Päivä Ivalossa on sama ko viikko Hawaijilla. - Vuotin Mitri





torstai 27. kesäkuuta 2013

Kalahullu Taskinen


 
Alla oleva teksti on julkaistu Lauri Oinon toimittamassa antologiassa Iso siika. Antologian kirjoitukset ovat tosia muistoja ja kaunokirjallisia tarinoita kalastamisesta ja kalastuskulttuurista Pohjois-Suomessa. Maahengen kustantama kirja julkaistiin touko-kesäkuun vaihteessa. Kirjan voi ostaa kirjakaupoista ympäri maan tai suoraan kustantajalta.

 Kalahullu Taskinen

Kaikki alkoi Kalahullu Taskisesta. Kalastusharrastus, elämä, muistojen katkeamaton kirjo. Olin jo taaperona poikkeuksellisen kiinnostunut uistimista. Kirkkaat, valoa heijastelevat vieheet olivat kuin aarteita, joihin pienen pojan katse nauliintui jokaisella kauppareissulla. Ivalon Osuuskauppa oli punalautainen ja vino rakennus. Kaupan perimmäisellä seinällä oli metrien levyinen uistinhylly, jonka väriloistoa ei kerta kaikkiaan voinut ohittaa pysähtymättä.

Kaikkein kauneimmilta näyttivät taskiset. Kalahullun kultaisissa ja hopeisissa vieheissä oli monenkirjavia täpliä. Läheltä katsottuna täplät näyttivät pandakarhun tassunjäljiltä. Aihiossa, koukun yläpuolella, oli kirkkaita helmiä. Ne saattoi helposti kuvitella sormuksen kiviksi.

En koskaan unohda taskisen myyntipakkausta. Räikeänvärisen pahvipaketin yläreunassa seisoi itse Taskinen lippalakki päässään ja etusormi pystyssä. Uistimenvalmistaja oli oivaltanut keltaisen värin houkuttavuuden jo varhain. Keltainen pakottaa katsomaan – miksi muuten iltapäivälehtien lööpit ja kauppojen tarjouslaput olisivat keltaisia?

En ollut viittä vuotta vanhempi, kun opettelin heittämään virvelillä. Harjoituspaikkana oli kotimme sepelillä päällystetty piha. Siiman päässä heilui kuparinvärinen ja sinipilkkuinen taskinen, josta koukku oli poistettu. Taskiset olivat paitsi kauniita, myös halpoja. Kun Rapala maksoi viisikymppiä, taskisen sai kympillä. Ei ollut vaikea valita, kun isä kysyi, otanko yhden Rapalan vai viisi taskista.

Olen vuosien saatossa opetellut muistelemaan asioita paremmin. Pystyn muuttamaan huonot ja vähemmän kiinnostavat muistot paremmiksi. Jos en muista, keksin itse. Kalahullu Taskiseen liittyviin muistoihin en ole kajonnut. Siksi en yritäkään väittää, että taskiset olisivat olleet hyviä uistimia. Asia oli pikemminkin päinvastoin: mikkeliläinen kalastusmestari oli rakentanut käsittämättömän huonoja vieheitä. Taskiset eivät kerta kaikkiaan suostuneet uimaan niin kuin lippauistimen kuuluu. Mepsien ja Blue Foxien sulavalinjaisesta liikkeestä ei ollut tietoakaan. Taskisen nykivä, poukkoileva väreily karkotti kalat kymmenien metrin säteeltä.

Naapurissamme asui niin ikään kalahullu, jonka sukunimi sattui olemaan Taskinen. Taskisella oli ikäiseni poika, jonka kanssa kalastin silloin tällöin. Kalahulluna isä-Taskinen kaiketi tiesi nimikkouistimensa heikkoudet. Hänen poikansa uistinpakki oli siten täynnä Rapalan puukaloja ja kalliita merkkilippoja. Huijasin kerran poikaa vaihtamaan kanssani muutaman mepsin kahteen taskiseen. "Pitäähän kalamiehellä oma nimikkouistin olla", muotoilin. Minulla oli jo silloin pr-ammattilaisen elkeet.

