Suurilta aalloilta rauhallisemmille vesille

Mökkireissulta palattuani lupauduin ensitöikseni koiravahdiksi äitini huusholliin. Olin ollut vahtimassa talossa majailevaa koirakaksikkoa aiemminkin, aina silloin, kun talon isäntäväki oli tarvinnut apua työkiireiden tai muiden menojensa vuoksi. 

Heräsin puolenpäivän aikaan, talo oli hiljainen ja koiratkin nukkuivat vielä. Kävelin keittiöön, latasin kahvinkeittimen ja istahdin pöydän ääreen odottamaan kahvin valmistumista. Hetken kuluttua koiratkin tassuttelivat keittiöön.

- No niin karvakamut, eiköhän lähdetä käymään pihalla, täräytin ilmoille. Koirat näyttivät ymmärtävän sanoman ja säntäilivät iloisesti ulisten pitkin asunnon käytäviä.

Riemukkaan ulkoiluhetken jälkeen koirat vetäytyivät vähin äänin päiväunille. Kahvinkeittimen ajastettu virtakytkin oli tehnyt ulkoilun aikana tehtävänsä. Kahvi oli haaleaa ja kitkerän makuista. Päätin mennä suihkuun. Sekoitinsuihku puski lämmintä vettä suuttimestaan, vesi valui ihoani pitkin varpaisiin asti. Suljin silmäni ja hieroin shampoota hiuksiini. Uppouduin tunnelmaan. Nautinto jäi lyhyeksi koirien intensiivisen ja kiivastahtisen haukahtelun vuoksi. Oli pakko lähteä tarkistamaan tilanne. 

Joku astui ulko-ovesta sisään. Pysähdyin hetkeksi kuulostelemaan. Koirien haukunta muuttui iloiseksi vinkumiseksi, tulijan täytyi olla niille tuttu. Keittiöön saavuttuani yllätyin totisesti: pöydän ääressä istui mies ilman paitaa. 

- Tiõrv! hän tervehti iloisesti.

- Tiõrv, tiõrv! vastasin tervehdykseen. 

- Totta sitä tänään lähetään hillamettään? paidaton kesämies kysyi. 

- Taitaa olla hillat vielä raakoja näillä palkisilla, vastasin.

Illan tullen talon isäntäväen palattua reissusta kotiin lähdettiin Ilen kanssa tarkistamaan hillapaikkoja. Ile ehdotti, että lähdettäisiin reissuun minun autollani. Ei minulla ollut mitään suunnitelmaa vastaan, kun tiesin, että Ilen auton ilmastointilaite oli sanonut sopimuksensa irti Sodankylän kieppeillä. Autossa oli ollut kuulemma niin kuuma, että Vuotson kohdalla oli ollut pakko pysähtyä p-paikalla ja ottaa paita pois.

Hillajängälle saavuttuamme huomasimme heti, että raakaa hillaa oli valtavasti. Kypsiä marjoja ei löydetty, kovasta kyykkimisestä huolimatta. Käytiin katsastamassa vielä toinenkin hillapaikka, samanlainen tilanne oli sielläkin. 

- Viikon päästä tullaan uudestaan ja otetaan 80 litran saavi mukaan, Ile sanoi.

Hillan kypsymistä odotellessa päätettiin lähteä kalalle. 

- On se hyvä, että on hyvät hilla- ja kalapaikat näin lähekkäin, sanoin, kun saavuimme kahden järven välissä virtaavalle pienelle joelle. Ile oli ehtinyt jo ensimmäiselle heittopaikalle. Katselin aitiopaikalta, kun hänen heittämänsä lippauistin loiskahti veteen. Näin myös suurikokoisen taimenen, joka hyökkäsi sivusta uistimen kimppuun. 

- Nyt on iso taimen kiinni! Tuo haavi! Ile huusi. Noudatin käskyä ja lähdin harppomaan ottipaikkaa kohden. Taimen juroi paikoillaan joenpohjassa. Neuvoin Ileä pysymään rauhallisena. Taimen ei neuvoani noudattanut, se syöksyi alavirtaan ja kiersi kiven taakse. Siitä rytäkässä siimakin katkesi. Ile kirosi, minä kirosin. Vähän aikaa siinä manattiin yhdessä huonoa tuuria. Lopulta kokosimme itsemme ja jokivarressa levällään olevat kalastuskamppeet ja lähdimme kotia kohti. Kotona ei maltettu istuskella toimettomina, joten lähdimme vielä illan päälle metsäjärvelle taimenen soutuun.

