Vanha mies istuu huoneen nurkassa kertomassa
tarinaa. Kuuntelen tarkkaavaisena. Kertomus etenee jouhevasti kunnes loppuu.
Haluaisin kuulla heti lisää, mutta tarinankertojan täytyy levätä. Vaivun
hetkeksi omiin ajatuksiini. Muistoissa matkustan takaisin lapsuuteni kesiin.
Siirryn Luirojoen varteen, isoisäni pirttiin –
paikkaan, jossa kerrottiin samanlaisia juttuja. Isoisäni oli hyvä
tarinankertoja. Hän ammensi kertomuksia omista kokemuksistaan. Nuo tarinat ovat
tallentuneet muistini sopukoihin – jättäneet sinne pysyvän jäljen. Ajan
hammaskaan ei ole pystynyt puremaan sitä pois.
Otan kirjahyllystä kirjan, selailen sen sivuja.
Luen katkelmia sieltä täältä. Tarina ei kanna, ei tempaise mukaansa. Mikä on
vikana? Jään miettimään. Suljen silmäni ja mietin kuulemaani tarinaa. Olen
Naatsukkamännikössä. Näen oudon miehen lähestyvän minua Sodankylän puolelta
hiihtäen. Mies hiihtää suksensa minun suksien nokkien päälle. Hän heittää repun
selästään hangelle ja kaivaa sieltä käärmeen nahan. Hän ojentaa nahan minulle. Herään,
kun kirja putoaa kädestäni. Mietin unen merkitystä. Nopeasti tajuan sen olevan
irrallinen kohtaus eräästä tarinasta, jota vanha tarinankertoja usein muistelee.
Nostan kirjan lattialta ja luen tarinan uudestaan. Huomaan mielikuvitukseni
muokanneen hienoa tarinaa Naatsukkamännikön miehen ja tarinankertojan
kohtaamisesta.
Vanha tarinankertoja avaa silmänsä ja aloittaa
uuden tarinan. Kertomus lähtee lentoon, tempaisee mukaansa. Mies muistelee
nuoruusvuosina tekemiään eräretkiä, erämaiden armottomuutta – sitä tunnetta kun
sukset kantoivat kovalla hangella. Luonto oli kaunista ja koskematonta. Silti erämaat
olivat täynnä elämää. Seuraavassa tarinassa mies kertoo elämäntyöstään,
poronhoidosta. Hyvä tarinankertoja osaa lisätä keitokseen sopivasti mausteita.
Tarinan päätyttyä kuuntelijan suuhun jää hyvä maku. Kertomus etenee. Haluaisin
kysyä muutamia selventäviä kysymyksiä mutta en uskalla keskeyttää vauhtiin
päässyttä kertojaa.
Mies kertoo uudesta kirjastaan, joka on työn
alla. Pääsen lukemaan keskeneräistä käsikirjoitusta. En uskalla lukea kovin
pitkälle. Haluan odottaa, että teos on valmis. Uusi kirja jatkuu siitä, mihin
edellisessä teoksessa jäätiin. Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1950. Poromiehen
polku on usein kivinen, mutta kivikkoisen taipaleen jälkeen pienet vastamäetkin
tuntuvat tasaiselta maalta. Polun varrella on myös hetkiä, jolloin aurinko
paistaa ja elämä hymyilee.
Viikot vierivät, olen levoton. Koska kirja oikein
valmistuu?
Omakustanteet ovat saapuneet painosta. Saan yhden
teoksen itselleni jo ennen varsinaista julkaisua. Avaan kirjan ja luen sen saman
tien kannesta kanteen. 298 sivua ja 70 lukua. Haluaisin lukea vielä lisää. Nämä
tarinat kantavat, tempaisevat mukaansa. Kuulen korvissani kertojan äänen.
Tuntuu kuin olisin itsekin mukana näissä uskomattomissa kuvioissa. Vaikka
pienessä sivuosassa, kärpäsenä katossa. Tai karhunjälkiä seuraamassa isoilla
räme-aavoilla. Jokiveneen keulateljolla seisomassa, ihailemassa parilatulen
valaisemassa tummenevassa virrassa liikkuvia kalojen varjoja. Hengitystä
pidättäen, pitkävartinen atrain kädessäni.
Innostuneessa mielentilassa päätän lukea
kirjailijan esikoisteoksen. Olen yrittänyt kahlata sitä vuosien saatossa useasti
läpi, mutta aina se on jäänyt kesken. Otan kompassista suunnan ja lähden
etenemään määrätietoisesti. Kahlaan muutaman sivun läpi. Upottavat suot ovat
vaihtuneet helppokulkuiseksi maastoksi. Tarinat avautuvat nyt helposti. Jään
miettimään, olisiko nämä kirjat kannattanut julkaista päinvastaisessa
järjestyksessä. Mitenhän teokset toimisivat äänikirjoina?
Suosittelen näitä muistelmateoksia kaikille lapintarinoiden
ystäville. Tarinat on koonnut kirjaksi Ritva Kytölä. Teokset löytyvät Lapin kirjastoista.
”Keväällä, kun olin uitossa lähellä juhannusta,
miehet potkivat katajapensaita. Miehet katsoivat potkimalla, koska kataja alkoi
pölistä. Kun tuli aika, että kataja pölisi, niin miehille tuli kova kiire
päästä kylille, tanssipaikoille. Minä kysyin, että miksi nyt tuli kiire
tanssipaikoille? Vastaus oli, että naisilla tulee juoksuaika katajan pölistessä
ja karhut menee vihaiseksi. Tämä tapahtuu siis ennen juhannusta.”
Kirjat:
Eino Pokka – Pokka-pojan rakkaus 2010.
Eino Pokka – Poromiehen polku 2014.
-Harjus-Antero
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti