torstai 30. syyskuuta 2010
Koko Kesä Kalassa kalakilpailu on päättynyt
Huhuja vielä suuremmasta, jopa seitsemän kiloisesta hauesta liikkui. Kala oli kuulemma saatu vetouistelemalla Sulkusjärvestä elokuun lopussa. Kuvaa ja enempää tietoja, lupauksista huolimatta, emme kuitenkaan koskaan saaneet.
Kilpailun johtoryhmä päätti olla kuitenkin jakamatta ensimmäistä sijaa kilpailussa, puutteellisten saalisilmoitusten ja sääntöjen noudattamatta jättämisen takia. Päätimme sen sijaan jakaa kaksi hopeasijaa - ne tulevat saamaan kilpailun kaksi todennäköisesti suurinta kalaa saaneet kalastajat. Heidät tullaan palkitsemaan pullollisella jaloa viinaa.
Timo Tuovinen ja Kaisa Feodoroff ottakaahan yhteyttä blogin ylläpitäjiin joko sähköpostitse tai facebookin välityksellä. Onneksi olkoon. Ensivuonna uudestaan.
sunnuntai 8. elokuuta 2010
Yhteenveto
Ensimmäisessä blogimerkinnässäni erehdyin nimeämään alkavan kesän kaikkien aikojen parhaaksi kalakesäksi. Uhmasin tiedostaen karmaa ja asetin odotukset taivaisiin – uskoin, että kalastuksen määrä korreloi saaliin kanssa: mitä enemmän kalastaa, sitä enemmän voi odottaa saalista. Kohtalo kosti kuitenkin karusti – kohteli kalastajaa väärin ja kusetti mielin määrin. Minulle mennyt kesä oli kalastuksen osalta kaikkien aikojen surkein. Kalastin enemmän kuin aikoihin, mutta en saanut juuri mitään. En saanut ainoatakaan mitat täyttävää taimenta, lohta, harjusta, siikaa tai muutakaan jalokalaa. Muutamat saamani ahvenet täyttivät sentään mitat – tosin johtuen vain siitä, ettei ahvenella ole alamittaa.
Alkukesän EM-kisareissua lukuun ottamatta kuluneesta kesästä jäi kovin vähän kerrottavaa. Kalastin kolmen kunnan alueella ilman mainittavia tuloksia. Vedin kaatosateessa uistinta Sodankylän tekojärvillä, palelin nollakelissä Näätämöjoella, horjahdin Jaskankoskeen Ivalossa ja soutelin rikkinäisellä veneellä Inarilla.
Heinäkuun lopussa vietin vielä viikon Ivalossa, ja kalastin aivan tolkuttomasti. Käytin isoja metalliuistimia ja perukkeita – ainoana tavoitteenani oli näet saada hauki, jolla osallistua blogin kalakilpailuun. Kiertelin alueen vesistöjä ja rymysin kengät märkänä kaislikoissa. Välillä lähestyin heinikoita veneellä järven puolelta, ja yritin kiviä heitttelemällä saada petokalat liikkeelle lepopaikoiltaan. Ja kaikki turhaan. Ainoa hauki, jonka viikon aikana sain, oli pituudeltaan reilut 30 senttimetriä. Ihan niin pientä kalaa en kehdannut kisaan ilmoittaa, vaikka säännöt olisivat sen kai sallineetkin.
Kuvassa Markon Näätämööjoelta saama koskihauki
Toki pidimme viikon aikana myös verkkoja Inarijärvessä. Helteet olivat kuitenkin lämmittäneet veden niin kuumaksi, ettei kala juuri liikkunut. Kolmen verkon viikkosaldo oli näin ollen kaksi siikaa. Jos tahti olisi jatkunut samanlaisena, olisimme päässeet syömään kalakeittoa elokuun puolessa välissä.
Ainahan kaikki ei mene putkeen, ja selityksiäkin löytyy tarvittaessa. Tekojärvissä vesi oli liian kylmää: kala oli passiivinen. Inarilla vesi oli liian lämmintä: kala oli passiivinen. Näätämöjoella olimme liian aikaisin: kala oli vielä matkalla. Muissa vesistöissä kala oli jossain vieheiden tavoittamattomissa: liian syvällä – etäällä heittojen ulottumattomissa.
Kun ei saa kalaa, on lohdullista ajatella, ettei kalansaanti olekaan lajissa se kaikkein tärkein asia. Kuuluuhan siihen paljon muutakin: luontoa, rauhaa, eväitä, kavereita ja ties mitä. Mutta kun saa kalaa, millään muulla ei ole väliä; koko ympäröivä maailmaa unohtuu – luonto, eväät kaverit ja kaikki. Reissun muistaa aina, ottaa valokuvan seinälle, painaa maiseman mielen muistiin. Siellä se on, voimavarana, lämmittämässä silloin, kun ei pääse kalastamaan.
Kesä meni lopulta kauheata vauhtia. Nyt on elokuu jo pitkällä, ja minä olen palannut töihin. Kahden viikon päästä lähden viikon työkeikalle Inariin. Siinä ohessa ajattelin ottaa sen kisahauenkin. Toivottavasti saan suuren – kymppikiloinen korvaisi kaiken. Syyskuulle on suunnitteilla parin päivän reissu jonnekin Oulun seudun joelle.
Ei tämä vielä tähän pääty. Toppilan putkihan on auki läpi talven, ja sieltä saa kuulemma nahkiaisiakin. Ja pilkkivehkeitä on kaappi täynnä. Lippoushaavikin odottaa kevättä ja Kuivasojan sulamista.
torstai 8. heinäkuuta 2010
Vetsijoen lohen teurastus reissu...
mönkkäri pakattuna ja valmiina lähtöön
Kyllä sitä ittensä tuntee aika pieneksi tuola
Niin lohi kuitenkin päättää tehdä juuri sen mitä pelkään ja päättää viimeisillä voimillaan ponkaista itsensä ilmaan, jolloin lusikka lähtee kuin ohjus lohen suupielestä ja kilahtelee rantakiville. Epätodellisuuden tunne valtaa mieleni. Pettymykseni puen kirosanoiksi, jotka varmasti kantautuvat vetsijoen kurua aina tenolla saakka. Tämä oli tässä päätin ja lähdin herättämään pojat.
maanantai 5. heinäkuuta 2010
Näätämöjoki
perjantai 2. heinäkuuta 2010
Oulankajoki, Salla
maanantai 28. kesäkuuta 2010
Juhannuskalastusta Sallassa
Maanantaina starttasimme kohti Sallaa, jonne saavuimme noin kello viiden aikaan. Kallunkijärven rannalla sijaitseva mökki näytti mukavalta, eikä järvikään tuottanut pettymystä. Elmerin pappa oli ystävällisesti antanut käyttöömme kahdella vapatelineellä varustetun soutuveneen. Kalalle oli päästävä. Siispä liivit päälle ja vesille. Päätimme aluksi uistella hauen näköisen kaislikon vieressä. Kova tuuli muutti kuitenkin suunnitelmamme. Päätimme soutaa myötätuuleen järven toiseen päähän, jossa kohtasi kaksi jokea; toinen virtasi järvestä etelään ja toinen laski järveen pohjoisesta. Etelään virtaava joki näytti kulkevan kahden lompolon läpi. Vasta niiden jälkeen se muuttui varsinaiseksi joeksi. ”Ei me nyt ainakaan tuonne lähdetä haukea pyytämään”, Mitri tuumasi. Pohjoisesta virtaava Onkamojoki näytti paljon lupaavammalta, joten päätimme mennä sinne.
Soutelin jokea ylävirtaan – jostain kuului kohinaa. Mitri kelaili siimoja lähemmäs venettä. Joki kapeni. Tulimme pienen nivan alapuolelle. Harrin näköinen paikka, ajattelin. Heittelimme veneestä. Toisella heitolla Mitrillä tärppäsi, mutta kala ei pysynyt kiinni. Päätimme rantautua. Joka puolella oli pusikkoa, suota ja sääskiä niin paljon kun sellaisessa pusikoissa nyt yleensä on. Sovimme, että Mitri aloittaa heittelemisen suvannosta ja siirtyy pikkuhiljaa jokea ylöspäin. Minä vuorostani siirtyisin nivan yläpuolelle, mistä lähtisin tulemaan alaspäin. Kalasteltiin tovi. Toinen tovi. Kolmannen tovin jälkeen Mitrillä tärppäsi. ”Tuo haavi, nyt on iso”, Mitri ölisi. Haavi oli jäänyt Jetan peräkonttiin, mutta veneessä olisi nostokoukku. Sinne siis, ajattelin. Päätin oikaista pennalismipusikon läpi suoraan veneelle aikaa säästääkseni. Nostokoukku kädessäni lähestyin Mitriä. ”Perinteinen koskihaukiahan se on”, Mitri totesi lakonisesti. Haukihan se oli, puolitoistakiloinen hauenpoika. Jatkoimme kalastusta tuloksetta. Mökin saunan lämmitys alkoi olla jo molemmilla mielessä, joten päätimme lähteä pois. Mitri alkoi soutumieheksi, minä siirryin vapojen vartijaksi. Liikuimme noin kymmenen metriä, kun kiven vierestä tärppäsi. Tällä kertaa minun vapaani. No eihän sekään kiinni pysynyt. Kalaa epäiltiin mittaharriksi, mutta saattoihan se olla haukikin. ”Lupaava paikka, huomenna mennään uudestaan”, Mitri totesi vielä saunan lauteilla.
Seuraavana päivänä saapui Riski. Evästeltiin, suunniteltiin ja päätettiin lähteä Onkamojoelle uudestaan. Aloittelimme samasta suvannosta kuin edellispäivänkin. Aurinko paistoi. Kevensimme varustusta. Kirkasvetinen joki muuttui ylävirtaan mentäessä matalammaksi, joten mahdolliset kalat tai ainakin kalan iskut vieheeseen näkyisivät selvästi. Mitri nappasi taas hauen, minä sain neljä pientä harria. Riskillä ei ollut tärpännyt. Päätimme pitää evästelytauon. Katselimme kartasta, missä olemme. Jatkoimme kalastusta. Riski paineli ylävirtaan, Mitri lähti etsimään ottimonttuja. Minä päätin kokeilla joenmutkaa, jossa näytti olevan hieman syvempää. Kahlasin jokeen. Kala ei tuntunut hyppivän, oli ihan hiljaista. Heitin vieheeni. Ei mitään. Uusi heitto. Juuri kun siiman mutka oikeni, näin kuinka jättiläismäinen harjus tuli esiin ison kiven takaa - auringonsäteet heijastuivat kalan suomuista. Pulssini kohosi – en kuullut enkä nähnyt muuta kuin kalan. Ottaako se. Tarttuuko se. Tunsin kuinka vapani taipui – kiinni on. Vapa pystyyn.
Kelaan siimaa sisään. Jarru huutaa. Kala lähenee - se on väsynyt. Toimin automaatiotasolla kuin robotti. Sitten tuo jumalainen kala lähtee viimeiseen syöksyyn, hyppää ilmaan ja pääsee irti. Voiko vitutukseen kuolla? Alkaa sataa vettä. Pojat saapuvat ja innostuvat tarinastani niin, että päättävät lähteä heti ylävirtaan kokeilemaan. Itse siirryn alaspäin suvannon reunaan. Taas on kiinni. Huomaan kalani heti noin kilon haueksi – ei paljon kiinnosta. Kala ylös, koukku irti ja vapautus. Jatkan alaspäin ja nappaan ahvenen. Pieniä ovat silakat joulukaloiksi, tuumaisi Lepistön Jyrki. Mitri on napannut lisää haukia ja muutaman ahvenen, Riski ei ole saanut mitään. Päätämme lähteä pois. Huomenna mennään Oulankajoelle.
maanantai 21. kesäkuuta 2010
Päijänne vol. II
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Muistathan osallistua kalakilpailuun
Koko Kesä Kalassa -blogin kalakisa on käynnissä. Tähän mennessä saalisilmoituksia on tullut vain kaksi. Kisaan kannatta osallistua, sillä palkinnot ovat erinomaiset. Suurimman hauen saalistanut saa lahjakortin Ivalon parhaimpaan kalastusvälinekauppaan sekä pullon jaloa viinaa. Tällä hetkellä kilpailua johtaa Petri Lyytinen noin 4,5 kilon hauella. Pienemmätkin hauet kannattaa ilmoittaa kisaan, sillä kaikkien osallistujien kesken arvotaan toinen pullo jaloviinaa. Lue lisää kilpailusta blogin Facebook-sivulta.
Mitri näyttää esimerkkiä.
torstai 17. kesäkuuta 2010
Konkoilua Päijänteellä
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Suurin odotuksin Päijänteellä
Kaikkien aikojen kalakesä on nyt avattu minunkin osaltani. Takana on kuusi päivää ja yötä tiukkaa kalastusta. Saalistakin on saatu – voi veljet minkälaisia kaloja.
Lähdimme Rovaniemeltä Riskin Villen kanssa torstaina kohti Oulua, jonne saavuimme sopivasti illalla. Hyvin nukutun yön jälkeen yhytimme Vuotin Mitrin, ja kahvittelun ja terassipalaverin jälkeen lähdimme ostamaan viime hetken ottivieheitä Kärkkäiseltä. Mitri oli pelimiehenä jättänyt kalavehkeensä Ivaloon. Vuotin kalastusvälineistö käsitti siis kolme huutonetistä ostettua lusikkaa sekä motonetistä ostamani Shakespeare-merkkisen virvelin. Niinpä hän täydensikin varastojaan vielä kahdella euron lipalla ja Tobyn kopiolla.
Perjantai-iltana myös Mikko saapui Ouluun - mistä sitten ikinä tulikaan, jostain ”työhommista” se selitti… Ilta eteni Snooker Timen kautta Kaijonharjun bosnialaiselle grillille. Lauantaiaamuna hirveän pakkaushässäkän jälkeen pääsimme vihdoin tien päälle. Mitri ja Riski korkkasivat saman tien kaljat. Saarijärven, Mikon äitin kalasopan ja tarviketäydennyksien jälkeen saavuimme Vaherin satamaan, Jämsään, Päijänteen rannalle. Ajoimme auton sataman laituriin, lastasimme varusteemme keskimoottoriveneeseen ja lähdimme puksuttelemaan kohti Taivassalon saarta. Venematka taittui nopeasti, diesel haisi, availimme kaljoja, järvi oli tyyni ja Radio Suomi soi. Kaikki oli kohdallaan.
Pian tulimmekin rantaan ja aloimme kantaa tavaroitamme mökkiin. Riski viritteli virveliään pelikuntoon - aikoi lähteä heti rantaan heittelemään. Me muut aloimme tutkia tukikohtaamme tarkemmin. Kiipesimme toiseen kerrokseen etsimään makuupaikkoja. Yhtäkkiä pihalta alkoi kuulua äänekästä kyräilyä. ”Kampi saatana”, Riski huusi. Uudenkarhean Abumaticin kampi oli jäänyt kotiin. Onneksi Mikolla oli kaksi virveliä mukana, joten reissu ei Riskinkään osalta mennyt pelkäksi mato-onkimiseksi. Lopulta minä olin se, joka ehti ensimmäiseksi rantaan. Eipä aikaakaan, kun siiman päässä rimpuili pienehkö hauki. Sen myötä meni tämän kauden kalaneitsyys. Hauki jäi ensimmäisen päivän ainoaksi saaliiksi.
Seuraava päivä oli varsin tuulinen ja sateinen, joten kalastus jäi vähiin. Aamupäivästä Riski ehti kuitenkin saada puolikiloisen hauen. Se nousi samasta paikasta kuin omanikin, eli ihan mökin rannasta kaislikon reunalta. Illaksi saatiinkin sitten paikallisia vahvistuksia: Mikon lapsuudenystävät Matias, Papu ja Hessu tulivat yhden yön vierailulle. Tosin Hessulla reissu venähti kolmipäiväseksi - niin kovasti hän innostui seuraavana aamuna saamastaan hauesta.
Seuraavat pari päivää olivat tasaista mökkeilyä ja kalastusta. Makasimme riippumatoissa, puhuimme paskaa ja pelasimme korttia. Torstaina saimme Mikon papalta toisen veneen; 15-heppasella perämoottorilla varustettu vene soveltui uisteluun ja heittelyyn huomattavasti paremmin. Heti ensimmäisellä heitolla Tulokari-nimiseltä kivikolta Mitrillä tärppäsi. Lyhyen väsytyksen jälkeen Mitri sai kelattua kalan veneen viereen. Kalalaji ei sitten ollutkaan ihan heti selvä. ”Ei tuollaisia ainakaan Inarilta oo saatu”, Mitri sai sanotuksi. Hessu vannoi pasurin nimeen, Ville epäili ahveneksi. Lopulta nimesimme kullanruskeakylkisen kalan Möröksi. Jälkeenpäin Raavaiden miesten kalakeitto -kirjasta kala paljastui säyneeksi. Säynävätahnaresepti löytyi heti käsinnaulatun pontikkasiikareseptin jälkeen.
Jatkoimme uistelua Marjasaaren vierustalle. Vedimme vähän aikaa tyhjää, mutta sitten kaislikon reunasta tärppäsi taas. Hessu sai väärinpäin käännetyllä professorilla noin kaksikiloisen hauen. Sen jälkeen kala ei ollut enää syönnillään. Ajoimme rantaan ja laitoimme saunaan ja savustuspönttöön tulet. Saunan jälkeen kävimme vielä noin kahden tunnin reissun tyhjää pyytämässä.
Katiska on ollut mökkirannassa koko ajan, mutta kalaa emme ole siitä vielä saaneet. Eilen Mitri ja Hessu päättivät vähän viritellä ja naamioida katiskaa ahvenille mieluisammaksi. Mitri laittoi vielä lopuksi palan vehnäleipää lisäsyötiksi katiskaan. Torstaiaamuna säntäsimme kohti tupulia. Mitri veikkasi yhdeksää ahventa. No, eihän siellä lopulta mitään ollut.
Päijänne on Suomen toiseksi suurin järvi. Järven pinta-ala on noin 1 100 neliökilometriä eli se on tuplasti suurempi kuin Liechtenstein, Andorra, Monaco, Vatikaani ja San Marino yhteensä. Päijänteen saaret ovat kallioisia ja kivisiä. Järvellä näyttää siis lähes samalta kuin Inarilla - lukuun ottamatta korkeaa puustoa, rehevää kasvustoa ja suuria jäkäläkankaita. Inarissahan jäkälää näkee lähinnä vain porojen suussa. Järven vesi on yllättävän kirkasta, ja näkyvyyttä on noin parin metrin verran.
Tänään käymme heittämässä vielä verkot veteen, joten huomenna syödään ahvenkeittoa.
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
Portin Henkan hirmuinen taimen
Samainen Jaska piti paikalla myös kalanviljelylaitosta. Laitoksellaan hän kasvatti kirjolohia, joihin jossain vaiheessa iski ilmeisesti lohiloinen. Tämä sai norjalaisen ympäristöjärjestön huolestumaan alueen lohikannasta: järjestö pelkäsi gyrodactyluksen leviävän aina Jäämerelle saakka. Pitkien painostustoimien jälkeen Jaska joutui sulkemaan laitoksensa lopullisesti. Tarinan loppu oli kuitenkin onnellinen, sillä Jaska sai elinkeinonsa lopettamisesta uskoakseni kohtuullisen korvauksen.
Jaskankoski on matala ja vuolasvirtainen joki, joka laskee Könkäänjärvestä Inarijärven Siskelilahteen. Alue on pitkään ollut vähintään Keväjärven suosituin kalastuspaikka. Paikan päälle pääsee helposti autolla. Siskelilahden puoleinen pää on edelleen yksityisomistuksessa, mutta ylempänä valtion maata riittää laajalti. Auto kannattaakin jättää Nellimintien varteen, josta joelle kävelee viidessä minuutissa. Lyhyehkössä koskessa on yksi isompi suvanto, joka on ottipaikan maineessa. Suvannosta saa hyvänkokoisia harjuksia, taimenia ja tietysti ahvenia. Toisinaan uistimeen tarttuu myös pikkukaloja vaaniva hauki. Takavuosina joesta sai myös kalanviljelylaitokselta karanneita kirjolohia. Parikiloiset kirjolohet söivät hyvin ja olivat siiman päässä kovia taistelijoita. Viimeiset kasvatuskalat vedettiin ylös 2000-luvun alussa. Sen jälkeen pääkohteena ovat olleet taimenet.
Itse olen kalastanut Jaskankoskella enemmän kuin missään muualla. Jos kaikki joella vietetyt kalastustunnit laskisi yhteen ja jakaisi päiviksi, yhtämittaista kalastusaikaa kertyisi varmasti ainakin puoli vuotta. Kovinkaan isoja kaloja en ole kuitenkaan onnistunut koskelta saamaan. Vuonna 2000 sain perholla noin 1,5-kiloisen taimenen. Viisi vuotta myöhemmin mustapilkkuiseen mepsiiini tarttui niin ikään mitat täyttävä taimen, jonka painoksi arvioitiin vajaat puolitoista kiloa. Molemmat kalat sain joen ainoasta suvannosta. Tarinoita isommistakin kaloista kuulee säännöllisesti. Viimeksi sellainen kantautui korviini kolme päivää sitten. Suhtauduin juttuun alun perin skeptisesti, mutta kuvat nähtyäni ei auttanut muu kuin uskoa.
Hirmuinen taimen oli tarttunut koukkuun joen Siskelilahden puoleisessa päässä. Kalastajana oli blogin lukija Henkka Portti. Tätä kirjoittaessani en tiedä, millaiseen uistimeen taimen tarttui, tai millaisen väsytysprosessin jälkeen kala haavin perukoille saatiin. Eiköhän Henkka itse anna pian lisätietoja aiheesta. Kalastajilla ei ollut mukana puntaria tai mittaa, joten tarkkoja tietoja kalan koosta ei voi antaa. Saamamiehet arvioivat taimenen kooksi noin 3,5 kiloa. Mittakaavana käytetyn lehden pituus kulmasta kulmaan on noin 70 senttiä, joten mistään pienestä kalasta ei siis ole kyse.
Joka tapauksessa kaikkien aikojen kalakesä on viimeistään nyt avattu komeasti. Jääkö Henkan taimen kesän suurimmaksi? Saako joku suuremman hauen kuin Vuotin Mitri? Kuka löytää eksoottisimman kalastuspaikan? Omia kalajuttuja ja -kuvia voi lähettää osoitteeseen akinarkisto(at)gmail.com.
P.S. Blogin ylläpitäjistä kaksi on tällä hetkellä Päijänteella kalastamassa. Millaisia saaliita Suomen toiseksi suurin järvi antaa? Se selvinnee lähipäivinä Koko Kesä Kalassa -blogista.
maanantai 31. toukokuuta 2010
Jättiläishauen jäljillä - Hauenuistelun EM-kisoissa hurja saalis
Oulujärvellä kisattava Hauki-EM-uistelu on jo pitkään ollut Suomen suurin uistelutapahtuma. Nimestään huolimatta kisa on kaikille avoin ja valtaosa osallistujistakin on suomalaisia. Kainuun mereksikin kutsuttu Oulujärvi sijaitsee kolmen kunnan alueella: Suomen neljänneksi suurimman järven aallot iskeytyvät rantaan Kajaanin, Paltamon ja Vaalan kunnissa. Järven pinta-ala on 928 neliökilometriä ja keskisyvyys vain 7 metriä Järvi on siis suomalaiseksikin suurjärveksi huomattavan matala.
Tänä vuonna hauenuistelun EM-kisoihin oli ilmoittautunut vajaat 200 venekuntaa. Yhdessä veneessä oli keskimäärin kolme kalastajaa, joten kisailijoita oli arviolta 600. Viime vuoden kisojen voittotulos oli yli 200 kiloa, joten odotukset olivat tänäkin vuonna korkealla.
Meidän joukkueemme osallistui firmasarjaan, jossa venekuntia oli vain viitisentoista. Tähtitieteelliseen osallistumismaksuun sisältyi kalastusluvat, hotelliaamiainen ja sisäänpääsy VIP-telttaan, jossa tarjolla oli alkoholijuomia ja tv-kokin tekemää ruokaa.
Kisasatama sijaitsi tällä kertaa Vaalan kunnassa, Manamansalon saarella. Kaksipäiväinen kilpailu käynnistyi aikaisin lauantaiaamuna, joten meidän oli matkustettava paikan päälle jo perjantai-iltana. Joukkueemme kippari oli kaukaa viisaana varannut meille jo vuotta aiemmin majapaikan aivan sataman vierestä.
Muumitalon näköinen rakennus oli lämmin ja tilava. Mökkiin oli vedetty sähköt, ja vettäkin sai hanasta. Rakennuksessa oli myös upea takka, mutta jostain syystä sen luukku oli lukittu. Ehkä mökki oli joskus meinannut palaa humalaisten kalamiesten käsittelyssä. Tai sitten huonosti muurattu piippu oli vuosien saatossa halkeillut. Yhtä kaikki, mukaan varatut Wilhelmit piti käristää sähkögrillissä mökin pihalla. Ikävää oli myös se, ettei mökin ulko-ovea saanut sisäpuolelta ollenkaan lukkoon. Siksi etenkin lauantaiyönä kutsumattomia yövieraita sai käännyttää ovelta tasaiseen tahtiin.
Ensimmäisen kisapäivän aamu oli ankea. Edellisillan konjakkihuurut eivät olleet vielä haihtuneet, kun herätyskello soi jo vaativasti. Ulkona oli harmaata ja kosteaa. Katselin ikkunasta, kuinka aamuvirkut kalamiehet laskivat veneitään vesille. Ainoan veneenlaskuluiskan eteen kertyi loputon trailerien jono.
Kisa käynnistyi aamukymmeneltä. Me tosin pääsimme vesille vasta tuntia myöhemmin, sillä puolet joukkueemme jäsenistä kuului järjestäjäorganisaatioon ja joutui tekemään kisoissa myös toimitsijatehtäviä. Ensimmäinen kalastustunti kului ottipaikalle siirtymiseen. Tuuli yltyi menomatkalla, ja lujaa ajettaessa aallot löivät pohjaan kuin kivet. Meno oli niin rajua, että aloin pelätä sisäelimieni puolesta. Tuntui, että vatsalaukku nousee kurkkuun jokaisesta töyssystä. Penkissä ei meinannut pysyä, vaikka piti molemmilla käsillään kiinni veneen reunoista. Hiljalleen pahimmat törmäykset oppi ennakoimaan. Keksin siirtää painon käsien ja jalkojen varaan, jolloin täräykset saattoi ottaa vastaan jaloilla. Onneksi ottipaikkakin löytyi pian. Veneen katto laskettiin alas, ja vavat kaivettiin esiin. Samaan aikaan aurinko ilmestyi pilvien takaa taivaalle.
Ensimmäinen tärppi tuli nopeasti. Plaanariin kiinnitetyt siimat laukesivat suoraksi, ja kaksi vapaa taipui yhtä aikaa. ”Tuplatärppi”, joku huusi. Syöksyin veneen keulasta väsytysavuksi. Suunnaton innostus valtasi kalamiehet. Huuma haihtui nopeasti, kun huomasimme, että ”tärppi” johtuikin vain siimasotkuista. Toisiinsa tarttuneet uistimet olivat kummallisella tavalla laukaisseet muoviset siimankiinnittimet. Väärä hälytys sai miehistön mielen matalaksi. Siirryin takaisin veneen keulaan torkkumaan. Pehmeille penkeille oli mukava oikaista. Raikas järvi-ilma tuuletti viimeisetkin konjakkihuurut pääkopastani. Painoin silmät kiinni ja keskityin kuuntelemaan ympäristön ääniä.
Nelitahtimoottori hurisi tasaisesti. Jossain kaukana kirkui lokki. Kukaan ei puhunut. Joku kuului kaatavan kahvia termospullosta kuksaansa. Minä näin jo unta. Olin matkalla Ranskaan. Muistan, että lentokone piti kummallista ääntä. Suoraan edestä kuului outoa kirskuntaa. Tähänkö tämä putoaa, ajattelin. Heräsin yleiseen tohinaan. Ääni ei kuulunutkaan lentokoneesta, vaan hyrräkelasta, jonka jarru antoi periksi valtavan vedon alla. Siimaa meni metritolkulla – onneksi sitä kerrankin oli kelassa tarpeeksi. Pikkuhiljaa kalan liike pysähtyi. Se ei uinut kauemmas, mutta ei myöskään tullut lähemmäs. Se oli kuollutta painoa pohjassa. Jättiläishauki oli iskenyt juuri siihen uistimeen, joka oli perukkeessa kiinni Lidlistä ostetulla lukolla. Vetää ei uskaltanut. Piti vain kelata hiljalleen, pitää siima kireällä ja myötäillä hauen liikkeitä.
Väsytimme kalaa vuoron perään. Halusimme kalan ylös, sillä firmakisan voiton ratkaisi suurin hauki – kalojen yhteispainolla ei ollut väliä. Jännitti valtavasti. Annoin väsytysvuoroni päätteeksi vavan veneen kipparille ja kävelin keulaan kuselle. Esitin välinpitämätöntä – se oli minun keinoni torjua liika toivo ja innostus.
Puolen tunnin väsytyksen jälkeen hauki oli noin kymmenen metrin päässä veneestä. Se lähestyi venettä suu auki, jolloin veden vastus oli valtava. Hauki lähti uuteen syöksyyn aina kun sai päänsä veden alle. Lopulta kala oli aivan veneen reunalla. Se oli kiinni vain yhdellä koukulla, joten haavin kanssa piti oli äärimmäisen varovainen. Väsymyksestä selälleen kellahtanut kala ei kuitenkaan jaksanut yrittää enää karkuun, joten haavimiehen oli helppo saada peto pussin pohjalle. Jännitys ei kuitenkaan loppunut siihen, sillä viimeinenkin koukku irtosi heti, kun hauki oli haavissa, eikä haavi tahtonut kestää kalan painoa. Yhdellä potkulla se sai haavin rikki ja pääsi jo puolittain ulos ansastaan. Onneksi kala oli kuitenkin siinä vaiheessa jo veneen puolella.
Onnesta mykkänä siirsimme jättiläisen jäiden sekään ja aloimme arvuutella sen painoa. Minun veikkaukseni oli kahdeksan kiloa, muut olivat maltillisempia. ”Kuuden kilon kalakin on yllättävän iso”, kokenut kipparimme muistutti. Emme arvostaneet hänen lausuntoaan kovinkaan paljon, sillä hän oli väsytysvuorollaan veikannut kalaa enintään kolmikiloiseksi.
Suurhauki oli hallussa noin kello 13, joten kalastusaikaa oli vielä reilusti jäljellä. Kiersimme ottipaikan ympäri kerta toisensa jälkeen. Yhtä aikaa vedossa oli kymmenen viehettä. Kala tuntui olevan syönnillään. Noin kymmenen minuutin välein nostimme kylmälaatikkoon aina uuden hauen. Pienimmät olivat kilon painoisia, suurimmat noin kaksikiloisia. Yhtään kalaa ei karannut koko päivänä. Jo parikiloinen hauki on yllättävän kova taistelija. Vaikka lohikalojen voimaa aina korostetaan, myös hauen väsyttäminen tarjoaa hienoja elämyksiä. Vähän pienemmän hauen voi helposti nostaa veneeseen kädellä, joten aikaa ei kulu uistimen irrottamiseen haavista. Nostoa helpottavat viilto- ja pistosuojatut hansikkaat, joita myydään kaikissa kalastusvälinekaupoissa.
Koska joukkueemme toimitsijajäsenten piti kiiruhtaa punnitukseen, jouduimme rantautumaan kaksi tuntia ennen muita joukkueita. Annoimme siis yhteensä kolme tuntia tasoitusta muille firmakisajoukkueille. Punnituksessa odotti pettymys. Jättiläishaukemme painoi vain reilut kuusi kiloa. Pessimistinen kipparimme oli ollut oikeassa. Kalalaatikko keveni muutenkin huimasti, kun sieltä kaatoi ylimääräiset veret ja jääpalat pois. Päivän saalis oli yhteensä noin 22 kiloa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että ammattilaisista koostunut voittajajoukkue keräsi ensimmäisenä päivänä yli 90 kilon saaliin.
VIP-teltta aukesi vasta kuudelta, joten minulla oli pari tuntia luppoaikaa. Päätin mennä majapaikkaamme jatkamaan jättiläishauen keskeyttämiä unia. Ihmeellisellä tavalla uni jatkui siitä, mihin se oli aiemmin päivällä jäänyt. Olin lentokentällä ja puhuin täydellistä ranskaa. Kone ei siis oudosta kirskunnasta huolimatta pudonnutkaan. En ehtinyt lentokentältä minnekään, sillä uni jäi taas kesken. Heräsin vastahakoisesti puhelimen ääneen.
Varakipparimme soitti ja pyysi minua rantaan kuvaamaan veneitä. ”Ne näyttävät niin hienoilta, kun tulevat rantaan”, hän vakuutteli. En kehdannut sanoa osallistumismaksun maksaneelle huonetoverilleni, etten ole erityisen kiinnostunut hienoista veneistä. Niinpä astelin unisena kamera kainalossani rantaan. Kieltämättä jonossa rantautuneet veneet näyttivät komealta. En silti saanut tilanteesta yhtään onnistunutta kuvaa. Kuvasin jonkin aikaa myös muiden venekuntien saaliita.
Johdimme firmakisaa pitkään, mutta lopulta yksi joukkue kiilasi ohitsemme kymppikiloisella. Tappio oli selvä, sillä voittajajoukkueen toiseksikin suurin hauki oli isompi kuin meidän kisakalamme. Kyseinen venekunta edusti uistimia valmistavaa yritystä, joten millekään amatöörijoukkueelle emme hävinneet. Kakkossija oli joka tapauksessa joukkueemme historian paras suoritus.
Legendaariseksi mainostettu VIP-telttakin avasi lopulta ovensa. Pitkille pöydille oli katettu monenlaista lihaa, mutta ei lainkaan kalaa – ei edes haukea. Juomavalikoimakin oli monipuolinen. Kovin paljon herkkuja ei kalamiehenkään mahaan mahdu. Iso osa gourmet-ruuista jäi syömättä, mutta juomat kuulemma loppuivat – tosin vasta aamuyöllä, jolloin minä olin jo nukkumassa.
Muut joukkueemme jäsenet katosivat ties minne, joten jäin toviksi telttaan kuuntelemaan muiden kilpailijoiden juttuja Muistan nauraneeni monta kertaa humalaisten kalamiesten höpötyksille, mutta jostain syystä mieleeni jäi vain yksi tarina Unkariin suuntautuneesta autonhakureissusta. Siitäkin muistan vain sen, että päähenkilö oli jossain vaiheessa saanut juotavakseen battery-juomaa ja ollut sen jälkeen kaksi päivää sekaisin.
Tavoistani poiketen lähdin ilmaisen viinan teltasta jo kymmeneltä, sillä seuraavana päivänä vesille sai lähteä jo aamuyhdeksältä. Vaikka firmakisa oli jo päättynyt, kokonaistulosta sai kasvattaa vielä sunnuntaina. Ennen nukkumaanmenoa kävimme pokkaamassa firmakisan kakkospystin.
Sunnuntaina heräsin liian aikaisin. Suuntasin luvatulle hotelliaamiaiselle heti kahdeksan jälkeen. Tukevaksi mainostettu aamiainen tarjoiltiin nuhruisen kahvilan nurkkapöydästä. Tullessani paikalle aamupalasta oli jäljellä vain rippeet. Onneksi kahvia sentään keitettiin lisää. Vesille ei päästy taaskaan kovin aikaisin, sillä joukkueemme kippari joutui päivittämään osallistujalistoja puoli yhteentoista asti. Rannassa oli pakko tarkistaa vielä moottorin öljyt, sillä ohjauspaneelin öljyvalo alkoi yllättäen vilkkua vaativasti. Kävi ilmi, että moottorin huoltomittari oli edellisessä huollossa unohdettu nollata.
Sunnuntaista ei ole paljon kerrottavaa. Sää oli edellispäivää huonompi, eivätkä hauetkaan tuntuneet olevan syönnillään. Tärppejä tuli kyllä tasaiseen tahtiin, mutta suurin osa kaloista pääsi saman tien irti. Kolme parikiloista karkuutimme aivan veneen vierestä.
En kehdannut mennä punnitukseen neljän hauen kanssa, joten hidastelin tarkoituksella laiturilla. Pakkailin tavaroitani korostetun rauhallisesti ja odotin, että joku kiikuttaisi laatikon puntarimiehille. Neljä kiloa oli sunnuntain surkean saaliin paino. Kahden päivän yhteissaalis oli siten noin 26 kiloa. Hävisimme voittajajoukkueelle vain 200 kiloa.
lauantai 1. toukokuuta 2010
Surrealistisen paska, mutta monimerkityksellinen otsikko: Kevään ensimmäinen kalareissu
Kolmisen viikkoa takaperin keväisen lämpimänkostea nuolaisu oli jo liottanut Suomineitosen valkean lumi- ja jäähunnun ja Luonto, tuo Saatanan kirkko tai yksi Jumalan kauneimmista ilmenemismuodoista, työnteli nyt kieltään Neidon paljaalla iholla havahtuvien luontokappaleiden korviin. ”Menkää ja lisääntykää, kasvattakaa minulle silmiä, kokekaa ja olkaa läsnä, muuttakaa ja muuttukaa, jalostukaa kärsimyksen kautta kohti kauneutta”, Luonto kuiskaili ja sai maan hengittämään ja lämpenevän ilman täyttymään laulusta. - Lähetäänkö tappamaan kaloja ja ryyppäämään, Härkä-Timppa puhisi luuriin. - Lähetään, vastasin, löin sen korvaan ja tuijotin kahvikuppini reunan yli Hietalahden Nesteen hyllyssä roikkuvia Wunderbaumeja. Ne väristyttelivät jonkin muiston hentoa liekkiä, ei siitä Mattilan Corollasta jonka takapenkiltä löytyi aina sammunut ritsa, vaan jostain kauempaa, lapsuuden keväisistä retkistä oikeiden havupuiden katveessa, rätisevistä nuotioista ja pälvien tuoksuista. Totisesti, onpa vain tullut vietettyä kauan Kolmannen Kehän sisäpuolisessa todellisuudessa, perhanan Timppa, kerrankin sen päässä on liikahtanut jotain kehittävää. Koko talven kestänyt hermojariipivä putkiremontti, tunkkainen kämppä ja orjuuttava tietokone – hetkeksi pois niiden riivaajien vaikutuspiiristä!
Soitin Siekkiselle että mukaan, muttei se vastannut. Pakanen oli Ivalossa. Takku oli päissään. Siinäpä mahdolliset Pohjoisen vahvistukset sitten olivatkin, reissusta oli kehkeytymässä ensimmäinen, jonka retkikunta muodostuisi minun lisäkseni ainoastaan uusista tuttavuuksistani, veltoista Etelän variksista joiden parveen mie, Pohjoisen kylmien ilmavirtausten ja ankarankauniiden erämaiden teräväpiirteiseksi, kovamunankuoriseksi ja jänteväsiipiseksi muovaama haukka olin liittynyt reviiriltä eksyttyäni. Aye, mikäs siinä, nähtäisiin mihin näistä on.
Yksityiskohdista sovittiin ja Härkä-Timpan paska Volvo poimi minut kyytiin. Mukana oli myös Timpan työkaveri Dänkki. Stadilaisen ja Hesalaisen/maalaisen muuten voi erottaa parhaiten lempinimistä – Dänkki, Spärde, Stube jne. on usein paljasjalkaisia, Härkä-Timppa, Perskurun-Arska, Paska-Kettu, Sianmaksa-Siitonen, ne on jostain muualta. Siinä missä urbaani yhteisönimi syntyy usein vain puhtaasti slangin foneettisiin sääntöihin perustuvana, jonkinlaisena suuhun sopivaan väännöksenä henkilön alkuperäisestä nimestä, varsinkin Pohjoisen ihmiset antavat toisilleen eläviä, joko henkilön persoonaa tai ulkonäköä jotenkin kuvaavia nimiä tai nimiä jotka juontuvat johonkin sattumukseen, tarinaan tai juoruun. Niin kuin intiaaneilla, maailma osoittaa sinulle nimen eikä vanhemmilla tai itselläsi ole siihen paljon sanomista. Retkikuntamme jäsenten nimet ovat hyviä esimerkkejä toisen nimeämistavan ylivertaisuudesta – jo Härkä-Timpan nimen kuullessaan voi päätellä miehen: 1. muuttaneen Stadiin muualta; 2. Olevan joko henkisesti tai ruumiillisesti jotenkin härän kaltainen. Dänkki on vain Dänkki, hajuton mauton Dänkki, Dänkki Tampereelta, Dänkki Turusta tai Dänkki Kontulasta, ehkä Daniel, joka vihjaa ehkä korkeintaan suomenruotsalaiseen sukuun. Härkä-Timppa on Täysimittainen Mies, Dänkki kuulostaa sellaiselta joka sotkee talojen seiniä tusseilla.
Näin sen pitäisi mennä jos maailma olisi sellainen kuin se on minun kalloni sisällä, mutta ei se ole. Härkä-Timppa, oikealta nimeltään Timo Härkönen on laiha, pitkäkasvoinen honkkeli jostain Kokkolan kerrostalogetosta eikä siinä ole edes horoskooppimerkin vertaa härkää ja sillä on monesti punainen pusero. Dänkki on kolmevitonen kehonrakentaja jonka sieraimet laajenevat kun se hermostuu, eikä sekään ihan paljasjalkainen ole. MUTTA ANYWHO, istuimme Volvossa joka mylvi ja urahteli Länärillä suuntana joku järvi ja siitä mereen laskeva joku joki - - - en vain mitenkään ollenkaan kirveelläkään muista nimiä, niin sanotaan tästä eteenpäin Järvi ja Joki. Helvetti, syyttääkö ajan hampaita vai ilmastomyrkkyjä näiden niin rakkaiden aivojen rapauttamisesta. Olen kyllä melko tukevassa humalassakin kun tätä naputtelen.
Olin ostanut Huuto.netistä kuojottavan halvalla hyvän kasan vieheitä ja Härkä-Timpalla oli lainata virveli. Joesta saisi hyvällä tuurilla taimenta tai jotain istutettuja lohikaloja, Järvestä saa aina kuhaa ja iltanuotiolla voi virittää vielä viihdykkeeksi pohjaongen siialle. Kolme jätkää rumat vaatteet päällä, teltta ja hirveä määrä alkoholia takakontissa ja perillä odotti vielä vuokrattu soutuvene. Ilma niin aurinkoinen että silmiä pisteli. Mieliala koheni sitä mukaa mitä useampi metri Helsingin keskustan ja meidän välillä oli. Korkattiin Dänkin kanssa oluttölkit ja taannuttiin hörisemään jotain aivan käsittämättömän kaksimielisiä ja urpoja juttuja. Volvon mankka pauhasi Iron Maidenia, teki mieli laulaa ja laulettiinkin. Oli aivan mahtavaa päästä mettään pitkän talven jälkeen.
Osa. II Ruotsalaisten kosto
Kun oletus pyrkimyksen toteutumisesta saavuttaa sen pisteen jossa unohtaa epäonnistumisen mahdollisuuden, nousee epäonnistumisen todennäköisyys huomattavasti. Emme ehtineet kovinkaan kauas kun Volvo, ilman varoitusta, vain liukui sammuneena kuusikaistaisen tien varteen. - Mitä vittua Timo!? - En tiedä, tää vaan sammu.
Sadanviidenkymmenen starttausyrityksen jälkeen alkoi olla kivuliaan selkeää että kyseessä on jokin toimintahäiriö jossain niissä rasvaisissa metallinpaloissa tai pölyisissä sähkökaapeleissa mitä sen kirveellä veistetyn, valkoisen korin sisään oli soviteltu. Tämän sukupolven avuton rappiotila iski meitä kasvoille seuraavaksi; yksikään kolmesta miehestä ei tiennyt moottorikulkineista yhtään mitään, jos sitä ei lasketa, että minä tiedän että James Deanin Porschen nimi oli ”Little Bastard”. Little Bastard tappoi James Deanin ja urbaanilegenda kertoo sen olevan kirottu, tarinan mukaan monien sen myöhempien omistajienkin onnettomuusalttius on kohonnut. Mutta sitä ei lasketa, sillä se tieto ei auttanut meitä lainkaan siinä kirotussa tilanteessa.
Vaihtoehdot olivat vähissä kuin naimaikäiset naiset Ivalossa. Persaukisin, uusavuttomin, huonoimmalla mahdollisella sosiaalisella verkostolla varustettu triadi koko Pääkaupunkiseudulla istui rikkoutuvana valkoisessa metallikehikossa kuunnellen starttimoottorin innottomia vingahduksia toivon tehdessä sitä mitä aurinkoon unohdettu banaani tekee. Ei ketään kelle soittaa, ei varaa korjaamo/hinauspalveluihin, ei ymmärrystä koneista. Noustiin ulos autosta, avattiin konepelti ja todettiin, että siellä on paljon letkuja ja kaikkea muuta paskaa. Nousimme Dänkin kanssa penkalle olutlaatikon kanssa, Härkä-Timppa jäi päivystämään josko joku maanteiden ritari pysähtyisi ja auttaisi meidät matkaan.
Ritarius on vittu hylätty vaikka maailman taivaat on täynnä lohikäärmeitä. Siitä meni satoja autoja ohi eikä niillä paljon kiinnostanut pysähtyä. Mustalaiset näytti sormea ja nauroi. Timppa meni mannekiiniksi varoituskolmion taakse mutta ei ne silti. Se soitteli jonnekin. Dänkki korkkasi jaloviinapullon. Ei puhuttu mitään, katottiin niitä autoja; uusia hienoja autoja, vanhoja paskoja autoja, hitaita autoja, nopeita autoja, rumia autoja, kauniita autoja. Niitä oli kaikenlaisia, mutta pohjimmiltaan ne olivat kaikki autoja, aivan kuin meidänkin Volvomme. Perustava erotus oli se, että ne matkustaja-matkustusväline -yksiköt olivat liikkeellä, matkalla johonkin määränpäähän, pisteestä a pisteeseen n ja me – me istuimme tienpenkalla ja turrutimme aistejamme keskushermostoa lamaavalla myrkyllä, sidottuna paikkaan olosuhteiden pakosta, liikkumisen ja vapaan valinnan mahdollisuudet epäoikeudenmukaisesti riistettynä. Auto päätti mihin matkasimme, emme me. Tuntui kuin koko tilanne olisi manifestoitunut jonkun kolmenkympin kriisiä lähentelevän ihmisen alitajunnasta unisymboliksi kaikelle sille turhautumiselle ja pelolle, sille puistattavalle ajatukselle, että elämä ja ihan kaikki muut ihmiset ja kaikki mahdollisuudet menevät ohi, vilahtavat vain läpi näköpiirin ja katoavat valtavan moottoritien ramppeihin ja risteyksiin, kohti seikkailuja joita itse ei saa koskaan kokea kun on kahlinnut itsensä siihen vitun tienpenkalle jonkun härkää muistuttavan Dänkki-nimisen kehonrakentajan viereen. Teki mieli puraista maailmaa korvaan.
Timppa tuli ilmoittamaan, että sen serkku tai joku muu verisukulainen pääsee kolmen tunnin päästä töistä ja se tulee sitten jeesaamaan, joko rassaamaan meidät liikkeelle tai hinaamaan meidät takaisin. Sitten se meni takaisin syyllistämään ohi ajavia ihmisiä tuijotuksellaan. Dänkki nousi kuselle ja huomasin, että se horjui hieman. Se on kumma miten vähän viinaa kaikista isoimmat jätkät kestää. Se käveli tien viereen ja paljasti (oletan että kookkaan) elimensä ohiajavien autojen suuntaan ja kusi, toinen käsi munassa ettei mene housuille ja toinen tähdäten valikoituja tuulilaseja keskisormi eleessä. Sitten se käveli Volvon eteen, tuijotti sitä niin kuin härkä tuijottaa matadoria ja iski huutaen nyrkkinsä konepeltiin. Säikähdin kun näin minkälaisen lommon se nyrkki sai aikaan, hirveä kuoppa. - Vitun ruotsalaiset! Niillä on maailman paras maa, niillä on vitusti rahaa, niitten ei tarvi sotia koskaan, niillä on kauneimmat naiset ja ne vaan laulaa ja tanssii ja sitten ne vitun RUNKUT vaan vittuilee kärsivälle ja kaltoin kohdellulle muulle maailmalle tällä lailla! Vittu, vittu, vittu, se huusi ja hakkasi - ilmeisesti itsekin lommoa säikähtäneenä - hillitysti avokämmenellä konepeltiä ja rojahti polvilleen Volvon keulaan. Kaikesta päätellen Dänkkikin olisi halunnut kalalle. Timppa näki tilanteen, mutta ei hermostunut auton pahoinpitelystä. Luultavasti sekin tunsi, aivan kuin minäkin, jotain kummallisen syvää tyydytystä tiedostamattoman esineen rankaisemisesta. Purkaa/tuntea tunteita tiedostamatonta kohtaan/kohdella elotonta elollisena, olettaa sen olevan kaltaisemme, mitähän kaikkea sellaiset hetket ovatkaan synnyttäneet ihmisenolennon historiassa. Potkaiset jalkasi tuoliin ja läppäät sen kumoon aivan kuin tuoli olisi vastuussa kivusta ja oppisi jotain kostostasi. Huudat maalle kun sato on taas tuhoutunut – pitäisikö sitä ennemminkin lepyttää... Dänkin alkukantainen reaktio kohahdutti maailmankaikkeutta, mutta en aistinut sitä kuin ohikiitävän sielukuvan pinnasta heijastuneen välähdyksenä, samassa Dänkki jo rysähti viereeni ja kiteytti tilanteen: - Perse.
Autot kulki ohi, aurinko meni pilveen ja tuli samantien kylmä. Mentiin kuudetta kaljaa ja jaloviinapullo oli lopussa ja toinen puolessavälissä. Timppakin istui penkalla, muutaman pitkän siivun rauhoittamana. Me emme pääsisi kalalle enää mitenkään. Dänkki oli aivan sekaisin. Se alkoi kertoa jotain ihmistenhakkausjuttuja ja olemaan muutenkin urpo. Se alkoi vittuilla, ensin Timpalle ja pian minulle. Se oli ainoa joka piti mitään ääntä liikenteen lisäksi.
Kolme tuntia oli kulunut eikä Timpan verisukulaista kuulunut. Pian tuli viesti, että meneekin pitempään. Dänkki nosti Timpan rinnuksista. Homo pomo est, ihminen on hedelmä, ja minä olin vitun kypsä. Nappasin kaljakorinjämät ja lähdin kävelemään. Timppa huusi ja kirosi Dänkin sylistä perään että en muka voisi jättää niitä, mutta minä jätin.
Ei me kauas onneksi ehditty, hyppäsin dösään ja alle tunnissa olin kotosalla. Pistin puhelimen kiinni, runkkasin ja jatkoin juomista kunnes nukahdin.
Epilogi
Krapulassa katselin valokuvia eräreissuilta pohjoisesta ja jotenkin pystyin palaamaan niihin ajatuksiin joita pitkäaikainen nuotiontuijottelu on nostanut heikossa kajossaan joskus näkyville. Tyttö tuli kun pääsi töistä, virolaiset porasivat seinää ennätyskovaan ääneen ja päätä särki. Tyttö painoi minut itseään vasten ja mietin, että ehkä se hiljaisuus ei ilmesty pelkästään siellä erämaassa, elämä jossain, tuolla ja seuraavaksi ja sitten kun. Aina se volvo hajoaa, se pitää vaan oppia valloittamaan se tienpenkka, olemaan välittämättä kehorakentajista, miettimättä mihin ne muut autot on menossa tai – jos tilanne menee urpoiluksi: lähdettävä itse kävelemään. Ei sitä mikroskooppia ole pakko tuijottaa koko ajan vaikka haluaa nähdä, vilkaisu silloin tällöin riittää. Haistelin tytön ihoa, silittelin niskaa enkä kuullut enää putkiremontin ääntä, vaan sen äänen miltä peilityyni järvenpinta kuulostaa Pohjoisen kesän valoisan yön sydämenlyöntien väleissä.
LIPPOHAUKEA KUIVASOJALTA - IVALON MIEHET KAUPUNKIKALASTUKSEN LUMOISSA
Kuivasoja on Kuivasjärvestä Perämereen laskeva pieni virtavesi. Sen pituus on noin viisi kilometriä, ja se virtaa Kuivasjärven länsipäästä Linnanmaan, Pateniemen ja Rajakylän kaupunginosien kautta Kuivasmeri-nimiseen lahteen.
Koska kaikki kalastusvälineemme ovat Ivalossa, reissuun piti lähteä kalastusvälinekaupan kautta. Lippoushaavin hankinta ei ollut ihan helppo tehtävä – tai minulle oli, mutta muille ei. Minä kelpuutin ensimmäisen vastaan tulleen haavin; Marko ja Lauri löysivät omansa vasta kolmannesta kalastusliikkeestä. Kummalekaan haavi ei edes kelvannut sellaisenaan, vaan välineurheilijoina molemmat muokkasivat haavinsa paremmin tarkoituksiin sopivaksi. Marko jatkoi vartta jääkiekkomailalla, Lauri harjanvarrella.
MUSTAA VETTÄ MOOTTORITIEN VARRELLA
Ajelimme vapun aatonaattona iltakuuden aikaan Pateniemen kaupunginosaan, josta jatkoimme kävellen puron varteen. Kuivasojaa voi pitää kohtalaisen urbaanina kalapaikkana, sillä parin kilometrin säteellä alueesta sijaitsee ostoskeskus, yliopisto, jäähalli ja moottoritie. Kaupungin läheisyydestä kertoo myös kalastajien määrä: meidän tullessamme joki oli jo täysin miehitetty. Katselin hetken sillalta, ja yritin selvittää, mistä kalaa nousi eniten. Joen keskikohtien syvänteet näyttivät ottipaikoilta. Valtasin nopeasti paikan Kiinan poikien keskeltä ja aloin kauhoa vettä haavillani.
Kuivasoja ei todellakaan ole mikään kirkasvetinen Lapin puro, sillä sen vesi on kauttaaltaan humuksen tummentamaa, eikä pohjaa näe käytännössä ollenkaan. Lippoaminen on siksi tuuripeliä – tai niin ainakin aluksi ajattelimme. Minun taktiikkanani oli työntää haavi pystyyn keskelle puroa, ja odottaa, että virta ajaa pussin täyteen ahvenia. Ajattelin, että haavin perälle eksynyt ahven löytää ajan myötä myös reitin vapauteen – siksi haavia ei voinut uittaa vedessä loputtomiin. Taktiikkani ei ollut kovinkaan hyvä. Huomasin nopeasti, että Tokmannilta ostamani kymmenen euron venehaavi ei sovi erityisen hyvin lippoamiseen. Puolentoista metrin varrella ei yltänyt syvänteisiin, eikä kesäkengillä voinut kahlata ottipaikoille.
LIPPOUS ON TEKNIIKKALAJI
Alempana purolla kalastavilla Markolla ja Laurilla ei sujunut juuri paremmin. Lauri oli kuitenkin kaikkien yllätykseksi onnistunut nostamaan ojasta kaksi pientä ahventa erään veteraanikalastajan ohjeilla. 40 vuotta alueella kalastanut mies oli neuvonut Lauria kauhomaan haavilla nopeasti pohjaa myöten ja rantaa kohti. Marko sen sijaan oli edelleen ilman saalista. Vettä hörpännyt pilkkikenkä ei sekään kohottanut väsyneen miehen mielialaa.
Jo lyhyen kokemuksen perusteella voin sanoa, että lippous on ehdottomasti rankin kalastuksen muoto. Liian lyhyellä haavilla kalastaminen käy siis mainiosti myös kuntoilusta. Selkä notkolla vastavirtaan kauhominen käy paitsi käsiin ja ranteisiin myös hartioihin ja alaselkään.
Illan hämärtyessä kiinalaisten kalastajien rivit alkoivat harventua. Pääsimme siten itsekin parempiin kalastusasemiin. Kalaa ei kuitenkaan kuulunut. Minä tulin siihen tulokseen, että vaikka jokin suuntavaistonsa kadottanut ahvenenpoikanen eksyisikin haavini perälle, se uisi välittömästi läpi liian suurista silmukoista. Päätinkin heittää haavini rantapenkalle ja kalastuksen sijaan keskittyä kuvaamaan poikien surkuhupaisia suorituksia. Kuvattavaa toden totta riitti, sillä Marko seisoi rantakivellä ja hutki haavillaan edestakaisin kuin viimeinen pirkkalainen Kummelin sketsissä. Lopulta yritys palkittiin: sillan kupeessa Markon jääkiekkomaila-haaviin jäi kaksi noin 50 gramman painoista kansalliskalaa. Lauri suuntasi vielä ennen lähtöä ylävirtaan, josta mukaan tarttui hyvänkokoinen särki. Samalla nostolla haavin pohjalle jäi myös tyhjä viinapullo. Yhdeksän aikoihin päätimme siirtyä saunan lauteille miettimään, mikä meni vikaan.
VÄÄRILLÄ MIEHILLÄ VÄÄRÄT VÄLINEET
Suurimman ongelman muodostivat haavit, jotka olivat kaikilla vääränlaiset. Minun haavini oli riittävän suuri, mutta sen varsi oli aivan liian lyhyt ja silmukat liian suuret. Markon ja Laurin haavit olivat jatkopaloistaan huolimatta niin ikään liian lyhyitä. Molemmissa haaveissa silmukat olivat riittävän pieniä, mutta pieniä olivat myös haavin renkaat. Ongelmia aiheuttivat myös muuten puutteelliset varusteemme. Minä ja Lauri tarvoimme mudassa ja liejussa kesälenkkareilla; Marko oli sentään varustautunut vedenpitävillä pilkkikengillä, mutta matalan vartensa vuoksi nekin hörppäsivät vettä jo ensi minuuteilla. Parhaiten kalaa tuli keskeltä jokea, minne ei ilman kahluusaappaita ollut asiaa. Marko kalasti koko illan vieläpä paljain käsin, sillä reissua varten hankitut hansikkaat sattuivat jäämään Toppilan asunnon eteiseen. Urheasti mies kuitenkin kärvisteli kolme tuntia muutaman asteen lämpötilassa kertaakaan valittamatta.
Kaikesta huolimatta päätimme palata Kuivasojalle lähiaikoina, sillä Lauria neuvoneen veteraanikalastajan mukaan ahvenen kutu on kiivaimmillaan vasta parin viikon päästä. Silloin ojalta voi saada kuulemma haukeakin.
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Kevät tulee ja kalakilpailu
Toukokuu se vain lähenee lähenemistään ja kohta jo voimmekin tuntea kukin polttavaa tunnetta rinnuksisssamme, kuinka kesä tekee tuloaan ja kalavedet ja ennenkaikkea kalat jo odottelevat. Koska tulee blogiin ensimmäisen reissun tekstit? Kuka saa kesän suurimman kalan? Kenellä on tapahtumarikkain reissu? Tätä kaikkea jo odotellessa päätimme pistää pystyyn pienimuotoisen kalastuskilpailun. Kilpailusta lisää löydät blogin facebook-sivulta.
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
Koko kesä kalassa teaser
tiistai 23. maaliskuuta 2010
Terveppä teille, terveppä meille!
Ps. Pistähän postia tulemaan osoitteeseen adonis.laakkonen(at)gmail.com, jos haluat mukaan joukkoon tummaan.