-Harjus-Antero

Kymmenen vuotta ja 125 postausta

Kymmenen vuotta blogitaivalta on pitkä matka. Muistan vieläkin sen valtavan innostuksen tunteen – positiivisen ja eteenpäin vetävän aallon, joka tempaisi minutkin mukaansa. Tarina alkoi Ilen ja Mitrin ilmoille heittämästä ideanpoikasesta, joka kasvoi ja alkoi elää omaa elämäänsä.

Koko kesä kalassa -blogin alkuaikoina sisällöntuottajia oli remmissä sankoin joukoin. Se oli hienoa aikaa! Kukaan meistä olisi tuskin uskonut, jos joku olisi sanonut, että tämä hutera ja maailman tuulille altis rakennelma on pystyssä vielä kymmenen vuoden päästäkin.

Rennolla otteella sään armoilla

Touko- ja kesäkuu olivat kuluneet kotona käsidesiä kouriin hieroessa. Heinäkuun puolivälin paikkeilla älypuhelimeen kilahti Aki-Tapanin lähettämä tekstiviesti. Miekkonen oli kirjoitellut viestin humoristisella tyylillään: ”Nyt loppuu kotikaranteeni! Kohta auton mankassa soi Kati Koranteeni ja nokka näyttää kohti pohjoista! Lähdetäänkö viikonloppuna kalalle?” Luin viestin läpi pariin otteeseen ja kirjoitin lyhyen vastauksen. ”Lähdetään vain.” 

Lähdin varhain perjantaiaamuna ajamaan Sevettijärveltä Ivaloa kohti. Automatka sujui ripeästi, eikä minun tarvinnut pysähtyä edes Ivalossa retkieväsostoksilla, kun Aki-Tapani oli hoitanut asian kuntoon jo edellispäivänä. Keväjärvellä piti kuitenkin hidastaa sen verran, että Aki-Tapani ehti kyytiin. Automatka mökin parkkipaikalle taittui joutuisasti uutta Nellimintietä ihastellessa.

Mökillä oli kaikki kuten ennenkin: kotoisa ja leppoinen tunnelma vastaanotti ja ympäröi meidät perille päästyämme. Yhteistuumin päätimme ensin syödä ja lähteä aterian jälkeen täysin vatsoin kalalle. Aki-Tapani alkoi loihtia mökin keittiössä maittavaa lounasta, ja minä puolestani siirryin ulos selvittelemään verkkoja. Ruoka valmistui kaasulieden lämmöllä nopeasti. Miltei yhtä nopeasti muuttui ulkona vallinnut helteinen kesäsää kaatosateeksi. Voihan perhana! Säntäsimme ruokapöydästä hakemaan pihalle jääneitä retkikamppeita. Minä aloin heitellä tavaroita terassille, ja Aki-Tapani juoksi rantaan hakemaan kelluntaliivejä sateensuojaan. Huh! Hyvinhän tästä selvittiin, ehdin ajatella. Ajatus katkesi nopeasti, kun ensimmäinen salama välähti taivaalla, ja ukkonen alkoi jyristä. 

”Nyt äkkiä sisälle!” Aki-Tapani karjui. ”Ukkonen on aivan yläpuolellamme!”  

Harpoin portaat ylös ja tartuin ulko-oven kahvaan. Ovi ei auennut. Olimme paiskanneet sen vahingossa lukkoon.

Hetken aikaa seisoskelimme terassilla tyhjiä taskujamme kaivellen, vaikka tiesimme kumpikin, että ainoa ulko-oveen sopiva avain oli mökin sisällä. 

”Laitetaanko sauna lämpeämään?” kysyin. 

”Saunakin on lukossa”, Aki-Tapani vastasi ja istahti päätään puistellen mökin rappusille. 

Minä istahdin viereen. Puoli tuntia siinä istuttiin ihan hiljaa ja kuunneltiin luonnonääniä, sadetta ja ukkosen jyrinää. Salamoita näkyi enää harvakseltaan. Lopulta sade lakkasi, ja ukkonenkin oli vaimenneesta jyrinästä päätellen vaihtamassa asemapaikkaansa. Aki-Tapani päätti lähteä katsomaan, löytyisikö ainoasta avoinna olevasta rakennuksesta, puuvajasta, vara-avain. Vajasta oli nostettu pihalle verkonpainot ja tupulit. Sen ovi lojotti yhä selällään. Epätoivoinen yritys, ajattelin, mutta ei mennyt aikaakaan, kun vajan perältä kuului riemukas huuto: ”Jumalauta, avain!”

Puuvajan takaseinään oli lyöty naula, josta roikkui vajaan kuulumaton esine: mattopiiska. Mattopiiskan takaa pilkisti parin sentin mittainen, kullanvärinen Abloy-avain. Mökkiä enimmäkseen käyttävä eno oli ollut kaukaa viisas. Ehkä hänkin oli joskus humalapäissään lukinnut itsensä ulos. Kiittelimme sukulaismiehen kaukonäköisyyttä ja lähdimme siirtämään terassille sateensuojaan nostetut tavarat sisätiloihin.

Päivä oli ehtinyt jo pitkälle. Oli lähdettävä kiireesti laskemaan verkot. Verkkoja oli mukana puolenkymmentä, mutta päätimme laittaa pyyntiin vain pari isosilmäisintä. Mökkijärvellä ei parane olla ahne; riittää, että kalaa saa mökillä syötäväksi. Verkkojen laskun jälkeen uisteltiin muutaman kerran järven ympäri. Toisen kierroksen loppupuolella  alkoi tapahtua. Onkimaton-uistimen valmistamaa lippauistinta vietiin veden alla ihan tosissaan. 

”Nyt on iso kiinni!” Aki-Tapani huusi. 

Otin haavin valmiiksi ja seurasin aitiopaikalta kalastajan ja kalan välistä ottelua. Saalis ei meinannut näyttäytyä millään. Alkoi olla selvää, ettei kala mahtuisi haaviin. Mukaan oli tarttunut kahluuhousujen kylkeen tarkoitettu koskihaavi. Se oli tehty juuri ja juuri mitat täyttäville harjuksille. Oli pakko yrittää rantautumista: jos ranta olisi loiva, kalan voisi vetää rannalle. Nostamista ei kannattanut yrittää. Siima olisi katkennut ja hyväksi osoittautunut uistin kadonnut kalan mukana järven pohjaan.

Rannat olivat kuitenkin kivikkoisia ja jyrkkiä. Loivimmastakin kohdasta oli parinkymmenen sentin pudotus veteen. Siihen oli kuitenkin tähdättävä. Hyppäsin rantaan ja sidoin veneen puuhun. Aki-Tapani kolusi perässä ja jatkoi haueksi osoittautuneen saaliin väsyttelyä rannalta.

Vartin päästä väsynyt hauki oli käden ulottuvilla. Käsillä kalaan ei kuitenkaan tohdittu tarttua – niin pelottava se oli. Oli pakko yrittää koskihaavilla. Koetin kahmaista kalan pyrstön puolelta. Ensimmäinen yritys epäonnistui, samoin toinen. Hauki oli liian iso ja pyrstö liian notkea: vaikka perä nousi, pää painui pinnan alle. Oli yritettävä pääpuolelta. Tämä strategia oli edellistä toimivampi. Ensimmäinen nosti tyssäsi kuitenkin rantakoivuun: haavi tarrautui kesken nostoyrityksen veden päälle kaareutuviin paksuihin oksiin. Toisella yrityksellä tärppäsi. Saalis tuli ylös. Riitti, että haaviin sai hauen pään: muu ruumis seurasi jäntevää päätä. 

Kala makasi mättäällä. Mittasimme silmämitalla sen pituudeksi noin metrin. Puntaria ei ollut kummallakaan mukana. Nappasin nopeasti taisteluparista yhteiskuvan, jonka jälkeen päästimme hauen takaisin järveen.

Myöhemmin illalla lämmitimme saunan ja kävimme uimassa. Saunan jälkeen paistoimme nuotiolla makkarat ja joimme muutamat oluet, jotka pihapiirissä oleva lähde oli viilentänyt. Nukkumaan mennessä uni tuli heti. 

Aamulla kävimme kokemassa edellisiltana lasketut siikaverkot. Ei ollut kala uinut yön aikana pyydyksiin. Mökin siivous ja paluumatka sujuivat joutuisasti, vuosien tuoman kokemuksen ansiosta. 

-Harjus-Antero      

   

Kalastusta isolla Inarilla

Inarilainen Koko kesä kalassa -blogin innokas lukija Jari kävi seurueineen järvellä. Komeaa kuvaa ja kalaakin, hämärissä olosuhteissa, onnistui herrasmies saamaan.

Ulkopaikkakuntalaisille tiedoksi, kun lähdetään järvelle lähdetään Inarille - muihin järviin lisätään aina järven nimi. Videota pääset katsomaan tästä linkistä.

Rapulapäivä

Heräsin sunnuntaiaamuna pieneen tärinään. Tai no, aamulla ja aamulla. Kello oli vähän yli kakstoista. Nälkä ja tärinä oli todennäköisesti eilisen jouttolakierroksen aikaansaannosta.

Soitin Anterolle. Oli suunnitelmissa kokkailla vähän kalasoppaa. Herra olikin kalalla. Ja kokki kuulemma poti niin hirveää päänsärkyä ettei kauhat pysy käsissä. Ruokaa oli kumminkin saatava, joten soittoa Toivion Jonille, että lähtiskö mies pitsalle. Kyllä lähti.

