Sadepisarat tanssivat kevyesti auton katolla. Tihkusade muuttui
kaatosateeksi, kun käynnistin auton. Onneksi olin pakannut sadekamppeet
mukaan. Kesän aikana sadepuvusta oli ehtinyt muodostua Kaamasen kansallispuvun
veroinen, kaikkiin tilanteisiin sopiva, asukokonaisuus. Sen verran kovasti oli
säidenhaltia kaatanut kylmää vettä niskaan. Etanamiehen sääennustus oli mennyt
pahasti metsään. Alkukesän railakkaan ja kostean jakson jälkeen olisi pitänyt
alkaa loppukesän kestävä kuiva kausi. Toisin oli käynyt.
Sade hakkasi edelleen raskasta komppiaan auton kattoon, kun saavuin
Ivaloon. Lauantaiaamun liikenne soljui verkkaisesti kuin tunturipuro.
Risteyksissä ei tarvinnut arpoa omaa ajovuoroaan. Jore odotteli minua
kerrostalon parkkipaikalla. Hän heilautti iloisesti kättään nähdessään tutun
auton lähestyvän. Parkkipaikalla pakkasimme Joren kalavehkeet autoon. Vavan
laitoimme takapenkille ja loput välineet takakonttiin.
Taivastelimme hetken sään huonoutta, kunnes käynnistin auton ja
käänsin keulan kohti Nellimiä. Alkumatkan juttelimme uuden kalastuslain
kiemuroista. Olisihan sen voinut tehdä vähän helpommin tulkittavaksi. Tuntui,
ettei kukaan tiennyt kaikkia muutoksia.
– Melkoista perse edellä puuhun kiikkumistahan tämä homma nykyään
on, Jore sanoi.
En ollut varma, mitä hommaa hän tarkoitti. Päätin keventää tunnelmaa
ja laitoin musiikin soimaan. Tiesin Joren pitävän tukkahevistä. Otin silti
pienin riskin laittamalla Ravggon-yhtyeen esikoisalbumin soimaan.
Saamenkielinen folk-rock ei välttämättä kaikille uppoa, mutta Jore näytti
diggailevan musiikista.
– Perhana, tämähän kuulostaa hyvältä! Ei meikäläinen noista
sanoista ymmärrä mitään, mutta laulajan ääni sopii älyttömän hyvin näihin
biiseihin. Biisit kulkee niin kuin karhu hillajängällä. Aistit avoinna
määrätietoisesti päämäärää kohden. Karhu on kuningas.
Loppumatkan istuimme hiljaa levyä kuunnellen. Viimeisen raidan aikana
olimme perillä kohteessa. Jätimme auton metsätien päähään ja kävelimme
lähistöllä sijaitsevalle järvelle. Jore oli tuonut talvella veneen valmiiksi
järven rannalle. Vene oli säilynyt hyvin talven yli. Kukaan ei ollut
sitä tarvinnut. Joillakin ihmisillä oli kumma tapa lainailla toisten veneitä.
Osa ei muistanut palauttaa niitä koskaan. Jorekin oli menettänyt aiemmin yhden
veneen pitkäkyntisille. Tai se oli kadonnut mystisesti erään pienen metsälammen
rannalta. Tapaus oli sattunut jo vuosia sitten, mutta vieläkin se näytti
vaivaavan säästeliästä miestä.
Soudimme veneellä järven yli ja jatkoimme kävellen lähistöllä
virtaavalle joelle.
– Saa nähdä koska taimen nappaa, perhovapaansa heilutteleva
Jore arvuutteli.
Minä etenin kävellen jokivarren kiviä pitkin ja pommitin virvelilläni
kosken kuohuihin minkä kerkesin. Kaloja eivät näyttäneet kiinnostavan vaaput
eivätkä lusikat. Joren perhotkin saivat viistää veden pintaa rauhassa.
Yhteistuumin päätimme vaihtaa paikkaa. Ennen paikanvaihtoa pysähdyimme hetkeksi
rannalle syömään eväitä, minkä jälkeen kävelimme seuraavalle jokiosuudelle.
Ensimmäinen heitto uudessa paikassa – ja heti tärppäsi.
– Nyt on taimen kiinni! huusin vieressäni seisovalle Jorelle.
– Perkele, nyt se pääsi.
Kokeilin uudestaan, ja taas nappasi. Nyt pysyy, ajattelin. Pysyihän
se, mutta ei se taimen ollut. Hyvänkokoinen hauki kuitenkin. Päätin, että hauki
saisi jatkaa kasvuaan.
Kalan vapautuksen jälkeen lähdin kävelemään ylävirtaa kohden. Vähän
matkaa käveltyäni näin Joren. Hänkin oli saanut hauen. Siima oli kestänyt juuri
ja juuri.
– Kyllä tuosta jo kalapullat saa, sanoin saaliskalaa
katsellessani.
Myöhemmin sain vielä muutamia reilusti mitat täyttäviä
harjuksia. Päätin savustaa ne kotiin päästyäni.
-Harjus-Antero
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti