Huomasin iloiseksi yllätykseksi, että minut oli kutsuttu sisällöntuottajaksi kalastusaiheiseen blogiin. Kolmeen pitkään vuoteen en ole tällaista tekstiä tuottanut, saa nähdä mitä tästä tulee. Mutta kurkipotkaistaanpa pitemmittä puheitta tämä tuliliemellä degeneroitu solumassa sitten syöksemään sitä sisältöä muita aivosilmukoita kutkuttelemaan. Rakkaat lukijat, kertokaapa alkuun miksi aina puhutaan rakkaista lukijoista, en minä teitä rakasta, kasvottomia mörköjä te olette, imemässä tajunnanvirtaa ja kuitenkin runkkaamassa saaliskuville.
Kolmisen viikkoa takaperin keväisen lämpimänkostea nuolaisu oli jo liottanut Suomineitosen valkean lumi- ja jäähunnun ja Luonto, tuo Saatanan kirkko tai yksi Jumalan kauneimmista ilmenemismuodoista, työnteli nyt kieltään Neidon paljaalla iholla havahtuvien luontokappaleiden korviin. ”Menkää ja lisääntykää, kasvattakaa minulle silmiä, kokekaa ja olkaa läsnä, muuttakaa ja muuttukaa, jalostukaa kärsimyksen kautta kohti kauneutta”, Luonto kuiskaili ja sai maan hengittämään ja lämpenevän ilman täyttymään laulusta. - Lähetäänkö tappamaan kaloja ja ryyppäämään, Härkä-Timppa puhisi luuriin. - Lähetään, vastasin, löin sen korvaan ja tuijotin kahvikuppini reunan yli Hietalahden Nesteen hyllyssä roikkuvia Wunderbaumeja. Ne väristyttelivät jonkin muiston hentoa liekkiä, ei siitä Mattilan Corollasta jonka takapenkiltä löytyi aina sammunut ritsa, vaan jostain kauempaa, lapsuuden keväisistä retkistä oikeiden havupuiden katveessa, rätisevistä nuotioista ja pälvien tuoksuista. Totisesti, onpa vain tullut vietettyä kauan Kolmannen Kehän sisäpuolisessa todellisuudessa, perhanan Timppa, kerrankin sen päässä on liikahtanut jotain kehittävää. Koko talven kestänyt hermojariipivä putkiremontti, tunkkainen kämppä ja orjuuttava tietokone – hetkeksi pois niiden riivaajien vaikutuspiiristä!
Soitin Siekkiselle että mukaan, muttei se vastannut. Pakanen oli Ivalossa. Takku oli päissään. Siinäpä mahdolliset Pohjoisen vahvistukset sitten olivatkin, reissusta oli kehkeytymässä ensimmäinen, jonka retkikunta muodostuisi minun lisäkseni ainoastaan uusista tuttavuuksistani, veltoista Etelän variksista joiden parveen mie, Pohjoisen kylmien ilmavirtausten ja ankarankauniiden erämaiden teräväpiirteiseksi, kovamunankuoriseksi ja jänteväsiipiseksi muovaama haukka olin liittynyt reviiriltä eksyttyäni. Aye, mikäs siinä, nähtäisiin mihin näistä on.
Yksityiskohdista sovittiin ja Härkä-Timpan paska Volvo poimi minut kyytiin. Mukana oli myös Timpan työkaveri Dänkki. Stadilaisen ja Hesalaisen/maalaisen muuten voi erottaa parhaiten lempinimistä – Dänkki, Spärde, Stube jne. on usein paljasjalkaisia, Härkä-Timppa, Perskurun-Arska, Paska-Kettu, Sianmaksa-Siitonen, ne on jostain muualta. Siinä missä urbaani yhteisönimi syntyy usein vain puhtaasti slangin foneettisiin sääntöihin perustuvana, jonkinlaisena suuhun sopivaan väännöksenä henkilön alkuperäisestä nimestä, varsinkin Pohjoisen ihmiset antavat toisilleen eläviä, joko henkilön persoonaa tai ulkonäköä jotenkin kuvaavia nimiä tai nimiä jotka juontuvat johonkin sattumukseen, tarinaan tai juoruun. Niin kuin intiaaneilla, maailma osoittaa sinulle nimen eikä vanhemmilla tai itselläsi ole siihen paljon sanomista. Retkikuntamme jäsenten nimet ovat hyviä esimerkkejä toisen nimeämistavan ylivertaisuudesta – jo Härkä-Timpan nimen kuullessaan voi päätellä miehen: 1. muuttaneen Stadiin muualta; 2. Olevan joko henkisesti tai ruumiillisesti jotenkin härän kaltainen. Dänkki on vain Dänkki, hajuton mauton Dänkki, Dänkki Tampereelta, Dänkki Turusta tai Dänkki Kontulasta, ehkä Daniel, joka vihjaa ehkä korkeintaan suomenruotsalaiseen sukuun. Härkä-Timppa on Täysimittainen Mies, Dänkki kuulostaa sellaiselta joka sotkee talojen seiniä tusseilla.
Näin sen pitäisi mennä jos maailma olisi sellainen kuin se on minun kalloni sisällä, mutta ei se ole. Härkä-Timppa, oikealta nimeltään Timo Härkönen on laiha, pitkäkasvoinen honkkeli jostain Kokkolan kerrostalogetosta eikä siinä ole edes horoskooppimerkin vertaa härkää ja sillä on monesti punainen pusero. Dänkki on kolmevitonen kehonrakentaja jonka sieraimet laajenevat kun se hermostuu, eikä sekään ihan paljasjalkainen ole. MUTTA ANYWHO, istuimme Volvossa joka mylvi ja urahteli Länärillä suuntana joku järvi ja siitä mereen laskeva joku joki - - - en vain mitenkään ollenkaan kirveelläkään muista nimiä, niin sanotaan tästä eteenpäin Järvi ja Joki. Helvetti, syyttääkö ajan hampaita vai ilmastomyrkkyjä näiden niin rakkaiden aivojen rapauttamisesta. Olen kyllä melko tukevassa humalassakin kun tätä naputtelen.
Olin ostanut Huuto.netistä kuojottavan halvalla hyvän kasan vieheitä ja Härkä-Timpalla oli lainata virveli. Joesta saisi hyvällä tuurilla taimenta tai jotain istutettuja lohikaloja, Järvestä saa aina kuhaa ja iltanuotiolla voi virittää vielä viihdykkeeksi pohjaongen siialle. Kolme jätkää rumat vaatteet päällä, teltta ja hirveä määrä alkoholia takakontissa ja perillä odotti vielä vuokrattu soutuvene. Ilma niin aurinkoinen että silmiä pisteli. Mieliala koheni sitä mukaa mitä useampi metri Helsingin keskustan ja meidän välillä oli. Korkattiin Dänkin kanssa oluttölkit ja taannuttiin hörisemään jotain aivan käsittämättömän kaksimielisiä ja urpoja juttuja. Volvon mankka pauhasi Iron Maidenia, teki mieli laulaa ja laulettiinkin. Oli aivan mahtavaa päästä mettään pitkän talven jälkeen.
Osa. II Ruotsalaisten kosto
Kun oletus pyrkimyksen toteutumisesta saavuttaa sen pisteen jossa unohtaa epäonnistumisen mahdollisuuden, nousee epäonnistumisen todennäköisyys huomattavasti. Emme ehtineet kovinkaan kauas kun Volvo, ilman varoitusta, vain liukui sammuneena kuusikaistaisen tien varteen. - Mitä vittua Timo!? - En tiedä, tää vaan sammu.
Sadanviidenkymmenen starttausyrityksen jälkeen alkoi olla kivuliaan selkeää että kyseessä on jokin toimintahäiriö jossain niissä rasvaisissa metallinpaloissa tai pölyisissä sähkökaapeleissa mitä sen kirveellä veistetyn, valkoisen korin sisään oli soviteltu. Tämän sukupolven avuton rappiotila iski meitä kasvoille seuraavaksi; yksikään kolmesta miehestä ei tiennyt moottorikulkineista yhtään mitään, jos sitä ei lasketa, että minä tiedän että James Deanin Porschen nimi oli ”Little Bastard”. Little Bastard tappoi James Deanin ja urbaanilegenda kertoo sen olevan kirottu, tarinan mukaan monien sen myöhempien omistajienkin onnettomuusalttius on kohonnut. Mutta sitä ei lasketa, sillä se tieto ei auttanut meitä lainkaan siinä kirotussa tilanteessa.
Vaihtoehdot olivat vähissä kuin naimaikäiset naiset Ivalossa. Persaukisin, uusavuttomin, huonoimmalla mahdollisella sosiaalisella verkostolla varustettu triadi koko Pääkaupunkiseudulla istui rikkoutuvana valkoisessa metallikehikossa kuunnellen starttimoottorin innottomia vingahduksia toivon tehdessä sitä mitä aurinkoon unohdettu banaani tekee. Ei ketään kelle soittaa, ei varaa korjaamo/hinauspalveluihin, ei ymmärrystä koneista. Noustiin ulos autosta, avattiin konepelti ja todettiin, että siellä on paljon letkuja ja kaikkea muuta paskaa. Nousimme Dänkin kanssa penkalle olutlaatikon kanssa, Härkä-Timppa jäi päivystämään josko joku maanteiden ritari pysähtyisi ja auttaisi meidät matkaan.
Ritarius on vittu hylätty vaikka maailman taivaat on täynnä lohikäärmeitä. Siitä meni satoja autoja ohi eikä niillä paljon kiinnostanut pysähtyä. Mustalaiset näytti sormea ja nauroi. Timppa meni mannekiiniksi varoituskolmion taakse mutta ei ne silti. Se soitteli jonnekin. Dänkki korkkasi jaloviinapullon. Ei puhuttu mitään, katottiin niitä autoja; uusia hienoja autoja, vanhoja paskoja autoja, hitaita autoja, nopeita autoja, rumia autoja, kauniita autoja. Niitä oli kaikenlaisia, mutta pohjimmiltaan ne olivat kaikki autoja, aivan kuin meidänkin Volvomme. Perustava erotus oli se, että ne matkustaja-matkustusväline -yksiköt olivat liikkeellä, matkalla johonkin määränpäähän, pisteestä a pisteeseen n ja me – me istuimme tienpenkalla ja turrutimme aistejamme keskushermostoa lamaavalla myrkyllä, sidottuna paikkaan olosuhteiden pakosta, liikkumisen ja vapaan valinnan mahdollisuudet epäoikeudenmukaisesti riistettynä. Auto päätti mihin matkasimme, emme me. Tuntui kuin koko tilanne olisi manifestoitunut jonkun kolmenkympin kriisiä lähentelevän ihmisen alitajunnasta unisymboliksi kaikelle sille turhautumiselle ja pelolle, sille puistattavalle ajatukselle, että elämä ja ihan kaikki muut ihmiset ja kaikki mahdollisuudet menevät ohi, vilahtavat vain läpi näköpiirin ja katoavat valtavan moottoritien ramppeihin ja risteyksiin, kohti seikkailuja joita itse ei saa koskaan kokea kun on kahlinnut itsensä siihen vitun tienpenkalle jonkun härkää muistuttavan Dänkki-nimisen kehonrakentajan viereen. Teki mieli puraista maailmaa korvaan.
