Siimasoppa

- Määränpää lähestyy, Kari sanoi. Hän oli ottanut loppumatkan ajovuoron. Viereisellä penkillä nuokkuva Martti oli ajanut alkumatkan. Matkaan oli lähdetty aamuyöllä Oulusta. Ajokeli oli ollut hyvä ja tiekin hiljainen. Reissua oli suunniteltu kesästä asti. Ennen juhannusta vietetyssä työporukan saunaillassa suunnitelmat olivat saaneet kunnolla tuulta alleen. Lopulliseen muotoonsa ne hioutuivat kuitenkin vasta paljon myöhemmin.

Pilkkireissun kohdetta ei ollut kuitenkaan tarvinnut enää muuttaa. Kohteeksi oli heti alkumetreillä valikoitunut karu ja kaunis Inarijärvi. Muitakin hyviä kohteita olisi toki ollut. Lopulta oli kuitenkin lyöty kättä päälle yksimielisen päätöksen merkiksi. Reissuun lähtijöitä oli aluksi ollut useampikin, mutta alati muuttuva työvuorolista ja vittumaisen miehen mainetta mukanaan kantava tehtaan työnjohtaja oli onnistunut estämään kaikkien muiden kalamiesten matkan. Porukan innokkaimmat vanhanliiton jäärät olivat kuitenkin päättäneet lähteä vaikka kahdestaan. Kun jotain sovitaan, se pidetään. Se oli heidän yhteinen mottonsa. Yhteinen sävel oli löytynyt jo vuosikymmeniä aiemmin. Sitä ei ollut koskaan tarvinnut sovittaa uuteen muotoon, vaikka vaihtuvat työnjohtajat tuottavuuslaskelmineen olivat sitä monesti yrittäneetkin. Tehtaan luottamusmiehen sovitteluapuakin oli muutamaan otteeseen tarvittu. Tähän mennessä luottamusmies oli onneksi ollut luottamuksensa arvoinen.

Nyt istuttiin kuitenkin autossa. Alkumatka oli ajettu suunnitelmien mukaan ilman taukoja. Sodankylässä oli hörpätty huoltoasemalla kahvit. Ivalossa käytiin kaupassa ostamassa evästä, ja juomapuolikin hoidettiin samalla kertaa kuntoon. Kauppareissun jälkeen Kari käänsi auton keulan kohti Nellimiä. Tie oli selvästi pienempi kuin edelliset, mutta liikennettä tuntui silti olevan huomattavasti enemmän kuin päätiellä. Autoja tuli koko ajan vastaan. Liikenne alkoi kuitenkin rauhoittua päällystetyn tieosuuden jälkeen, hiekkatielle siirryttäessä. Hiekkatie oli kapea, mäkinen ja mutkainen.

- Saatana mikä poronpolku tämä oikein on! sanoi Kari, joka yleensä käyttäytyi hillitysti ja oli erityisen rauhallinen autoa ajaessaan. Martti joutui rauhoittelemaan kaveriaan.
 - Ei meillä ole enää mikään hoppu. Ajellaan vain hissukseen loppumatka.
Kari vilkaisi taustapeiliin ja näki isoa peräkärryä vetävän auton lähestyvän kovaa vauhtia. Hetken kuluttua auto ampaisi jo ohi.

- Hulluja nuo paikalliset, Martti sanoi.
Toivottavasti selvitään hengissä perille, Kari ajatteli, mutta ei viitsinyt pukea ajatuksiaan sanoiksi. Mutkaiselta soratieltä käännyttiin vielä mutkaisemmalle ja kapeammalle metsäautotielle, jonka päästä löytyi pyöröhirrestä rakennettu vuokramökki. Hirsiseinien kulmiin moottorisahalla veistetyt koirankaulasalvokset antoivat paikasta hyvän ensivaikutelman. Lyhyen etsinnän jälkeen ulko-oveen sopiva avainkin löytyi. Se oli miltei sovitussa paikassa.

- Mennään sisälle ja laitetaan kamiinaan tulet. Vai kannetaanko ensin tavarat sisälle ja käydään sitten katsomassa sitä lampea, josta vuokraisäntä puhui? Martti kysyi.
Yhteistuumin päätettiin lähteä katsomaan lampea. Sitä ei kuitenkaan löytynyt, vaikka miehet kävelivät monta kilometriä ristiin rastiin. Kari ehti jo kutsua vuokraisäntää huijariksi.
- Perkele kun piti etukäteen maksaakin koko lysti. Ei täällä ole vettä lähimaillakaan. Ei edes jänkää, saatana!

Lopulta lampi löytyi. Se paljastui sulana olevan puron suun ansiosta, johon Martti putosi. Onneksi Kari oli haverin sattuessa lähettyvillä ja kuuli avunhuudot. Kari veti toverinsa ylös sulasta. Martti riisui nopeasti märät vaatteensa ja säntäsi munasillaan mökkiä kohti. Kari seurasi perässä Martin vaatenippua kainalossaan roikottaen. Martti ennätti mökille ensin ja alkoi virittää kiireellä tulta kamiinaan. Puut olivat kuivia ja kiehisetkin valmiiksi vuoltuja, joten tulet syttyivät vaivattomasti. Illalla saunan lämmössä tapahtumille jo naureskeltiin. Ei tämä tästä ainakaan pahemmaksi voi muuttua, miehet ajattelivat.

Seuraava päivä sujuikin huomattavasti paremmin. Ahvenet olivat syönnillään, eikä pilkkimiesten tarvinnut palata mökille tyhjin käsin. Kari jopa paransi kahteen otteeseen omaa ahven-ennätystään. Hän sai jäälle ison kasan erikokoisia ahvenia. Niistä suurin rikkoi maagisen kilon rajan. Illalla otettiin kunnon kaatoryypyt, ja seuraavana päivänä oli niin paha olo, ettei pilkkivapa tahtonut pysyä kädessä. Silti Kari pilkki sinnikkäästi, eikä luovuttanut, vaikka putosikin monta kertaa pilkkijakkaraltaan. Päivän lopuksi pilkkimiehen sinnikkyys palkittiin. Kari oli jo nukahtanut, kun kala tarttui koukkuun. Se tempoi jään alla vimmatusti ja sai nukkuvan miehen säpsähtämään hereille. Alkoi hirveä taistelu. Aluksi näytti siltä, että kala katkoo siiman ja vie parhaan tasapainopilkin mennessään, mutta pian se jo osoitti väsymisen merkkejä. Puolen tunnin kamppailun jälkeen kala näyttäytyi ensimmäisen kerran.
- Jumalauta, sehän on taimen!

Rannassa savustuspönttöön tulia virittelevä Marttikin kuuli lammelta kajahtaneen karjaisun. Hän nappasi mökin seinustalta tuuran ja lähti juoksemaan jäällä kiroilevaa Karia kohti. Kari oli saanut taimenen rauhoittumaan ja yritti nostaa sitä jäälle. Kala kuitenkin virkosi ja sukelsi hetkessä takaisin syvyyksiin. Kunhan siima nyt kestää, niin ei tässä ole mitään hätää, Kari ajatteli. Samalla hän muisti isoisänsä sanat. ”Mieti aina tarkkaan, mitä teet”, isoisä oli sanonut. ”Naisten ja kalojen kanssa pätevät samat pelisäännöt. Pitää olla määrätietoinen, mutta silti joustaa oikeilla hetkillä. Saalis karkaa, jos sitä tempoo liikaa. Siihen on pidettävä tasainen tuntuma, ja sen liikkeitä on muistettava myötäillä. Jos se pääsee liian etäälle, se ravistelee itsensä irti. Jos saaliiseen suhtautuu välinpitämättömästi, se ui uppotukin taakse ja karkaa.” Se oli vaarivainaan antama elämänohje, jonka merkityksen hän tajusi vasta nyt –  pilkkiavannolla taimenen kanssa taistellessaan. Jumalauta, siksihän se emäntäkin muutti pois, Kari ajatteli. Joka joulu se antoi minulle siimaa lahjaksi, mutta minä hölmö en koskaan tajunnut, että se oli hätähuuto. En arvostanut yhteistä aikaa. Vaimo hoiti kodin ja lapsetkin yksin, kun minä luuhasin kalalla. Tämän kalan jos kesytän, päästän sen takaisin ja heti huomenna soitan eukolle ja pyydän anteeksi. Kari sai lopulta kalansa ja päästi sen vapaaksi.


-Harjus-Antero

Rapulapäivä

Heräsin sunnuntaiaamuna pieneen tärinään. Tai no, aamulla ja aamulla. Kello oli vähän yli kakstoista. Nälkä ja tärinä oli todennäköisesti eilisen jouttolakierroksen aikaansaannosta.

Soitin Anterolle. Oli suunnitelmissa kokkailla vähän kalasoppaa. Herra olikin kalalla. Ja kokki kuulemma poti niin hirveää päänsärkyä ettei kauhat pysy käsissä. Ruokaa oli kumminkin saatava, joten soittoa Toivion Jonille, että lähtiskö mies pitsalle. Kyllä lähti.

Tilasin sipuliaurajuustokebabkananmunapitsan. Joni otti perinteisemmän lapin pitsan. Keli oli komea. Pitsoissa oli jotain häikkää. Toiviolta puuttui kuulemma täytteitä ja itelläni oli extrajuustolla. Tuumailtiin mitä sitä näin komealla päivällä tekisi. Sitten SE juolahti mieleeni. Mullahan on tietovene rahajärvellä. Uistelemaan siis.

-Mikäs siinä, Toivio tuumaa.

Soittoa kotia päin, että passaako päijännettä lainata. Kamppeet kasaan, tankki kotoa varastosta messiin ja menoksi. Rahajärvellä oli satamassa pari karavaanaria parkissa. Vene tyhjäksi sadevedestä ja järvelle. Rapalaa ja spearhedia veteen ja eikun vaatetta vähemmäksi ja levyksi veneen kannelle. Karttaaakin tutkailimma. Oli vuodelta 1978.

Vedettiin tunti. Vedettiin toinen. Oli jos jonkinlaista lusikkaa ja puukalaa. Oli metrissä ja oli kuudessa. Eikä mitään. Usko alkoi jo käyä vähiin. Rapula puski päälle. Sitten tuli taas uistinten vaihon aika. Tuumasin siinä kuskin suuntaan jotta koitamma perinteistä.

Lotto Bete vaan kiinni. väriksi valikoitui sininen oranssilla kylkiraidalla.

Noin vartti uistinten vaihdon jälkeen.

56cm sieltä löyty. Hymyt nousi korviin asti. Tästä on hyvä jatkaa vielä loppumatka. Yllättäen lotot vaihtuivat nopeasti muihinkin vapoihin.

Loppureissun aikana oli vielä yksi alamittanen kiinni. Onneksi irtosi. Ja yksi ihan pirteän oloinen harri kävi kans meidän uistimia maistelemassa.

 Yöllä rantauduttiin ja pakattiin kamppeita autoon. Siinä oli päivän aikana karavaanaritkin heränneet ja katselivat silmät pyöreinä kun herrat nosti taimenen veneestä.

-Tuommoinenko sieltä löyty, kuului kysymys.

                                                                Niin näytti löytyvän.

