Istuin veneessä ja katselin, kun sopulilauma heittäytyi jyrkänteeltä järveen. Ihmettelin hetken aikaa luonnon julmuutta - sitä miten herkkyys ja julmuus kulkevat käsi kädessä. Mistä ihmisyys oikein koostuu?
Onneksi tuo kaikki olikin vain unta.
Heräsin, kun kello lähestyi jo iltapäivää. Puhelin soi, vastasin siihen käheällä äänellä.
Timo soitteli Alma-mediasta. Hän lähestyi minua oikein mukavalla asialla. Olin jo käytännössä voittanut hienon pääpalkinnon, enää tarvitsi tilata vain jokin lehti vuodeksi. Ja tilaus jatkuisi kestona seuraavat seitsämän vuotta. Lehti jäi tällä kertaa tilaamatta.
Seisaaltaan juotujen aamukahvien jälkeen kiiruhdin pihalle odottamaan kalakaveriani. Hän oli tietenkin myöhässä. Hymyilevä talonmies tuli pihalle tupakoimaan.
Hänkin oli kuulemma nuorena ollut kova kalamies. Lutollakin oli tullut lipottua haavilla siikaa.
Pari lohtakin hän oli nostanut sieltä ennen sotia. "Silloin kaikki oli niin paljon paremmin", mies muisteli.
Tunnin odottelun jälkeen pihaan kurvasi madallettu Volkswagen Jetta, jossa oli tummennetut takalasit.
Kuskin paikalla istui Vuotin Mitri, kartanlukijan virkaa hoiteli Portin Henkka. Poppi soi, ja pojilla oli molemilla Koffin lippikset päässä.
Yhdessä päätimme lähteä kohti Keväjärvellä sijaitsevaa Jaskan koskea - tuota paikallista nähtävyyttä.
Henkka oli kuulemma nostanut sieltä edelliskesänä valtavan taimenen. Se oli kai ollut Suomen ennätystaimen. Tai ainakin se juttujen perusteella kuulosti siltä. Taimen oli erehtynyt nappaamaan munaa imevään iilimatoperhoon. Uisteluhaavikaan ei ollut kestäny kalan painoa.
Matka kirkonkylästä Keväjärvelle kesti vajaan tunnin, sillä matkalla pysähdyimme vaihtamaan puhjenneen eturenkaan. Renkaita vaihtaessamme Venäjän kilvissä oleva Lada pysähtyi tienvarteen. Kuski kyseli, tarvitsisimmeko halpaa tupakkaa tai vodkaa.
Kieltäydyimme kohteliaasti ja jatkoimme matkaa.
Käännyimme pois asfalttipäällysteiseltä tieltä ja jatkoimme loppumatkan hiekkatietä pitkin. Kosken pauhu kuului heti, kun Marko hiljensi radiota. Olimme perillä.
Suomenpystykorvauros tervehti meitä kosken rannalla murisemalla ja näyttämällä hampaitaan.
Henkka sanoi, ettei se ole vihainen, mutta Mitrin kanssa vähän epäilimme asiaa. Eläimethän voivat olla arvaamattomia kohdatessaan outoja ihmisiä tai suojellessaan omaa reviiriään.
Kaivoin repusta makkarapaketin ja nakkasin sen koiralle. En ehtinyt edes muoveja avata, kun koira jo repi paketin auki. Nakkasin koiralle loputkin eväät, ettei se ainakaan nälän takia meitä purisi. Koira näytti jo rauhoittuneen ja heilutti häntäänsä. Henkka jopa silitti koiraa.
Viritimme virvelit ja perhovehkeet ja aloimme heitellä. Henkka sai ensimmäisellä heitollaan mulkunmittaisen harrin. Hän kysyi, että voiko tämän jo ottaa? Sanoin että alamittainenhan se on. Täällä harrin alamitta on noin 30 senttiä.
Mitrillä oli Rapalan vaappu puussa kiini, joten jouduimme keskeyttämään kalastuksen vähäksi aikaa.
Mitri kiipesi puuhun niin kuin Tarzan tai Pepa nuorena ja irrotti vaapun. Hetken päästä nappasi minullakin, siiman päässä oli valtava hauki. Mietin jo, että mitenhän tuo lapsille tarkoitettu ja museoon kelpaava abumaticin virvelini kestää.
Hyvinhän se kesti. Mutta sitten koira hyppäsi koskeen ja hyökkäsi jo hyvin väsytetyn kalan kimppuun.
Kala pääsi tietenkin irti, mutta onneksi se oli vain hauki.
Kolmen tunnin heittelyn jälkeen päätimme lähteä kotia kohti. Mitrillä oli kotiinviemisinä pussillinen isoja harjuksia. Minulla oli mukana mittataimen. Henkka ei saanut taaskaan mitään. Mutta kalastushan onkin ennen muuta mukavaa yhdessäoloa, vapaapäivien viettoa ja lähinnä vain hauskanpitoa. Ei sitä aina niin tosissaan tarvitse ottaa.