Kauniisti uivat ja kiiltävät mepsit jäivät ennen pitkää pohjaan. Kivenkolot ja uppotukit söivät uistimia sitä mukaa kuin niitä kaupasta kotiin kannettiin. Pohjaan päätyivät epäilemättä vaihdossa menneet taskisetkin. Itä-Inarin vesistöissä makaa minun jäljiltäni edelleen satoja taskisia. Kotona sanoin aina, että kala vei. Jättiläishauki katkaisi siiman kesken ankaran väsytystaistelun. En tiedä, uskoiko kukaan koskaan kalajuttujani. Yhtä kaikki, opin kalamiehen välttämättömimmän taidon, valehtelun, jo esikouluiässä. Väitän, että rehellisinkin rantaruotsalainen valehtelee, kun puhe kääntyy kalastukseen – saati sitten jo valmiiksi umpikiero kolttalappalainen.

En muista, että olisin koskaan saanut kalaa taskisella. Siihen aikaan kalaa ei tullut juuri muutenkaan. Ei auttanut, vaikka yritin narrata yökaudet paikallisen kalanviljelijän altaalta karanneita kirjolohia. Krantut lohikalat kiersivät minun syöttini ja tarttuivat kiusallaan vain toisten vieheisiin. Uistimeen iskeneet jalokalat ponnistivat metrien korkeuteen. Auringonsateet taittuivat vesipisaroista ja muodostivat oman, satasävyisen sateenkaaren. Sateenkaari päättyi järven pintaan ja paljasti aarteen. Pinnan alla oli kallisarvoisia kaloja, oman mikrotasoisen maailmani halutuimpia saaliita. Sinä kesänä aurinko paistoi joka päivä. Elokuu ja koulun alku häilyivät kaukaisuudessa, ikuisuuden mittaisen hetken päässä.

Kirjolohijahdin jännitystä lisäsi se, ettei alueella oikeastaan edes saanut kalastaa. Viljelyaltaan viereiset alueet olivat yksityismaata. Maat ja viljelylaitoksen omisti eräs Jaakko. Hän piti kalavesiä hallussaan yksinvaltiaan ottein ja hääti mailtaan kaikki luvatta kalastaneet pikkupojat. Siksi kalastimme pääasiassa öisin. Hiippailimme rannalla kuin parhaatkin sissit. Teimme matalia, äänettömiä heittoja pienillä lippauistimilla. Valoa riitti, sillä niillä leveysasteilla aurinko ei laske moneen kuukauteen. Kaamoksen ja kurjuuden vastakohtana on lämmin ja loputon kesä.

Jaakon kotipihan vieressä virtasi vuolas ja kalaisa koski. Nimesimme joen Jaskankoskeksi. Nimi jäi elämään vahvemmin kuin saatoimme kuvitella. Tänä päivänä vain harva lähiseudulla asuva tietää, että joki on oikealta nimeltään Myllykoski.

Jossain vaiheessa Jaakon kirjolohiin iski lohiloinen. Tämä sai norjalaisen ympäristöjärjestön huolestumaan alueen lohikannasta. Bellona-niminen ryhmä pelkäsi gyrodactyluksen leviävän Jaakon altaasta aina Jäämerelle saakka.

Bellona ei tyytynyt pelkästään henkisiin painostustoimiin. Järjestön joukoissa oli myös suoran toiminnan miehiä. Eräänä syysaamuna yhdistyksen aktivistit sukelsivat Jaakon altaaseen. Altaasta kannettiin kassillinen tapettuja lohia. Pääministeri Paavo Lipponen tuomitsi ympäristöjärjestön toimet terrorismiksi. Katsoin kilometrin päässä tapahtunutta välikohtausta aamutelevisiosta. Televisiokuvissa näin myös Jaakon. Hän seisoi rannalla ja kiroili.

Vuosi oli 1995. Olin silloin yksitoista vuotta vanha. Punalautainen ja vino Osuuskauppa oli jyrätty maan tasalle. Uistinkauppani paikalla oli tonneittain puuta, rautaa ja betonia. Epämääräinen romukasa näytti masentavalta syyssateessa. Törkyläjän juurelle kerääntynyt vesi heijasti talojen kattoja ja taivasta selvärajaisiin kuviin.

