Oulujärvellä kisattava Hauki-EM-uistelu on jo pitkään ollut Suomen suurin uistelutapahtuma. Nimestään huolimatta kisa on kaikille avoin ja valtaosa osallistujistakin on suomalaisia. Kainuun mereksikin kutsuttu Oulujärvi sijaitsee kolmen kunnan alueella: Suomen neljänneksi suurimman järven aallot iskeytyvät rantaan Kajaanin, Paltamon ja Vaalan kunnissa. Järven pinta-ala on 928 neliökilometriä ja keskisyvyys vain 7 metriä Järvi on siis suomalaiseksikin suurjärveksi huomattavan matala.
Tänä vuonna hauenuistelun EM-kisoihin oli ilmoittautunut vajaat 200 venekuntaa. Yhdessä veneessä oli keskimäärin kolme kalastajaa, joten kisailijoita oli arviolta 600. Viime vuoden kisojen voittotulos oli yli 200 kiloa, joten odotukset olivat tänäkin vuonna korkealla.
Meidän joukkueemme osallistui firmasarjaan, jossa venekuntia oli vain viitisentoista. Tähtitieteelliseen osallistumismaksuun sisältyi kalastusluvat, hotelliaamiainen ja sisäänpääsy VIP-telttaan, jossa tarjolla oli alkoholijuomia ja tv-kokin tekemää ruokaa.
Kisasatama sijaitsi tällä kertaa Vaalan kunnassa, Manamansalon saarella. Kaksipäiväinen kilpailu käynnistyi aikaisin lauantaiaamuna, joten meidän oli matkustettava paikan päälle jo perjantai-iltana. Joukkueemme kippari oli kaukaa viisaana varannut meille jo vuotta aiemmin majapaikan aivan sataman vierestä.
Muumitalon näköinen rakennus oli lämmin ja tilava. Mökkiin oli vedetty sähköt, ja vettäkin sai hanasta. Rakennuksessa oli myös upea takka, mutta jostain syystä sen luukku oli lukittu. Ehkä mökki oli joskus meinannut palaa humalaisten kalamiesten käsittelyssä. Tai sitten huonosti muurattu piippu oli vuosien saatossa halkeillut. Yhtä kaikki, mukaan varatut Wilhelmit piti käristää sähkögrillissä mökin pihalla. Ikävää oli myös se, ettei mökin ulko-ovea saanut sisäpuolelta ollenkaan lukkoon. Siksi etenkin lauantaiyönä kutsumattomia yövieraita sai käännyttää ovelta tasaiseen tahtiin.
Ensimmäisen kisapäivän aamu oli ankea. Edellisillan konjakkihuurut eivät olleet vielä haihtuneet, kun herätyskello soi jo vaativasti. Ulkona oli harmaata ja kosteaa. Katselin ikkunasta, kuinka aamuvirkut kalamiehet laskivat veneitään vesille. Ainoan veneenlaskuluiskan eteen kertyi loputon trailerien jono.
Kisa käynnistyi aamukymmeneltä. Me tosin pääsimme vesille vasta tuntia myöhemmin, sillä puolet joukkueemme jäsenistä kuului järjestäjäorganisaatioon ja joutui tekemään kisoissa myös toimitsijatehtäviä. Ensimmäinen kalastustunti kului ottipaikalle siirtymiseen. Tuuli yltyi menomatkalla, ja lujaa ajettaessa aallot löivät pohjaan kuin kivet. Meno oli niin rajua, että aloin pelätä sisäelimieni puolesta. Tuntui, että vatsalaukku nousee kurkkuun jokaisesta töyssystä. Penkissä ei meinannut pysyä, vaikka piti molemmilla käsillään kiinni veneen reunoista. Hiljalleen pahimmat törmäykset oppi ennakoimaan. Keksin siirtää painon käsien ja jalkojen varaan, jolloin täräykset saattoi ottaa vastaan jaloilla. Onneksi ottipaikkakin löytyi pian. Veneen katto laskettiin alas, ja vavat kaivettiin esiin. Samaan aikaan aurinko ilmestyi pilvien takaa taivaalle.
Ensimmäinen tärppi tuli nopeasti. Plaanariin kiinnitetyt siimat laukesivat suoraksi, ja kaksi vapaa taipui yhtä aikaa. ”Tuplatärppi”, joku huusi. Syöksyin veneen keulasta väsytysavuksi. Suunnaton innostus valtasi kalamiehet. Huuma haihtui nopeasti, kun huomasimme, että ”tärppi” johtuikin vain siimasotkuista. Toisiinsa tarttuneet uistimet olivat kummallisella tavalla laukaisseet muoviset siimankiinnittimet. Väärä hälytys sai miehistön mielen matalaksi. Siirryin takaisin veneen keulaan torkkumaan. Pehmeille penkeille oli mukava oikaista. Raikas järvi-ilma tuuletti viimeisetkin konjakkihuurut pääkopastani. Painoin silmät kiinni ja keskityin kuuntelemaan ympäristön ääniä.
