Pilkit pussiin Petsikolla

Viimeisten päivien helteet ovat tuoneet hetkessä intiaanikesän pohjoiseen Lappiin. Juuri muutama minuutti sitten taivas repesi kaatamaan kaksin käsin vettä niskaamme. Eilen Utsjoen Kevon virallinen sääaseman mittari näytti yli +30 celsiusta toukokuun viimeisenä päivänä. On aika virittää uudet siimat virveliin huomista reissua varten. Kirjoitin tämän seuraavan tekstin pilkkireissustani, jonka nyt tiedän varmasti olleen kevään viimeinen.

Pilkit pussiin Petsikolla

Ystäväni tuli käymään Turusta luokseni Ivaloon huhti-toukokuun vaihteessa. Hän oli yrittänyt vierailua talven aikana jo kolmesti, mutta aina työasiat tulivat tielle. Kun hän nyt vihdoin pääsi tulemaan, oli pilkille päästävä. Pete toi etelästä mukanaan kauniit ja lämpimät kevätsäät. Katselimme elohopeasta, että hanki ei kestä hiihtämistä kuin pienen hetken vuorokauden kylmimpään aikaan. Niinpä odottelimme, että lumi Inarin ja Ivalon välisellä ylängöllä, Petsikolla, ohenisi sen verran, että käveleminen kairalla olisi mahdollista.

Kun alun pakkailujen ja vitkastelujan jälkeen minä, Pete ja avopuolisoni Melina lähdimme ajamaan kohti Petsikkoa, kaikenlaista kuvattavaa tuli vastaan koko ajan komeassa säässä. Siksi matkaan menikin tuplasti arvioitu aika. Auton jättöpaikalle päästyämme teippasimme saappaanvarret kiinni housuihin, jotta pahimmalta kastumiselta lumihangessa kahloessa vältyttäisiin. Ilma oli lämmin, tuuleton ja aurinkoinen.

Järvelle on tieltä matkaa alle kilometri. Silti tuon matkan jälkeen minä vaihdoin jo melkein koko vaatekerrastoni kuivaan, koska olin kauttaaltani hiessä. Jäällä kävely onnistui onneksi leikiten ja eteneminen oli yhtä sutjakkaa kuin tiellä. Järvi on pitkänmallinen ja tiesin pohjoispäästä tulevan melkein poikkeuksetta jonkinlaista saalista. Kairailimme jäätä paksuuden tarkastelemiseksi ja tuli pilkkiäkin pari kertaa uitettua matkalla pohjoispäätyyn. Huomattuamme illan kiiruhtavan päätimme suunnata suoraan pohjoiseen.

Perille päästyämme sää oli yhä mitä keväisin. Aurinko alkoi hiljalleen jo hipoa vaaran lakea ja värjätä taivasta punallaan. Ilma kylmeni hieman. Pilkkiessä kädet menivät hieman kohmeeseen, kun ei sormikkaita malttanut pukea takaisin päälle, kun piti etsiä kiireellä ottipilkkiä ja selvittää oliko mato tänään parempi kuin toukka.

Näytti yli tunnin ajan, että saaliittomaksi reissu jäisi. Kairasin valmiiksi yli kymmenen reikää eri puolille järven pohjoispäätyä. Viimein suunnistin niin tarkkaan kuin osasin sille kohden, mistä 2012 toukokuussa sain 6 kunnon ahventa ja aimo tammukan. Melina tuli vierelle ja kairasimme molemmille paikan. Juttelimme, että ehkä yhdessä saamme jotain, kun on riittävän tiheässä vieheitä jään alla. Ei mennyt kauaa, kun tämä strategia osoitti toimivuutensa ja tällä kertaa mato maistui melko lotjakkeelle - ahvenet kun eivät yleensä ole tuossa järvessä puoleen kiloon yltäneet.

Tärppi oli kova nykäisy, kuin vahva riuhtaisu, joka halusi sanoa "minä syön nyt tämän". Ahven mutkitteli ja vältteli avantoa ja hetken jo luulin, että tuo peijakas todella kävi vain ampaisemassa matoni naamaan ja oli nyt aikeissa tuhota siimani avannon reunaa vasten. Sieltä kala kumminkin nousi loistakahtaen ja mätkähti jäälle kuin pihvi leikkuulaudalle. Reaktioni oli ollut viimeksi yhtä yllättynyt samassa paikassa vuosi tuota ennen, kun olin yllättäen vetänyt jään alta hyvän kokoisen tammukan, kun sitä ennen oli tullut hyvää vauhtia neljä ahventa - jotka kyllä kaikki kalpenivat nyt tämän uuden kaverin rinnalla.

Luulin 2012 tammukan nostaessani vetäneeni jään alta hauen, mutta kalaa tarkemminkatseellani mitatessa yllätin itseni katselemasta tammukkaa. Nyt, vuotta myöhemmin, ällistelin ahventa, jonka maha oli pinkeänä kuin viimeisillään olevan siskoni maha oli, kun hän joitain kuukausia sitten synnytti kaksoset. Kalalla vain sattui olemaan jälkeläisen alkuja vatsassaan melkoinen määrä enemmän. Mätiä löytyi vatsasta tasan 125g. Punnituksessa selvisi, että kalan koko paino oli 680g. Toki olen saanut suurempiakin, mutta en koskaan noin läheltä päätietä järvestä, jossa pidetään kesäisin verkkoja.

Otin mädin talteen. Lähdimme kotiinpäin hyvin pian saaliin noustua, koska kala tuli jo yhdennellätoista hetkellä lupailtuani Melinalle, että olemme aivan pian lähdössä kotiin.

Lisäsin mätiin kotikeittiössä hieman alle teelusikallisen suolaa ja asetin sitruunarenkaan makaamaan mädin päälle. Oli myöhä, kun saavuimme reissultamme, joten kalan laittaminen jäi seuraavaan aamuun. Niinpä aamulla iskettiin hella kuumaksi, voita valurautapannuun ja ahven nahattomana perään. Päälle ripsautin suolaa ja ihan hivenen sitruunapippuria. Lautaselle tuli myös hieman perunamuusia ja salaattia ja taisipa siinä olla myös hieman eilistä poronkäristystäkin.

En ole mikään mädin paras ystävä, mutta olen vannoutunut aina sitä kokeilemaan, kun sitä reissulta mukaan tulee. Tällä kertaa sivelin kylmää mätiä hieman lämpimän ahvenen palan päälle - ja NAM! Hetken luulin syöväni jumalten kokkaamaa harjusta, jonka mausteena toimivat raikas ulkoilma ja auringonvalo. Kala oli todella hyvää, eikä puhettakaan, että sitä olisi jäänyt tähteeksi aamiaisen jälkeen. Mätiäkin jäi vain kahdelle leivälle levitettäväksi aamiaisruokailun jälkeen.

Toki aina kalan elinympäristö vaikuttaa sen makuun, mutta suosittelen lämpimästi kokeilemaan ahvenen mätiä lisukkeeksi pannuahvenen vierelle, kun kunnon mädinkantaja sattuu koukkuun. Tuo sitruunaviipale taisi tehdä viimesilauksen makuun, ja se myös muutti mädin väriä hieman yön yli. Sitruunan hapokkuus vei pois mädin leveää emäksikkyyttä, joka monille on kompastuskivi mädin maussa. Nyt ei olekaan kesä enää kaukana, kun Ivalon päivä on yli 20-tuntinen ja joesta jäät ovat lähteneet jo useampi päivä takaperin. Pilkkikauden viimeinen reissu jätti hyvän mielen lisäksi hyvän maun suuhun ja sopiva nälkä jäi saada lisää kaviaarikaloja, kunhan kesävälineet vedetään esiin.

-Hansi