Kilosta ahventa, hirveitä haukia ja toistakilosta taimenta

Niin meni talvi, tuli kevät ja järvistä, joista ynnä lammista jäät. Sehän tarkoitti, että oli päästävä korkkaamaan kesäkalastuskausi. Hurjimmat huhut ovat kertoneet jo nousutaimenia saatavan joelta, muutama isompikin mukaan tietenkin mahtuu niinkuin aina kalajutuissa.
Päätimme kuitenkin ystäväni Tuovis-Timpan kanssa lähteä kokeilemaan onneamme hieman eri olosuhteisiin. Muistissa siinsi toissakeväinen pilkkireissu eräälle kuutuan perän ahvenpaikalle, josta nousi kilon ahvenia usempia. Kk:n säkki täyteen ellei muisti vallan petä.
Kamppeet kasaan ja moottorimarssia 50km, virvelit autosta ja lammenrantaan. Ilo oli ylimmillään. Auringon paisteessa ensimmäinen viehe siiman nokkaan ja huiskis viehe viuhahti lentoon ja lumpsahti lampeen. Ensimmäistä heittoa kelaillessa tuli mietittyä viime kesän kalareissuja ja saaliita. Samalla kelauksen lomassa tuli mieleen myös tämä blogi ja omaatuntoa rupesi kalvamaan, kun ei sitä viime vuonna tullut kovin useasti tänne kirjoiteltua vaikka lupaukset oli kovat.
Ensimmäistä heittoa seurasi toinen heitto, toista kolmas jne. Ei mitään. Samaa rataa näytti taas alkavan tämänkin vuoden kalastus-sessiot niinkuin joka ikinen vuosi ennenkin.
Muutama kymmenen heittoa tuli heiteltyä ilman tulosta, kunnes vihdoin joku kävi nykimässä viehettä. Kalaksihan sitä tuli tietty epäiltyä, mutta tarkempi tarkastelu osoitti, että lotto-bete oli vain raapaissut hieman äiti-maasta pintaa pois.
Päätin pistää tupakaksi ja siinä maailman menoja ihmetellessä tuli huomattua kuinka moninainen onkaan luonnon sinfonia näin keväisin. Sorsat telmivät lammessa pitäen hirveää meteliä, riekot päkättivät toisessa päässä lampea, sammakkokin kurnutti heinikossa ja porot metsässä. Tuntui kuin joka ikinen luonnonelävä olisi tullut koloistaan ulos riemuitsemaan talven menosta ja kesän tulosta. Olimme siis samalla linjoilla luonnon kanssa.
Timppakin oli jo kyllästynyt nakkelemaan ja saapui raatille. Tulimme siihen päätökseen, että olimme jälleen väärässä paikassa väärään aikaan. Ei ollut iso ahven vielä otilla. Ei tosin pienempikään. Päätimme vaihtaa paikkaa ja kalalajia. Nyt olisi aika lähteä koittamaan varmaa kalaa eli haukea. Tuo jänkäkoiraksikkin kutsuttu pitkäleuka, joka on jollain ilveellä onnistunut tunkemaan itsensä lähes jok'ikiseen rapakkoon mitä pohjoinen pallonpuolisko päällään kantaa. Otimme suunnan kohti pocahontas-järveä joka sijaitsee anninkadun varressa ja on kuuluisa suurista hauistaan. Lähes varmana suur-hauesta hyppäsimme autoon ja aloitimme muutaman kymmenen kilometrin matkan kohti määränpäätä. Matkalla näkyi soitimella oleva metso, sekä muutama riekko. Porokin oli jo pienen pienen vasan putkauttanut maailmaan. Kevät näytti olevan uuden alun aikaa. Uuden ja paremman kalankesän alku meilläkin oli kovasti mielessä.
Perille päästyämme virvelit peräkontista ja pikamarssia rantaan. Näky oli vähintäänkin masentava. Ruohikko, jossa ennen keväisin makoili isoja hauki-mammoja kudulla oli vedenvähyyden vuoksi kuivalla maalla, eikä kalan kalaa näkynyt missään. Muutama epätoivoinen heitto ilman tulosta. Päätimme kävellä järven toiseen päähän, josko siellä olisi hieman ruohikkoa haukien kutupuuhille ja saattaisimme saamaan isomuksen nappaamaan vieheisiimme. Yks kaks yllättäen alkoi sataa vettä aivan kaatamalla, joten päätimme yksissätuumin kääntyä takaisin ja lopettaa koko kalahomman. Äkkiä autolle ja suunta kohti ivaloa.
Matkan varrella vesisade kuitenkin hellitti ja kalastushimoja oli kuitenkin vielä jäljellä. Olihan virveliä kuitenkin pantattu varaston kätköissä elokuusta asti, joten pikasyömästoppi ivalossa ja nokka kohti ivalojokea.
Päätimme ajaa toloskoskelle, koska luultavammin se olisi paikka, jossa ei muita kalastajia näkyisi ja saisimme kalastella rauhassa. Perille päästyäme totesimme joen olevan hieman tulvassa, mikä nyt tähän aikaan onkin ihan normaalia. Päätin pitäytyä hyväksi kokemassani lotto-betessä ja lompsin joki rantaan. Muutama heitto ja sama tyhjyys näyti olevan kuin muissakin tämän päivän paikoissa. Kävelin kosken niskalle ja vinttasin loton puoleen jokeen. Timppa oli jo mennyt parikymentä metriä alaspäin. Katselin kelatessani ohi lentävää joutsenparia ja ihastelin, miten niinkin iso lintu voi lentää niin sulavin liikkein. Samassa tunsin kun jokin nykäisi viehettä. Vaistomainen vastaisku ja KALA KIINNI. Taimen saatana. Hirveää huutoa Timolle ja Timppa lähti ryntäämään luokseni. Taimen pomppi vinhasti niskalla ja minäpoika huusin riemusta. Väsyttelin kalaa oikein viimisen päälle ja fiilistelin niin paljon kuin vain ihminen voi fiilistellä. Olo oli kuin pojalla, joka on ensimmäistä kertaa päässyt naisen makuun. Vedin kalan rantaan ja voitto oli varma. Kala sätki rantakivikossa väsyneenä. Päästelin kalan irti ja totesin sen noin kilon kokoiseksi tummaksi talvikoksi. Kala kuin kala totesin innoissani päästellessäni taimenta koukuista irti. Taimen oli pitkä ja laiha, joten päätin päästää sen kasvamaan. Vähän aikaa virottelin kalaa ja se potkaisi ja katosi virtaan, kuitenkin kuin hyvästeiksi sanomassa hyppäsi vielä ilmaan. Nähdään kesällä, kun olet pulskemmassa kunnossa tuumin. Perus kalansaantisätkät ja tilanteen kertausta. Kuinka makealta kalan saaminen kesävälinein voikaan tuntua pitkän odotuksen jälkeen. Kalan saannin jälkeen kalastelimme vielä pari tuntia ilman tulosta. Oli kuitenkin mukava lähteä kotimatkalle, kun oli saanut edes pienoisen taistelun käydä tuon kaloista jaloimman kanssa. Valitettavasti täpinöissään ei kalasta tullut otettua ensimmäistäkään kuvaa.
Tästä on hyvä jatkaa koko kesä kalassa.

On sitä talvellakin tullut kalasteltua, mutta blogimerkinnät on jääny hieman vähemmälle. Laitetaan kuitenkin talvelta muuan kuva piristämään, muuten tätä niin tylsää ja pitkävetistä tekstiä.