oli vielä hiljaista. Muutama vakionaama siellä tietysti jo kulutti aikaansa. Kahvit juotuani suuntasin raikkaaseen ulkoilmaan. Pihalla satoi räntää ja tuuli voimakkaasti. Tuulenpuuska tempaisi lippiksen päästäni.  Lakki lensi ison vesilammikon keskelle. Mietin hetken, jätänkö lippiksen siihen vai kastelenko kengät sitä hakiessani. Varovasti lähdin kahlaamaan vesilammikon keskelle. Veden kylmyys pakotti kuitenkin toimimaan nopeasti. Kaappasin lippiksen lammikosta ja juoksin takaisin kuivalle maalle. Katselin ympärilleni. Kukaan ei näyttänyt huomanneen lippalakin pelastusreissuani.

Tutunnäköinen hahmo seisoi kuitenkin parkkipaikalla autoni vieressä. 
”Oliko vesi jo lämmintä?” hän kysyi. 
”Yhtä kylmää kuin syksyllä, kun putosit laiturilta”, vastasin. 
Olin nähnyt kaverin viimeksi syksyllä. Yhdellä vuoden viimeisistä kalastusreissuista kaveri oli pudonnut venettä lastatessaan laiturilta veteen. Pohjasta kuluneet huopasaappaat olivat luistaneet jäisellä laiturilla. Tuostakin tapauksesta kaveri selvisi säikähdyksellä ja lyhyellä uintireissulla. Olen kutsunut kaveria siitä lähtien maisteriksi. 

Kerroin maisterille uudesta soutuveneestäni. Hän ehdotti saman tien kalareissua. Sovimme, että jo parin tunnin päästä lähtisimme. Hyppäsin autoon ja ajelin kotiin. Kotona laitoin märät lenkkarit kuivumaan ja valmistin eväät illan reissua varten. Parin tunnin kuluttua maisteri saapui paikalle. Jätimme maisterin auton pihalle parkkiin ja pakkasimme kamppeet minun autooni. Satamassa päätimme yhteistuumin, että kolme vapaa olisi kahdelle miehelle sopiva määrä. Vetäisin perämoottorin käyntiin ja suuntasin veneen keulan vuonoa kohti. Matka taittui jouhevasti pienen myötätuulen saattelemana. Vuonolla laskimme vaaput veteen. Ensiksi kokeilimme joidenkin paikallisten uistelijoiden suosimaa retkiuistelutaktiikkaa. Vedimme pitkiä siivuja vailla päämäärää. Taktiikka ei tuottanut tulosta, joten vaihdoimme tyyliä. Aloimme käydä järjestelmällisesti läpi tuttuja ottipaikkoja. Vaappuja vaihdeltiin tiuhaan tahtiin, mutta kalat olivat kranttuja. Tunnit kuluivat vaihtelevissa sääolosuhteissa. Lopulta maisterin kädessä oleva vapa taipui kunnolla. Iso taimen hyppäsi muutaman kerran veneen perässä. Yritin saada kalan rauhoittumaan vähentämällä vauhtia. Rauhoittuihan se, mutta pääsi samalla irti.

Ei ollut meidän kalamme, totesin. Maisterillakin alkoi pinna kiristyä, joten päätimme lähteä kotiin. Kelasimme siimat ylös ja ajoimme vauhdilla takaisin satamaan.         

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Lappilaisia muistelmia, tarinoiden kautta omaa elämää

Vanha mies istuu huoneen nurkassa kertomassa tarinaa. Kuuntelen tarkkaavaisena. Kertomus etenee jouhevasti kunnes loppuu. Haluaisin kuulla heti lisää, mutta tarinankertojan täytyy levätä. Vaivun hetkeksi omiin ajatuksiini. Muistoissa matkustan takaisin lapsuuteni kesiin. Siirryn Luirojoen varteen, isoisäni pirttiin –  paikkaan, jossa kerrottiin samanlaisia juttuja. Isoisäni oli hyvä tarinankertoja. Hän ammensi kertomuksia omista kokemuksistaan. Nuo tarinat ovat tallentuneet muistini sopukoihin – jättäneet sinne pysyvän jäljen. Ajan hammaskaan ei ole pystynyt puremaan sitä pois.

Otan kirjahyllystä kirjan, selailen sen sivuja. Luen katkelmia sieltä täältä. Tarina ei kanna, ei tempaise mukaansa. Mikä on vikana? Jään miettimään. Suljen silmäni ja mietin kuulemaani tarinaa. Olen Naatsukkamännikössä. Näen oudon miehen lähestyvän minua Sodankylän puolelta hiihtäen. Mies hiihtää suksensa minun suksien nokkien päälle. Hän heittää repun selästään hangelle ja kaivaa sieltä käärmeen nahan. Hän ojentaa nahan minulle. Herään, kun kirja putoaa kädestäni. Mietin unen merkitystä. Nopeasti tajuan sen olevan irrallinen kohtaus eräästä tarinasta, jota vanha tarinankertoja usein muistelee. Nostan kirjan lattialta ja luen tarinan uudestaan. Huomaan mielikuvitukseni muokanneen hienoa tarinaa Naatsukkamännikön miehen ja tarinankertojan kohtaamisesta.

Vanha tarinankertoja avaa silmänsä ja aloittaa uuden tarinan. Kertomus lähtee lentoon, tempaisee mukaansa. Mies muistelee nuoruusvuosina tekemiään eräretkiä, erämaiden armottomuutta – sitä tunnetta kun sukset kantoivat kovalla hangella. Luonto oli kaunista ja koskematonta. Silti erämaat olivat täynnä elämää. Seuraavassa tarinassa mies kertoo elämäntyöstään, poronhoidosta. Hyvä tarinankertoja osaa lisätä keitokseen sopivasti mausteita. Tarinan päätyttyä kuuntelijan suuhun jää hyvä maku. Kertomus etenee. Haluaisin kysyä muutamia selventäviä kysymyksiä mutta en uskalla keskeyttää vauhtiin päässyttä kertojaa.
Mies kertoo uudesta kirjastaan, joka on työn alla. Pääsen lukemaan keskeneräistä käsikirjoitusta. En uskalla lukea kovin pitkälle. Haluan odottaa, että teos on valmis. Uusi kirja jatkuu siitä, mihin edellisessä teoksessa jäätiin. Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1950. Poromiehen polku on usein kivinen, mutta kivikkoisen taipaleen jälkeen pienet vastamäetkin tuntuvat tasaiselta maalta. Polun varrella on myös hetkiä, jolloin aurinko paistaa ja elämä hymyilee.

Viikot vierivät, olen levoton. Koska kirja oikein valmistuu?

Omakustanteet ovat saapuneet painosta. Saan yhden teoksen itselleni jo ennen varsinaista julkaisua. Avaan kirjan ja luen sen saman tien kannesta kanteen. 298 sivua ja 70 lukua. Haluaisin lukea vielä lisää. Nämä tarinat kantavat, tempaisevat mukaansa. Kuulen korvissani kertojan äänen. Tuntuu kuin olisin itsekin mukana näissä uskomattomissa kuvioissa. Vaikka pienessä sivuosassa, kärpäsenä katossa. Tai karhunjälkiä seuraamassa isoilla räme-aavoilla. Jokiveneen keulateljolla seisomassa, ihailemassa parilatulen valaisemassa tummenevassa virrassa liikkuvia kalojen varjoja. Hengitystä pidättäen, pitkävartinen atrain kädessäni.

Innostuneessa mielentilassa päätän lukea kirjailijan esikoisteoksen. Olen yrittänyt kahlata sitä vuosien saatossa useasti läpi, mutta aina se on jäänyt kesken. Otan kompassista suunnan ja lähden etenemään määrätietoisesti. Kahlaan muutaman sivun läpi. Upottavat suot ovat vaihtuneet helppokulkuiseksi maastoksi. Tarinat avautuvat nyt helposti. Jään miettimään, olisiko nämä kirjat kannattanut julkaista päinvastaisessa järjestyksessä. Mitenhän teokset toimisivat äänikirjoina?

Suosittelen näitä muistelmateoksia kaikille lapintarinoiden ystäville. Tarinat on koonnut kirjaksi Ritva Kytölä. Teokset löytyvät Lapin kirjastoista.

”Keväällä, kun olin uitossa lähellä juhannusta, miehet potkivat katajapensaita. Miehet katsoivat potkimalla, koska kataja alkoi pölistä. Kun tuli aika, että kataja pölisi, niin miehille tuli kova kiire päästä kylille, tanssipaikoille. Minä kysyin, että miksi nyt tuli kiire tanssipaikoille? Vastaus oli, että naisilla tulee juoksuaika katajan pölistessä ja karhut menee vihaiseksi. Tämä tapahtuu siis ennen juhannusta.”  

Kirjat:
Eino Pokka – Pokka-pojan rakkaus 2010.
Eino Pokka – Poromiehen polku 2014.                                                                                                                                                                    
-Harjus-Antero

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Hipun pilkit 2015

Lauantaiaamu avautui sinisenä. Yön aikana oli satanut lunta. Pakkasmittari huiteli nollan tuntumassa. Pieni tuulenvire heilutteli hennosti männynoksia. Nyt on kelit kohdallaan, myhäilin, ja laitoin aamukahvit tulille. Pilkkirepun olin pakannut jo edellisenä iltana valmiiksi. Syöttejä ja eväitä vaille kaikki oli valmiina. Olin sopinut anopin kanssa, että pääsisin hänen kyydissään aamulla Ivaloon. Menin pihalle odottelemaan. Pihalla muistin syötit. Kävin poimimassa ne jääkaapista mukaan. Sitten muistin kairan. Se löytyi pienen inventaarion jälkeen varastosta. Jatkoin kyydin odottelua. Naapurin Teppokin oli jo hereillä. Se käynnisteli lumilinkoaan. Kone ei käynnistynyt millään, joten Tepon oli tartuttava kolaan. Teppo näki pilkkikamppeeni ja kysyi, olenko kisoihin lähdössä. Vastasin myöntävästi. Enempää ei ehditty jutella, kun anoppi kurvasi pihaan. 
Heitin kairan lavalle ja hyppäsin apukuskin paikalle. Lähdettiin Ivaloa kohti. Alkumatkasta vaihdettiin kuulumisia, loppumatka istuttiin hiljaa ja kuunneltiin Souvareitten kasettia. Lasse lauloi ja orkesteri soitti. Puolisen tuntia myöhemmin oltiin keskustassa. Porukkaa näytti olevan liikkeellä. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Paikallisen marketin paikoitusalue oli täynnä. Oli ajettava monta kierrosta ympyrää ennen kuin vapaa paikka löytyi.
Anoppi lähti suorittamaan ostoksiaan. Minä kävelin tien yli kisapaikalle. Sain ilmoittautua ihan rauhassa. Olin hyvissä ajoin paikalla. Kymmenen euroa köyhempänä kävelin kisateltalle odottelemaan. Ostin kahvin ja makkaran. Porukkaa valui tasaiseen tahtiin paikalle. Henkkaa ei näkynyt, joten päätin soittaa sille. Puhelin hälytti pitkään ennen kuin Henkka vastasi. Mies olisi kärsinyt pahasta oksennustaudista mutta lupasi kuitenkin ilmestyä paikalle. Hyvinhän se vielä ehtii, ajattelin. Parinkymmenen minuutin päästä kajahti lähtölaukaus. Samassa näin Henkan ilmestyvän rantatörmän takaa. Käveltiin yhtä matkaa jäälle. Mentiin samoille paikoille, josta viime vuonna nousi kilpailun voittokalat. Samoille paikoille näytti tulevan suurin osa muistakin. Kairattiin reiät ja laskettiin pilkit pyyntiin. Henkka nosti saman tien jäälle ensimmäisen kalan. Kala oli pieni harjus, joka oli laskettava takaisin. Hyvinhän se alkoi, ajattelin. Heti kohta nyki minullakin. Tein nopean vastaiskun, mutta kala ei pysynyt kiinni. Laskin pilkin takaisin, mutta uutta tärppiä ei tullut.
Kairattiin useita reikiä ja vaihdettiin ahkerasti paikkoja. Kuulimme, että joku oli saanut hauen. Kisan voitto oli sitten siinä, sanoi Henkka. Totesin, että pilkitään nyt loppuun asti, aikaa on hyvin jäljellä. Tunnit kuluivat, mutta Ahti ei suonut meille antejaan. Tosin eivät muutkaan näyttäneet saavan sen enempää kalaa. Aina välillä joku sentään nosti pienen harjuksen jäälle, mutta laski sen sitten saman tien takaisin kasvamaan. 
Kilpailun lähestyessä loppuaan kävelimme Henkan kanssa yhtä matkaa punnituspaikalle seuraamaan palkintojenjakoa. Ensimmäiseksi palkittiin kilpailun nuorimmat pilkkijät. Sitten oli kilpasarjan vuoro. Naiset keräsivät tällä kertaa kaikki palkinnot. Voittajan saalis oli yli kilon painoinen. Kilpailun positiivisimmaksi pilkkijäksi valittiin tällä kertaa positiivinen ja vieläpä selvin päin oleva pilkkijä. Neljän tunnin kisaan osallistui yhteensä 107 pilkkijää.

-Harjus-Antero