Nelitahtimoottori hurisi tasaisesti. Jossain kaukana kirkui lokki. Kukaan ei puhunut. Joku kuului kaatavan kahvia termospullosta kuksaansa. Minä näin jo unta. Olin matkalla Ranskaan. Muistan, että lentokone piti kummallista ääntä. Suoraan edestä kuului outoa kirskuntaa. Tähänkö tämä putoaa, ajattelin. Heräsin yleiseen tohinaan. Ääni ei kuulunutkaan lentokoneesta, vaan hyrräkelasta, jonka jarru antoi periksi valtavan vedon alla. Siimaa meni metritolkulla – onneksi sitä kerrankin oli kelassa tarpeeksi. Pikkuhiljaa kalan liike pysähtyi. Se ei uinut kauemmas, mutta ei myöskään tullut lähemmäs. Se oli kuollutta painoa pohjassa. Jättiläishauki oli iskenyt juuri siihen uistimeen, joka oli perukkeessa kiinni Lidlistä ostetulla lukolla. Vetää ei uskaltanut. Piti vain kelata hiljalleen, pitää siima kireällä ja myötäillä hauen liikkeitä.
Väsytimme kalaa vuoron perään. Halusimme kalan ylös, sillä firmakisan voiton ratkaisi suurin hauki – kalojen yhteispainolla ei ollut väliä. Jännitti valtavasti. Annoin väsytysvuoroni päätteeksi vavan veneen kipparille ja kävelin keulaan kuselle. Esitin välinpitämätöntä – se oli minun keinoni torjua liika toivo ja innostus.
Puolen tunnin väsytyksen jälkeen hauki oli noin kymmenen metrin päässä veneestä. Se lähestyi venettä suu auki, jolloin veden vastus oli valtava. Hauki lähti uuteen syöksyyn aina kun sai päänsä veden alle. Lopulta kala oli aivan veneen reunalla. Se oli kiinni vain yhdellä koukulla, joten haavin kanssa piti oli äärimmäisen varovainen. Väsymyksestä selälleen kellahtanut kala ei kuitenkaan jaksanut yrittää enää karkuun, joten haavimiehen oli helppo saada peto pussin pohjalle. Jännitys ei kuitenkaan loppunut siihen, sillä viimeinenkin koukku irtosi heti, kun hauki oli haavissa, eikä haavi tahtonut kestää kalan painoa. Yhdellä potkulla se sai haavin rikki ja pääsi jo puolittain ulos ansastaan. Onneksi kala oli kuitenkin siinä vaiheessa jo veneen puolella.
Onnesta mykkänä siirsimme jättiläisen jäiden sekään ja aloimme arvuutella sen painoa. Minun veikkaukseni oli kahdeksan kiloa, muut olivat maltillisempia. ”Kuuden kilon kalakin on yllättävän iso”, kokenut kipparimme muistutti. Emme arvostaneet hänen lausuntoaan kovinkaan paljon, sillä hän oli väsytysvuorollaan veikannut kalaa enintään kolmikiloiseksi.
Suurhauki oli hallussa noin kello 13, joten kalastusaikaa oli vielä reilusti jäljellä. Kiersimme ottipaikan ympäri kerta toisensa jälkeen. Yhtä aikaa vedossa oli kymmenen viehettä. Kala tuntui olevan syönnillään. Noin kymmenen minuutin välein nostimme kylmälaatikkoon aina uuden hauen. Pienimmät olivat kilon painoisia, suurimmat noin kaksikiloisia. Yhtään kalaa ei karannut koko päivänä. Jo parikiloinen hauki on yllättävän kova taistelija. Vaikka lohikalojen voimaa aina korostetaan, myös hauen väsyttäminen tarjoaa hienoja elämyksiä. Vähän pienemmän hauen voi helposti nostaa veneeseen kädellä, joten aikaa ei kulu uistimen irrottamiseen haavista. Nostoa helpottavat viilto- ja pistosuojatut hansikkaat, joita myydään kaikissa kalastusvälinekaupoissa.
Koska joukkueemme toimitsijajäsenten piti kiiruhtaa punnitukseen, jouduimme rantautumaan kaksi tuntia ennen muita joukkueita. Annoimme siis yhteensä kolme tuntia tasoitusta muille firmakisajoukkueille. Punnituksessa odotti pettymys. Jättiläishaukemme painoi vain reilut kuusi kiloa. Pessimistinen kipparimme oli ollut oikeassa. Kalalaatikko keveni muutenkin huimasti, kun sieltä kaatoi ylimääräiset veret ja jääpalat pois. Päivän saalis oli yhteensä noin 22 kiloa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että ammattilaisista koostunut voittajajoukkue keräsi ensimmäisenä päivänä yli 90 kilon saaliin.
VIP-teltta aukesi vasta kuudelta, joten minulla oli pari tuntia luppoaikaa. Päätin mennä majapaikkaamme jatkamaan jättiläishauen keskeyttämiä unia. Ihmeellisellä tavalla uni jatkui siitä, mihin se oli aiemmin päivällä jäänyt. Olin lentokentällä ja puhuin täydellistä ranskaa. Kone ei siis oudosta kirskunnasta huolimatta pudonnutkaan. En ehtinyt lentokentältä minnekään, sillä uni jäi taas kesken. Heräsin vastahakoisesti puhelimen ääneen.
Varakipparimme soitti ja pyysi minua rantaan kuvaamaan veneitä. ”Ne näyttävät niin hienoilta, kun tulevat rantaan”, hän vakuutteli. En kehdannut sanoa osallistumismaksun maksaneelle huonetoverilleni, etten ole erityisen kiinnostunut hienoista veneistä. Niinpä astelin unisena kamera kainalossani rantaan. Kieltämättä jonossa rantautuneet veneet näyttivät komealta. En silti saanut tilanteesta yhtään onnistunutta kuvaa. Kuvasin jonkin aikaa myös muiden venekuntien saaliita.
Johdimme firmakisaa pitkään, mutta lopulta yksi joukkue kiilasi ohitsemme kymppikiloisella. Tappio oli selvä, sillä voittajajoukkueen toiseksikin suurin hauki oli isompi kuin meidän kisakalamme. Kyseinen venekunta edusti uistimia valmistavaa yritystä, joten millekään amatöörijoukkueelle emme hävinneet. Kakkossija oli joka tapauksessa joukkueemme historian paras suoritus.
Legendaariseksi mainostettu VIP-telttakin avasi lopulta ovensa. Pitkille pöydille oli katettu monenlaista lihaa, mutta ei lainkaan kalaa – ei edes haukea. Juomavalikoimakin oli monipuolinen. Kovin paljon herkkuja ei kalamiehenkään mahaan mahdu. Iso osa gourmet-ruuista jäi syömättä, mutta juomat kuulemma loppuivat – tosin vasta aamuyöllä, jolloin minä olin jo nukkumassa.
Muut joukkueemme jäsenet katosivat ties minne, joten jäin toviksi telttaan kuuntelemaan muiden kilpailijoiden juttuja Muistan nauraneeni monta kertaa humalaisten kalamiesten höpötyksille, mutta jostain syystä mieleeni jäi vain yksi tarina Unkariin suuntautuneesta autonhakureissusta. Siitäkin muistan vain sen, että päähenkilö oli jossain vaiheessa saanut juotavakseen battery-juomaa ja ollut sen jälkeen kaksi päivää sekaisin.
Tavoistani poiketen lähdin ilmaisen viinan teltasta jo kymmeneltä, sillä seuraavana päivänä vesille sai lähteä jo aamuyhdeksältä. Vaikka firmakisa oli jo päättynyt, kokonaistulosta sai kasvattaa vielä sunnuntaina. Ennen nukkumaanmenoa kävimme pokkaamassa firmakisan kakkospystin.
Sunnuntaina heräsin liian aikaisin. Suuntasin luvatulle hotelliaamiaiselle heti kahdeksan jälkeen. Tukevaksi mainostettu aamiainen tarjoiltiin nuhruisen kahvilan nurkkapöydästä. Tullessani paikalle aamupalasta oli jäljellä vain rippeet. Onneksi kahvia sentään keitettiin lisää. Vesille ei päästy taaskaan kovin aikaisin, sillä joukkueemme kippari joutui päivittämään osallistujalistoja puoli yhteentoista asti. Rannassa oli pakko tarkistaa vielä moottorin öljyt, sillä ohjauspaneelin öljyvalo alkoi yllättäen vilkkua vaativasti. Kävi ilmi, että moottorin huoltomittari oli edellisessä huollossa unohdettu nollata.
Sunnuntaista ei ole paljon kerrottavaa. Sää oli edellispäivää huonompi, eivätkä hauetkaan tuntuneet olevan syönnillään. Tärppejä tuli kyllä tasaiseen tahtiin, mutta suurin osa kaloista pääsi saman tien irti. Kolme parikiloista karkuutimme aivan veneen vierestä.
En kehdannut mennä punnitukseen neljän hauen kanssa, joten hidastelin tarkoituksella laiturilla. Pakkailin tavaroitani korostetun rauhallisesti ja odotin, että joku kiikuttaisi laatikon puntarimiehille. Neljä kiloa oli sunnuntain surkean saaliin paino. Kahden päivän yhteissaalis oli siten noin 26 kiloa. Hävisimme voittajajoukkueelle vain 200 kiloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti