Etanamiehen ennustus

Sadepisarat tanssivat kevyesti auton katolla. Tihkusade muuttui kaatosateeksi, kun käynnistin auton. Onneksi olin pakannut sadekamppeet mukaan. Kesän aikana sadepuvusta oli ehtinyt muodostua Kaamasen kansallispuvun veroinen, kaikkiin tilanteisiin sopiva, asukokonaisuus. Sen verran kovasti oli säidenhaltia kaatanut kylmää vettä niskaan. Etanamiehen sääennustus oli mennyt pahasti metsään. Alkukesän railakkaan ja kostean jakson jälkeen olisi pitänyt alkaa loppukesän kestävä kuiva kausi. Toisin oli käynyt.

Sade hakkasi edelleen raskasta komppiaan auton kattoon, kun saavuin Ivaloon. Lauantaiaamun liikenne soljui verkkaisesti kuin tunturipuro. Risteyksissä ei tarvinnut arpoa omaa ajovuoroaan. Jore odotteli minua kerrostalon parkkipaikalla. Hän heilautti iloisesti kättään nähdessään tutun auton lähestyvän. Parkkipaikalla pakkasimme Joren kalavehkeet autoon. Vavan laitoimme takapenkille ja loput välineet takakonttiin.

Taivastelimme hetken sään huonoutta, kunnes käynnistin auton ja käänsin keulan kohti Nellimiä. Alkumatkan juttelimme uuden kalastuslain kiemuroista. Olisihan sen voinut tehdä vähän helpommin tulkittavaksi. Tuntui, ettei kukaan tiennyt kaikkia muutoksia. 

– Melkoista perse edellä puuhun kiikkumistahan tämä homma nykyään on, Jore sanoi. 

En ollut varma, mitä hommaa hän tarkoitti. Päätin keventää tunnelmaa ja laitoin musiikin soimaan. Tiesin Joren pitävän tukkahevistä. Otin silti pienin riskin laittamalla Ravggon-yhtyeen esikoisalbumin soimaan. Saamenkielinen folk-rock ei välttämättä kaikille uppoa, mutta Jore näytti diggailevan musiikista.

– Perhana, tämähän kuulostaa hyvältä! Ei meikäläinen noista sanoista ymmärrä mitään, mutta laulajan ääni sopii älyttömän hyvin näihin biiseihin. Biisit kulkee niin kuin karhu hillajängällä. Aistit avoinna määrätietoisesti päämäärää kohden. Karhu on kuningas.

Loppumatkan istuimme hiljaa levyä kuunnellen. Viimeisen raidan aikana olimme perillä kohteessa. Jätimme auton metsätien päähään ja kävelimme lähistöllä sijaitsevalle järvelle. Jore oli tuonut talvella veneen valmiiksi järven rannalle. Vene oli säilynyt hyvin talven yli.  Kukaan ei ollut sitä tarvinnut. Joillakin ihmisillä oli kumma tapa lainailla toisten veneitä. Osa ei muistanut palauttaa niitä koskaan. Jorekin oli menettänyt aiemmin yhden veneen pitkäkyntisille. Tai se oli kadonnut mystisesti erään pienen metsälammen rannalta. Tapaus oli sattunut jo vuosia sitten, mutta vieläkin se näytti vaivaavan säästeliästä miestä.

Soudimme veneellä järven yli ja jatkoimme kävellen lähistöllä virtaavalle joelle.

– Saa nähdä koska taimen nappaa, perhovapaansa heilutteleva Jore arvuutteli.

Minä etenin kävellen jokivarren kiviä pitkin ja pommitin virvelilläni kosken kuohuihin minkä kerkesin. Kaloja eivät näyttäneet kiinnostavan vaaput eivätkä lusikat. Joren perhotkin saivat viistää veden pintaa rauhassa. Yhteistuumin päätimme vaihtaa paikkaa. Ennen paikanvaihtoa pysähdyimme hetkeksi rannalle syömään eväitä, minkä jälkeen kävelimme seuraavalle jokiosuudelle.

Ensimmäinen heitto uudessa paikassa – ja heti tärppäsi.

– Nyt on taimen kiinni! huusin vieressäni seisovalle Jorelle.

– Perkele, nyt se pääsi.

Kokeilin uudestaan, ja taas nappasi. Nyt pysyy, ajattelin. Pysyihän se, mutta ei se taimen ollut. Hyvänkokoinen hauki kuitenkin. Päätin, että hauki saisi jatkaa kasvuaan. 

Kalan vapautuksen jälkeen lähdin kävelemään ylävirtaa kohden. Vähän matkaa käveltyäni näin Joren. Hänkin oli saanut hauen. Siima oli kestänyt juuri ja juuri.

– Kyllä tuosta jo kalapullat saa, sanoin saaliskalaa katsellessani.

Myöhemmin sain vielä muutamia reilusti mitat täyttäviä harjuksia. Päätin savustaa ne kotiin päästyäni.

-Harjus-Antero