Päivä Ivalossa on sama ko viikko Hawaijilla. - Vuotin Mitri





lauantai 27. toukokuuta 2017

Siimasoppa


- Määränpää lähestyy, Kari sanoi. Hän oli ottanut loppumatkan ajovuoron. Viereisellä penkillä nuokkuva Martti oli ajanut alkumatkan. Matkaan oli lähdetty aamuyöllä Oulusta. Ajokeli oli ollut hyvä ja tiekin hiljainen. Reissua oli suunniteltu kesästä asti. Ennen juhannusta vietetyssä työporukan saunaillassa suunnitelmat olivat saaneet kunnolla tuulta alleen. Lopulliseen muotoonsa ne hioutuivat kuitenkin vasta paljon myöhemmin.

Pilkkireissun kohdetta ei ollut kuitenkaan tarvinnut enää muuttaa. Kohteeksi oli heti alkumetreillä valikoitunut karu ja kaunis Inarijärvi. Muitakin hyviä kohteita olisi toki ollut. Lopulta oli kuitenkin lyöty kättä päälle yksimielisen päätöksen merkiksi. Reissuun lähtijöitä oli aluksi ollut useampikin, mutta alati muuttuva työvuorolista ja vittumaisen miehen mainetta mukanaan kantava tehtaan työnjohtaja oli onnistunut estämään kaikkien muiden kalamiesten matkan. Porukan innokkaimmat vanhanliiton jäärät olivat kuitenkin päättäneet lähteä vaikka kahdestaan. Kun jotain sovitaan, se pidetään. Se oli heidän yhteinen mottonsa. Yhteinen sävel oli löytynyt jo vuosikymmeniä aiemmin. Sitä ei ollut koskaan tarvinnut sovittaa uuteen muotoon, vaikka vaihtuvat työnjohtajat tuottavuuslaskelmineen olivat sitä monesti yrittäneetkin. Tehtaan luottamusmiehen sovitteluapuakin oli muutamaan otteeseen tarvittu. Tähän mennessä luottamusmies oli onneksi ollut luottamuksensa arvoinen.

Nyt istuttiin kuitenkin autossa. Alkumatka oli ajettu suunnitelmien mukaan ilman taukoja. Sodankylässä oli hörpätty huoltoasemalla kahvit. Ivalossa käytiin kaupassa ostamassa evästä, ja juomapuolikin hoidettiin samalla kertaa kuntoon. Kauppareissun jälkeen Kari käänsi auton keulan kohti Nellimiä. Tie oli selvästi pienempi kuin edelliset, mutta liikennettä tuntui silti olevan huomattavasti enemmän kuin päätiellä. Autoja tuli koko ajan vastaan. Liikenne alkoi kuitenkin rauhoittua päällystetyn tieosuuden jälkeen, hiekkatielle siirryttäessä. Hiekkatie oli kapea, mäkinen ja mutkainen.

- Saatana mikä poronpolku tämä oikein on! sanoi Kari, joka yleensä käyttäytyi hillitysti ja oli erityisen rauhallinen autoa ajaessaan. Martti joutui rauhoittelemaan kaveriaan.
 - Ei meillä ole enää mikään hoppu. Ajellaan vain hissukseen loppumatka.
Kari vilkaisi taustapeiliin ja näki isoa peräkärryä vetävän auton lähestyvän kovaa vauhtia. Hetken kuluttua auto ampaisi jo ohi.

- Hulluja nuo paikalliset, Martti sanoi.
Toivottavasti selvitään hengissä perille, Kari ajatteli, mutta ei viitsinyt pukea ajatuksiaan sanoiksi. Mutkaiselta soratieltä käännyttiin vielä mutkaisemmalle ja kapeammalle metsäautotielle, jonka päästä löytyi pyöröhirrestä rakennettu vuokramökki. Hirsiseinien kulmiin moottorisahalla veistetyt koirankaulasalvokset antoivat paikasta hyvän ensivaikutelman. Lyhyen etsinnän jälkeen ulko-oveen sopiva avainkin löytyi. Se oli miltei sovitussa paikassa.