Tuntuu omituiselta, että niin nuorena voi saada sisälleen loppuelämän kestävän voimavaran. Jaskankosken maisemat ovat niin syvällä mielen muistissa, että muistan kalareissut aina.  Niihin kuviin minä kuulun, jos joihinkin. Niissä maisemissa minä asun vielä vuosien jälkeenkin.

Seuraavana kesänä sympaattisen puurakennuksen tilalle pystytettiin monivärinen betonikolossi. Uudesta S-marketista tehtiin liian pieni. Kauppaan ei mahtunut edes kunnollista kalastusosastoa. Samoihin aikoihin Jaakko joutui sulkemaan laitoksensa lopullisesti. Hänen elämänlukunsa päättyi kuitenkin onnellisesti, sillä mies sai elinkeinonsa lopettamisesta uskoakseni kohtuullisen korvauksen.

Asuin lapsuus- ja nuoruusvuoteni Keväjärvellä, joka oli 90-luvulla aika erikoinen paikka. Alueelle sai rakentaa kolttatilan, mikäli joku perheenjäsenistä oli kolttasaamelainen. Rakentamiseen sai tukea ja matalakorkoista lainaa. Paikka oli rauhallinen ja syrjässä, mutta mitään onnelaa siitä ei kenellekään tullut. Isännät ja emännät vaihtuivat taloissa tiuhaan. Ensimmäinen vapaa kolttasukupolvi ei tyytynyt osittaiseen onneen.

Etenkin miesten oli vaikea sopeutua moderniin yhteiskuntaan. Isät olivat olleet poromiehiä ja kalastajia, joten poikien olisi ollut luontevaa jatkaa tuttuja elinkeinoja. Kotona oli opittu ymmärtämään luontoa ja hankkimaan lihat, kalat ja marjat pöytään. Yhtäkkiä sellaista ei laskettukaan enää työksi. Monet jäivät tyhjän päälle ja turhautuivat. Viikon pätkätöihin urheilukentän lakaisijana oli vaikea motivoitua. Onnellinen oli se, joka pääsi sairaseläkkeelle tai sai hullun paperit.

Toisinaan lasken taloja Keväjärveltä. Aina uuden talon kohdalla mietin, onko talon isäntä tehnyt koskaan mitään sellaista, jota meidän yhteiskunnassamme pidetään työnä. Vitsailen usein juuri kolttien laiskuudella. Jos minua ei huvita tehdä jotain, vetoan kolttajuuriini. Minussa on tämä koltan taakka, saatan sanoa. Taakassa on totta vähintään toinen puoli. Ihmeellisellä tavalla se siirtyy sukupolvelta toiselle.

90-luvun alussa miespari perusti kylään videovuokraamon ja myöhemmin keskiolutkuppilan. Kutsuimme yrittäjiä videopojiksi. Alun perin miehet pitivät vuokraamoa ja karkkikauppaa kotonaan. Siellä sai pelata viitosella puoli tuntia nintendoa. Hyllyssä oli kymmenen vuotta samat elokuvat. Baarissa oli villin lännen lait. Tarjoilu jatkui niin kauan kuin asiakkaita riitti.

Puolilaittomuuksia oli kai mietitty jo baarirakennusta tehtäessä, sillä suurehkossa tilassa oli vain kaksi pientä ikkunaa, ja nekin olivat kahden metrin korkeudessa. Joskus kiikuimme toistemme harteille ja kurkimme ikkunoista sisään. Sen jälkeen juoksimme lujaa läheiselle sorakuopalle ja kuvittelimme, että joku seuraa perässämme.

Kalastin Luirojoella haukia ja opin humalaisilta sukulaismiehiltä uusia kirosanoja. Hauet purivat puukaloista paloja pois. Myös minuun jäi tyhjä kohta.

Vanhempani erosivat, kun olin kuusitoista. Jouduimme muuttamaan kerrostaloon Ivalon keskustaan. Isä ampui metsästyskoiramme ja samalla vaivalla naapurin lihavan jäniskoiran, kun kumpaakaan ei enää tarvittu. Keväjärvi oli kylä, jossa koirat ammuttiin. Jaskankoski, karanneet kirjolohet ja öiset kalareissut jäivät ensimmäiseen elämääni.

Toiseen lukuun kalastus ei mahtunut. Tilalle tuli uusia kiinnostuksenkohteita. Täytin tyhjyyttä soittamalla rockmusiikkia ja juopottelemalla. Inarijärven lukemattomille sivujoille oli kuntakeskuksesta mahdoton matka. Kalahullu Taskinen katosi kauppojen hyllyltä ja elämästäni.

Ensimmäisenä Ivalon kesänäni kävin vain kerran kalassa. Heittelin perhoa Paatsjoen tyynessä yössä. Olin saanut isältäni kalliin perhokalastussetin. Avioerolapsena sain helposti tahtoni läpi. Vedin pintaperhoa soutuveneellä. Välillä pysähdyin heittelemään. Aamuyöllä alkoi tuulla verkkaisesti. Heitin ankkurin pohjaan. Vieraan valtakunnan rajalle oli vain muutaman kilometrin matka. Horisontissa näkyi loputtoman pitkä riippusilta.

Vesi oli hyytävän kylmää. Jäät olivat lähteneet vain viikkoa aiemmin. Viileässä tuulessa oli lupaus kesästä. Ahmin valoa ja höyhenenkevyttä ilmaa. Lyhyen hetken ajan ymmärsin, mitä olin menettänyt.

Nostin ankkurin ja annoin tuulen tarttua veneeseen. Naulitsin katseeni vastarannan mäntymetsään. Yritin pidätellä kyyneleitä. Aaltojen lipuessa veneen vierestä ei voinut tietää, liikkuiko maisema vai vene.

Minä ainakin liikuin. Siitä hetkestä lähtien elämäni oli yhtä liikettä, poukkoilemista paikasta ja ajatuksesta toiseen. Olen matkalla yli kaksisataa päivää vuodesta. Käsittelen murheita vaihtamalla paikkaa. Ajattelen, että ne sillä tavalla katoavat.

Hiljalleen aloin taas kalastaa. Pala palalta sain menetettyä takaisin. Kala kalalta karkotin kaipausta kauemmas. Kalareissuista tuli oman eheytymiseni mittari. Kasvoin, kypsyin, luovuin surkeudesta. Elämäni sai värit niin kuin Luttojoen seutu talven jälkeen.

Olen usein miettinyt, mitä Taskisen kalahullulle kuuluu – sille mikkeliläiselle; ivalolainen Taskinen on kaiketi Metsähallituksessa töissä niin kuin ennenkin. Lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen kirpputorilta löydetty avaamaton myyntipakkaus ei anna paljon vastauksia, mutta jotain siitä voi päätellä.

Keltaisen pahvipaketin kannessa seisoo keski-ikäinen, hieman ylipainoinen mies etusormi pystyssä ja lippalakki päässään. Kalamiehen katse on terävä. Omaa tuotesarjaa mainostavaan hattuun on kiinnitetty perhoja. Pakkauksen takapuolella on teksti, jonka mukaan mikkeliläinen kalastusmestari Taskinen tietää kalastuksesta kaiken. Mestarin nimikirjoituksen alla on omaperäinen takuulupaus: "Jos et saa kalaa, syytä itseäsi."

On tietysti mahdollista, että kuvassa pönöttävä mies ei ole oikeasti kalastusmestari tai edes Taskinen. Kokenut kalastaja voi olla uistinvalmistajan mielikuvituksen tuote. Tänä päivänä puhuttaisiin mielikuvamarkkinoinnista tai brändin kuvitteellisesta keulahahmosta.

Mikkelissä asuu puhelinluettelon mukaan 54 Taskista. Heistä 24 on miehiä. On täysin mahdollista, että yksi heistä on kalastusmestari Taskinen. Tietysti eläkkeellä oleva kalastusmestari on voinut muuttaakin. Ehkä hän asuu Saimaan saaristossa ja kalastaa kaiket päivät järvilohia itse tekemillään vieheillä. Silloin tällöin hän näkee, kuinka utelias saimaannorppa puhkaisee veden kirkkaan kalvon. Taskinen arvostaa norppaa suuresti. Mestarikalastaja osaa antaa arvoa vertaisilleen.