Tilasin sipuliaurajuustokebabkananmunapitsan. Joni otti perinteisemmän lapin pitsan. Keli oli komea. Pitsoissa oli jotain häikkää. Toiviolta puuttui kuulemma täytteitä ja itelläni oli extrajuustolla. Tuumailtiin mitä sitä näin komealla päivällä tekisi. Sitten SE juolahti mieleeni. Mullahan on tietovene rahajärvellä. Uistelemaan siis.

-Mikäs siinä, Toivio tuumaa.

Soittoa kotia päin, että passaako päijännettä lainata. Kamppeet kasaan, tankki kotoa varastosta messiin ja menoksi. Rahajärvellä oli satamassa pari karavaanaria parkissa. Vene tyhjäksi sadevedestä ja järvelle. Rapalaa ja spearhedia veteen ja eikun vaatetta vähemmäksi ja levyksi veneen kannelle. Karttaaakin tutkailimma. Oli vuodelta 1978.

Vedettiin tunti. Vedettiin toinen. Oli jos jonkinlaista lusikkaa ja puukalaa. Oli metrissä ja oli kuudessa. Eikä mitään. Usko alkoi jo käyä vähiin. Rapula puski päälle. Sitten tuli taas uistinten vaihon aika. Tuumasin siinä kuskin suuntaan jotta koitamma perinteistä.

Lotto Bete vaan kiinni. väriksi valikoitui sininen oranssilla kylkiraidalla.

Noin vartti uistinten vaihdon jälkeen.

56cm sieltä löyty. Hymyt nousi korviin asti. Tästä on hyvä jatkaa vielä loppumatka. Yllättäen lotot vaihtuivat nopeasti muihinkin vapoihin.

Loppureissun aikana oli vielä yksi alamittanen kiinni. Onneksi irtosi. Ja yksi ihan pirteän oloinen harri kävi kans meidän uistimia maistelemassa.

 Yöllä rantauduttiin ja pakattiin kamppeita autoon. Siinä oli päivän aikana karavaanaritkin heränneet ja katselivat silmät pyöreinä kun herrat nosti taimenen veneestä.

-Tuommoinenko sieltä löyty, kuului kysymys.

                                                                Niin näytti löytyvän.

Jääkaappijärvi

Oli perjantaiaamu, kun saavuin kämpille, Ivaloon Inarista. Edellisyönä olin Juutalla karkuuttanut ennätystaimenen, joten pieni vitutus oli päällä. Sää oli kuitenkin mitä mainioin. Puhelin käteen ja soitto Harjus-Anterolle.

-Anterolla Harjus puhelimessa ja toinen siiman päässä, Harjus-Antero vastasi puhelimeensa.

Kysyin: -Mitäs mies meinas touhuta näin perjantaina? 

-Kalalle vai kaljalle?, kuului Harjus-Anteron vastakysymys. 

Tuumasin siihen, että molemmat vaihtoehdot kuulostavat hyvältä, mutta jos sitä kalalle. 

Antero oli kuullut uudesta kalapaikasta, Jääkaappijärvestä edellisiltana Gold-Linen kuljettajalta. Paikka olisi kuulemma hyvä, mutta sinne olisi reilusti matkaa. Lainasimme Visurin nuoremmalta maastokelpoisen auton ja lähdimme kohti pelipaikkaa.

Pääsimme tunnissa perille parin harhaan johtaneen metsäautotien kautta. Järvi oli komea. Nimeä paikalle en vieläkään tiedä. Jääkaappijärvi riittäköön. 

Kalastusvehkeet esille. Olin jättänyt perhovavan kotiin jostain syystä, mutta laitoin perhotapsin uistimen kaveriksi, ja hetkeä myöhemmin ensimmäinen harri oli jo ylhäällä. 

Ehdimme varmaan alle tunnin heitellä, ylös oli saatu pari syömäharria sekä kookas ahvena, kun taivaalla jyrähti. Kummallakaan ei tietenkään ollut minkäänlaisia sade- tai edes kuorivaatteita mukana, minun sadehousujani lukuunottamatta. Äkkiä kamppeet kasaan ja autolle suojaan sateelta.. 

Luulimme aluksi, että kyseessä olisi lyhyt, nopeasti ohimenevä sadekuuro. Myöhemmin meille selvisi, että kyseessä olikin kunnon puita kaatava ukonilma, joten ei ihmekään, että sade tuntui jatkuvan ikuisuuden. 

Sateenpidosta tarpeeksi saatuamme suuntasimme takaisin maalikylään suunnittelemaan uusia seikkailuja.

                                                       Kastumaanhan siinä pääsi.

Pikkusateessa näkyvyyden ollessa loistava ajeltiin pois.

 

Ukkosmyrskyn tuhoja.

Harjus-Antero pääsi lempipuuhaansa.