- Mennään sisälle ja laitetaan kamiinaan tulet. Vai kannetaanko ensin tavarat sisälle ja käydään sitten katsomassa sitä lampea, josta vuokraisäntä puhui? Martti kysyi.
Yhteistuumin päätettiin lähteä katsomaan lampea. Sitä ei kuitenkaan löytynyt, vaikka miehet kävelivät monta kilometriä ristiin rastiin. Kari ehti jo kutsua vuokraisäntää huijariksi.
- Perkele kun piti etukäteen maksaakin koko lysti. Ei täällä ole vettä lähimaillakaan. Ei edes jänkää, saatana!

Lopulta lampi löytyi. Se paljastui sulana olevan puron suun ansiosta, johon Martti putosi. Onneksi Kari oli haverin sattuessa lähettyvillä ja kuuli avunhuudot. Kari veti toverinsa ylös sulasta. Martti riisui nopeasti märät vaatteensa ja säntäsi munasillaan mökkiä kohti. Kari seurasi perässä Martin vaatenippua kainalossaan roikottaen. Martti ennätti mökille ensin ja alkoi virittää kiireellä tulta kamiinaan. Puut olivat kuivia ja kiehisetkin valmiiksi vuoltuja, joten tulet syttyivät vaivattomasti. Illalla saunan lämmössä tapahtumille jo naureskeltiin. Ei tämä tästä ainakaan pahemmaksi voi muuttua, miehet ajattelivat.


Seuraava päivä sujuikin huomattavasti paremmin. Ahvenet olivat syönnillään, eikä pilkkimiesten tarvinnut palata mökille tyhjin käsin. Kari jopa paransi kahteen otteeseen omaa ahven-ennätystään. Hän sai jäälle ison kasan erikokoisia ahvenia. Niistä suurin rikkoi maagisen kilon rajan. Illalla otettiin kunnon kaatoryypyt, ja seuraavana päivänä oli niin paha olo, ettei pilkkivapa tahtonut pysyä kädessä. Silti Kari pilkki sinnikkäästi, eikä luovuttanut, vaikka putosikin monta kertaa pilkkijakkaraltaan. Päivän lopuksi pilkkimiehen sinnikkyys palkittiin. Kari oli jo nukahtanut, kun kala tarttui koukkuun. Se tempoi jään alla vimmatusti ja sai nukkuvan miehen säpsähtämään hereille. Alkoi hirveä taistelu. Aluksi näytti siltä, että kala katkoo siiman ja vie parhaan tasapainopilkin mennessään, mutta pian se jo osoitti väsymisen merkkejä. Puolen tunnin kamppailun jälkeen kala näyttäytyi ensimmäisen kerran.
- Jumalauta, sehän on taimen!

Rannassa savustuspönttöön tulia virittelevä Marttikin kuuli lammelta kajahtaneen karjaisun. Hän nappasi mökin seinustalta tuuran ja lähti juoksemaan jäällä kiroilevaa Karia kohti. Kari oli saanut taimenen rauhoittumaan ja yritti nostaa sitä jäälle. Kala kuitenkin virkosi ja sukelsi hetkessä takaisin syvyyksiin. Kunhan siima nyt kestää, niin ei tässä ole mitään hätää, Kari ajatteli. Samalla hän muisti isoisänsä sanat. ”Mieti aina tarkkaan, mitä teet”, isoisä oli sanonut. ”Naisten ja kalojen kanssa pätevät samat pelisäännöt. Pitää olla määrätietoinen, mutta silti joustaa oikeilla hetkillä. Saalis karkaa, jos sitä tempoo liikaa. Siihen on pidettävä tasainen tuntuma, ja sen liikkeitä on muistettava myötäillä. Jos se pääsee liian etäälle, se ravistelee itsensä irti. Jos saaliiseen suhtautuu välinpitämättömästi, se ui uppotukin taakse ja karkaa.” Se oli vaarivainaan antama elämänohje, jonka merkityksen hän tajusi vasta nyt –  pilkkiavannolla taimenen kanssa taistellessaan. Jumalauta, siksihän se emäntäkin muutti pois, Kari ajatteli. Joka joulu se antoi minulle siimaa lahjaksi, mutta minä hölmö en koskaan tajunnut, että se oli hätähuuto. En arvostanut yhteistä aikaa. Vaimo hoiti kodin ja lapsetkin yksin, kun minä luuhasin kalalla. Tämän kalan jos kesytän, päästän sen takaisin ja heti huomenna soitan eukolle ja pyydän anteeksi. Kari sai lopulta kalansa ja päästi sen vapaaksi.


-Harjus-Antero