Aivan yhtä todennäköistä on, että kuuluisa kalastusmestari on jo kuollut. Viehepaketin mustavalkoinen kuva on voitu ottaa jo 1980-luvulla. 30 vuotta sitten viisikymppinen kalastusmestari on saattanut maata muistomerkin alla jo vuosia. Innokkaana kalastajana hän on ollut jatkuvasti kylmien säiden armoilla. Myrskysäällä riskinä on aina veneen kaatuminen ja hukkuminen. Kalastusmestari on saattanut elää muutenkin kuluttavaa elämää. Ehkä Taskinen irtisanottiin kalastusmestarin tehtävästään 1990-luvun laman aikoihin. Kansikuvamiehelle on saattanut riittää selkääntaputtelijoita ja oluen tarjoajia Etelä-Savon yöelämässäkin.

Toisaalta voisi kuvitella, että kalastusmestarin ruokalautasella on usein ollut kalaa. Kevyt ja tuore ruokavalio on hyvinkin voinut pidentää mestarin elinikää. Ehkä Taskinen on edelleen vetreä ja aktiivinen eläkeläinen. Pitää kuitenkin muistaa, että kalastusmestari on kalastanut paljon Saimaalla, johon Tsernobylin cesium-laskeuma iski pahasti. Ehkä Taskisen nauttimiin kaloihin piiloutunut alkalimetalli vei kalamiehen hengen jo vuosia sitten.

Kaikkien näiden pohdintojen keskellä olen kasvanut aikuiseksi. Olen muuttanut kaupunkiin, opiskellut ja alkanut kirjoittaa työkseni. Elämä hupenee kiihtyvällä tahdilla. Käyn joka kesä Näätämöjoella lohestamassa. Käytän reissuun huomattavan osan kesälomastani ja aina koko lomabudjettini.

Olen käynyt joella nyt kahdeksan kertaa. Vain yhdellä reissulla olen saanut kalaa. Kävelymatkaa Sevettijärventien varresta kertyy toistakymmentä kilometriä. Menomatkalla kävellään lähes koko ajan ylämäkeen. Retkivarusteiden, eväiden ja pakollisten reissujuomien lisäksi olalla on yleensä perämoottori tai kaasupullo. Siitä huolimatta joelle on päästävä joka vuosi. Siitä huolimatta tai sen takia.

Tapasin nuoremman Taskisen jokunen vuosi sitten Oulun rautatieasemalla. Hän oli juuri valmistunut insinööriksi. Keväjärveläisen kalahullun poika kertoi olevansa matkalla pilkkimisen suomenmestaruuskisoihin. En voinut jäädä kakkoseksi, joten kerroin, että aion lähteä myöhemmin keväällä hauenuistelun EM-kisoihin. Jätin kertomatta, että niihin kisoihin sai ilmoittautua kuka tahansa.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Kalastuksesta

Juhannus meni jo. Kalaa en onnistunut saamaan. Tai no tulihan niitä muutama, mutta ei sellaisia, joita täällä kehtaisin esitellä. Haikeana vertailin naamakirjasta Sarren pyydystämiä ”näätämöläisiä” omiini. Pieniä ovat silakat joulukaloiksi sanoisi Lepistön Jyrki.



Viimeaikoina on ollut kovin rauhallista. Mistään ei meinaa kalakaveria löytää. Takavuosien toista viikkoa kestävät metsä-, tunturi- ja järvikonkoilutkin ovat laimentuneet monilla entisellä kalamiehillä sivistyneeksi viikonlopun vietoksi hyvien palveluiden äärellä. Yleensä tällaisissa matkailukeskuksissa ”kalastetaan” laiskoja istareita tai Lapin luontoon kuulumattomia lajeja esim. kirjolohia tai puronieriää. Ennen kalareissun partavedeksi riitti ”ohovi”. Nykyään suihkuun pitää päästä joka päivä.

Lyhyitäkin retkiä pitää suunnitella kuukausia etukäteen, miksi? Kaikista ”kovimmat” kalastajat tekevät kalasreissusta Facebook-tapahtuman ja kutsuvat muita yhtä innokkaita mukaan. Tapahtuman seinällä käydään sitten enemmän ja vähemmän aktiivista keskustelua sopivasta ajankohdasta ja paikasta kuukausien ajan. Vaikka kuinka selataan omaa ja kaverin kalenteria, pää märkänä, ei sopivaa aikaa yhteiselle reissulle kuitenkaan koskaan löydetä. Kalareissujen suhteen monelle on tainnut käydä kuin Klamydia-yhtyeen Pilke silmäkulmassa -kappaleessa:

Muistan kun nuorina poikina kimpassa kuljettiin.
Muistan kun aamuun asti kaljaa kiskottiin.
Nyt ravintolassa hieman olutta maistellaan.
Sitten suoraan kotiin, hauskaa oli taas, eikös vaan.


Työ, koira, tyttöystävä, poikaystävä, perhe ja muut vastaavat kiertoilmaisut mukavuudenhalulle ovat tulleet monilla kalastuksen tilalle. Miksi edes nähdä vaivaa, kun elämyksen voi ostaa. Onneksi poikkeuksiakin vielä on.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Pilkit pussiin Petsikolla

Viimeisten päivien helteet ovat tuoneet hetkessä intiaanikesän pohjoiseen Lappiin. Juuri muutama minuutti sitten taivas repesi kaatamaan kaksin käsin vettä niskaamme. Eilen Utsjoen Kevon virallinen sääaseman mittari näytti yli +30 celsiusta toukokuun viimeisenä päivänä. On aika virittää uudet siimat virveliin huomista reissua varten. Kirjoitin tämän seuraavan tekstin pilkkireissustani, jonka nyt tiedän varmasti olleen kevään viimeinen.



Pilkit pussiin Petsikolla

Ystäväni tuli käymään Turusta luokseni Ivaloon huhti-toukokuun vaihteessa. Hän oli yrittänyt vierailua talven aikana jo kolmesti, mutta aina työasiat tulivat tielle. Kun hän nyt vihdoin pääsi tulemaan, oli pilkille päästävä. Pete toi etelästä mukanaan kauniit ja lämpimät kevätsäät. Katselimme elohopeasta, että hanki ei kestä hiihtämistä kuin pienen hetken vuorokauden kylmimpään aikaan. Niinpä odottelimme, että lumi Inarin ja Ivalon välisellä ylängöllä, Petsikolla, ohenisi sen verran, että käveleminen kairalla olisi mahdollista.

Kun alun pakkailujen ja vitkastelujan jälkeen minä, Pete ja avopuolisoni Melina lähdimme ajamaan kohti Petsikkoa, kaikenlaista kuvattavaa tuli vastaan koko ajan komeassa säässä. Siksi matkaan menikin tuplasti arvioitu aika. Auton jättöpaikalle päästyämme teippasimme saappaanvarret kiinni housuihin, jotta pahimmalta kastumiselta lumihangessa kahloessa vältyttäisiin. Ilma oli lämmin, tuuleton ja aurinkoinen.


Järvelle on tieltä matkaa alle kilometri. Silti tuon matkan jälkeen minä vaihdoin jo melkein koko vaatekerrastoni kuivaan, koska olin kauttaaltani hiessä. Jäällä kävely onnistui onneksi leikiten ja eteneminen oli yhtä sutjakkaa kuin tiellä. Järvi on pitkänmallinen ja tiesin pohjoispäästä tulevan melkein poikkeuksetta jonkinlaista saalista. Kairailimme jäätä paksuuden tarkastelemiseksi ja tuli pilkkiäkin pari kertaa uitettua matkalla pohjoispäätyyn. Huomattuamme illan kiiruhtavan päätimme suunnata suoraan pohjoiseen.

Perille päästyämme sää oli yhä mitä keväisin. Aurinko alkoi hiljalleen jo hipoa vaaran lakea ja värjätä taivasta punallaan. Ilma kylmeni hieman. Pilkkiessä kädet menivät hieman kohmeeseen, kun ei sormikkaita malttanut pukea takaisin päälle, kun piti etsiä kiireellä ottipilkkiä ja selvittää oliko mato tänään parempi kuin toukka.



Näytti yli tunnin ajan, että saaliittomaksi reissu jäisi. Kairasin valmiiksi yli kymmenen reikää eri puolille järven pohjoispäätyä. Viimein suunnistin niin tarkkaan kuin osasin sille kohden, mistä 2012 toukokuussa sain 6 kunnon ahventa ja aimo tammukan. Melina tuli vierelle ja kairasimme molemmille paikan. Juttelimme, että ehkä yhdessä saamme jotain, kun on riittävän tiheässä vieheitä jään alla. Ei mennyt kauaa, kun tämä strategia osoitti toimivuutensa ja tällä kertaa mato maistui melko lotjakkeelle - ahvenet kun eivät yleensä ole tuossa järvessä puoleen kiloon yltäneet.