Timppa tuli ilmoittamaan, että sen serkku tai joku muu verisukulainen pääsee kolmen tunnin päästä töistä ja se tulee sitten jeesaamaan, joko rassaamaan meidät liikkeelle tai hinaamaan meidät takaisin. Sitten se meni takaisin syyllistämään ohi ajavia ihmisiä tuijotuksellaan. Dänkki nousi kuselle ja huomasin, että se horjui hieman. Se on kumma miten vähän viinaa kaikista isoimmat jätkät kestää. Se käveli tien viereen ja paljasti (oletan että kookkaan) elimensä ohiajavien autojen suuntaan ja kusi, toinen käsi munassa ettei mene housuille ja toinen tähdäten valikoituja tuulilaseja keskisormi eleessä. Sitten se käveli Volvon eteen, tuijotti sitä niin kuin härkä tuijottaa matadoria ja iski huutaen nyrkkinsä konepeltiin. Säikähdin kun näin minkälaisen lommon se nyrkki sai aikaan, hirveä kuoppa. - Vitun ruotsalaiset! Niillä on maailman paras maa, niillä on vitusti rahaa, niitten ei tarvi sotia koskaan, niillä on kauneimmat naiset ja ne vaan laulaa ja tanssii ja sitten ne vitun RUNKUT vaan vittuilee kärsivälle ja kaltoin kohdellulle muulle maailmalle tällä lailla! Vittu, vittu, vittu, se huusi ja hakkasi - ilmeisesti itsekin lommoa säikähtäneenä - hillitysti avokämmenellä konepeltiä ja rojahti polvilleen Volvon keulaan. Kaikesta päätellen Dänkkikin olisi halunnut kalalle. Timppa näki tilanteen, mutta ei hermostunut auton pahoinpitelystä. Luultavasti sekin tunsi, aivan kuin minäkin, jotain kummallisen syvää tyydytystä tiedostamattoman esineen rankaisemisesta. Purkaa/tuntea tunteita tiedostamatonta kohtaan/kohdella elotonta elollisena, olettaa sen olevan kaltaisemme, mitähän kaikkea sellaiset hetket ovatkaan synnyttäneet ihmisenolennon historiassa. Potkaiset jalkasi tuoliin ja läppäät sen kumoon aivan kuin tuoli olisi vastuussa kivusta ja oppisi jotain kostostasi. Huudat maalle kun sato on taas tuhoutunut – pitäisikö sitä ennemminkin lepyttää... Dänkin alkukantainen reaktio kohahdutti maailmankaikkeutta, mutta en aistinut sitä kuin ohikiitävän sielukuvan pinnasta heijastuneen välähdyksenä, samassa Dänkki jo rysähti viereeni ja kiteytti tilanteen: - Perse.
Autot kulki ohi, aurinko meni pilveen ja tuli samantien kylmä. Mentiin kuudetta kaljaa ja jaloviinapullo oli lopussa ja toinen puolessavälissä. Timppakin istui penkalla, muutaman pitkän siivun rauhoittamana. Me emme pääsisi kalalle enää mitenkään. Dänkki oli aivan sekaisin. Se alkoi kertoa jotain ihmistenhakkausjuttuja ja olemaan muutenkin urpo. Se alkoi vittuilla, ensin Timpalle ja pian minulle. Se oli ainoa joka piti mitään ääntä liikenteen lisäksi.
Kolme tuntia oli kulunut eikä Timpan verisukulaista kuulunut. Pian tuli viesti, että meneekin pitempään. Dänkki nosti Timpan rinnuksista. Homo pomo est, ihminen on hedelmä, ja minä olin vitun kypsä. Nappasin kaljakorinjämät ja lähdin kävelemään. Timppa huusi ja kirosi Dänkin sylistä perään että en muka voisi jättää niitä, mutta minä jätin.
Ei me kauas onneksi ehditty, hyppäsin dösään ja alle tunnissa olin kotosalla. Pistin puhelimen kiinni, runkkasin ja jatkoin juomista kunnes nukahdin.
EpilogiKrapulassa katselin valokuvia eräreissuilta pohjoisesta ja jotenkin pystyin palaamaan niihin ajatuksiin joita pitkäaikainen nuotiontuijottelu on nostanut heikossa kajossaan joskus näkyville. Tyttö tuli kun pääsi töistä, virolaiset porasivat seinää ennätyskovaan ääneen ja päätä särki. Tyttö painoi minut itseään vasten ja mietin, että ehkä se hiljaisuus ei ilmesty pelkästään siellä erämaassa, elämä jossain, tuolla ja seuraavaksi ja sitten kun. Aina se volvo hajoaa, se pitää vaan oppia valloittamaan se tienpenkka, olemaan välittämättä kehorakentajista, miettimättä mihin ne muut autot on menossa tai – jos tilanne menee urpoiluksi: lähdettävä itse kävelemään. Ei sitä mikroskooppia ole pakko tuijottaa koko ajan vaikka haluaa nähdä, vilkaisu silloin tällöin riittää. Haistelin tytön ihoa, silittelin niskaa enkä kuullut enää putkiremontin ääntä, vaan sen äänen miltä peilityyni järvenpinta kuulostaa Pohjoisen kesän valoisan yön sydämenlyöntien väleissä.
Tämän vuoden Koko kesä kalassa blogin kalakilpailu oli todella tasainen. Saalisilmoituksia tuli yhteensä viisi. Kilpailun saaliskalojen keskipaino oli noin 4.3 kiloa. 