Tärppi oli kova nykäisy, kuin vahva riuhtaisu, joka halusi sanoa "minä syön nyt tämän". Ahven mutkitteli ja vältteli avantoa ja hetken jo luulin, että tuo peijakas todella kävi vain ampaisemassa matoni naamaan ja oli nyt aikeissa tuhota siimani avannon reunaa vasten. Sieltä kala kumminkin nousi loistakahtaen ja mätkähti jäälle kuin pihvi leikkuulaudalle. Reaktioni oli ollut viimeksi yhtä yllättynyt samassa paikassa vuosi tuota ennen, kun olin yllättäen vetänyt jään alta hyvän kokoisen tammukan, kun sitä ennen oli tullut hyvää vauhtia neljä ahventa - jotka kyllä kaikki kalpenivat nyt tämän uuden kaverin rinnalla.



Luulin 2012 tammukan nostaessani vetäneeni jään alta hauen, mutta kalaa tarkemminkatseellani mitatessa yllätin itseni katselemasta tammukkaa. Nyt, vuotta myöhemmin, ällistelin ahventa, jonka maha oli pinkeänä kuin viimeisillään olevan siskoni maha oli, kun hän joitain kuukausia sitten synnytti kaksoset. Kalalla vain sattui olemaan jälkeläisen alkuja vatsassaan melkoinen määrä enemmän. Mätiä löytyi vatsasta tasan 125g. Punnituksessa selvisi, että kalan koko paino oli 680g. Toki olen saanut suurempiakin, mutta en koskaan noin läheltä päätietä järvestä, jossa pidetään kesäisin verkkoja.


Otin mädin talteen. Lähdimme kotiinpäin hyvin pian saaliin noustua, koska kala tuli jo yhdennellätoista hetkellä lupailtuani Melinalle, että olemme aivan pian lähdössä kotiin.


Lisäsin mätiin kotikeittiössä hieman alle teelusikallisen suolaa ja asetin sitruunarenkaan makaamaan mädin päälle. Oli myöhä, kun saavuimme reissultamme, joten kalan laittaminen jäi seuraavaan aamuun. Niinpä aamulla iskettiin hella kuumaksi, voita valurautapannuun ja ahven nahattomana perään. Päälle ripsautin suolaa ja ihan hivenen sitruunapippuria. Lautaselle tuli myös hieman perunamuusia ja salaattia ja taisipa siinä olla myös hieman eilistä poronkäristystäkin.


En ole mikään mädin paras ystävä, mutta olen vannoutunut aina sitä kokeilemaan, kun sitä reissulta mukaan tulee. Tällä kertaa sivelin kylmää mätiä hieman lämpimän ahvenen palan päälle - ja NAM! Hetken luulin syöväni jumalten kokkaamaa harjusta, jonka mausteena toimivat raikas ulkoilma ja auringonvalo. Kala oli todella hyvää, eikä puhettakaan, että sitä olisi jäänyt tähteeksi aamiaisen jälkeen. Mätiäkin jäi vain kahdelle leivälle levitettäväksi aamiaisruokailun jälkeen.


Toki aina kalan elinympäristö vaikuttaa sen makuun, mutta suosittelen lämpimästi kokeilemaan ahvenen mätiä lisukkeeksi pannuahvenen vierelle, kun kunnon mädinkantaja sattuu koukkuun. Tuo sitruunaviipale taisi tehdä viimesilauksen makuun, ja se myös muutti mädin väriä hieman yön yli. Sitruunan hapokkuus vei pois mädin leveää emäksikkyyttä, joka monille on kompastuskivi mädin maussa. Nyt ei olekaan kesä enää kaukana, kun Ivalon päivä on yli 20-tuntinen ja joesta jäät ovat lähteneet jo useampi päivä takaperin. Pilkkikauden viimeinen reissu jätti hyvän mielen lisäksi hyvän maun suuhun ja sopiva nälkä jäi saada lisää kaviaarikaloja, kunhan kesävälineet vedetään esiin.




-Hansi