Lappilaisia muistelmia, tarinoiden kautta omaa elämää

Vanha mies istuu huoneen nurkassa kertomassa tarinaa. Kuuntelen tarkkaavaisena. Kertomus etenee jouhevasti kunnes loppuu. Haluaisin kuulla heti lisää, mutta tarinankertojan täytyy levätä. Vaivun hetkeksi omiin ajatuksiini. Muistoissa matkustan takaisin lapsuuteni kesiin. Siirryn Luirojoen varteen, isoisäni pirttiin –  paikkaan, jossa kerrottiin samanlaisia juttuja. Isoisäni oli hyvä tarinankertoja. Hän ammensi kertomuksia omista kokemuksistaan. Nuo tarinat ovat tallentuneet muistini sopukoihin – jättäneet sinne pysyvän jäljen. Ajan hammaskaan ei ole pystynyt puremaan sitä pois.

Otan kirjahyllystä kirjan, selailen sen sivuja. Luen katkelmia sieltä täältä. Tarina ei kanna, ei tempaise mukaansa. Mikä on vikana? Jään miettimään. Suljen silmäni ja mietin kuulemaani tarinaa. Olen Naatsukkamännikössä. Näen oudon miehen lähestyvän minua Sodankylän puolelta hiihtäen. Mies hiihtää suksensa minun suksien nokkien päälle. Hän heittää repun selästään hangelle ja kaivaa sieltä käärmeen nahan. Hän ojentaa nahan minulle. Herään, kun kirja putoaa kädestäni. Mietin unen merkitystä. Nopeasti tajuan sen olevan irrallinen kohtaus eräästä tarinasta, jota vanha tarinankertoja usein muistelee. Nostan kirjan lattialta ja luen tarinan uudestaan. Huomaan mielikuvitukseni muokanneen hienoa tarinaa Naatsukkamännikön miehen ja tarinankertojan kohtaamisesta.

Vanha tarinankertoja avaa silmänsä ja aloittaa uuden tarinan. Kertomus lähtee lentoon, tempaisee mukaansa. Mies muistelee nuoruusvuosina tekemiään eräretkiä, erämaiden armottomuutta – sitä tunnetta kun sukset kantoivat kovalla hangella. Luonto oli kaunista ja koskematonta. Silti erämaat olivat täynnä elämää. Seuraavassa tarinassa mies kertoo elämäntyöstään, poronhoidosta. Hyvä tarinankertoja osaa lisätä keitokseen sopivasti mausteita. Tarinan päätyttyä kuuntelijan suuhun jää hyvä maku. Kertomus etenee. Haluaisin kysyä muutamia selventäviä kysymyksiä mutta en uskalla keskeyttää vauhtiin päässyttä kertojaa.

Mies kertoo uudesta kirjastaan, joka on työn alla. Pääsen lukemaan keskeneräistä käsikirjoitusta. En uskalla lukea kovin pitkälle. Haluan odottaa, että teos on valmis. Uusi kirja jatkuu siitä, mihin edellisessä teoksessa jäätiin. Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1950. Poromiehen polku on usein kivinen, mutta kivikkoisen taipaleen jälkeen pienet vastamäetkin tuntuvat tasaiselta maalta. Polun varrella on myös hetkiä, jolloin aurinko paistaa ja elämä hymyilee.

Viikot vierivät, olen levoton. Koska kirja oikein valmistuu?

Omakustanteet ovat saapuneet painosta. Saan yhden teoksen itselleni jo ennen varsinaista julkaisua. Avaan kirjan ja luen sen saman tien kannesta kanteen. 298 sivua ja 70 lukua. Haluaisin lukea vielä lisää. Nämä tarinat kantavat, tempaisevat mukaansa. Kuulen korvissani kertojan äänen. Tuntuu kuin olisin itsekin mukana näissä uskomattomissa kuvioissa. Vaikka pienessä sivuosassa, kärpäsenä katossa. Tai karhunjälkiä seuraamassa isoilla räme-aavoilla. Jokiveneen keulateljolla seisomassa, ihailemassa parilatulen valaisemassa tummenevassa virrassa liikkuvia kalojen varjoja. Hengitystä pidättäen, pitkävartinen atrain kädessäni.

Innostuneessa mielentilassa päätän lukea kirjailijan esikoisteoksen. Olen yrittänyt kahlata sitä vuosien saatossa useasti läpi, mutta aina se on jäänyt kesken. Otan kompassista suunnan ja lähden etenemään määrätietoisesti. Kahlaan muutaman sivun läpi. Upottavat suot ovat vaihtuneet helppokulkuiseksi maastoksi. Tarinat avautuvat nyt helposti. Jään miettimään, olisiko nämä kirjat kannattanut julkaista päinvastaisessa järjestyksessä. Mitenhän teokset toimisivat äänikirjoina?

Suosittelen näitä muistelmateoksia kaikille lapintarinoiden ystäville. Tarinat on koonnut kirjaksi Ritva Kytölä. Teokset löytyvät Lapin kirjastoista.

”Keväällä, kun olin uitossa lähellä juhannusta, miehet potkivat katajapensaita. Miehet katsoivat potkimalla, koska kataja alkoi pölistä. Kun tuli aika, että kataja pölisi, niin miehille tuli kova kiire päästä kylille, tanssipaikoille. Minä kysyin, että miksi nyt tuli kiire tanssipaikoille? Vastaus oli, että naisilla tulee juoksuaika katajan pölistessä ja karhut menee vihaiseksi. Tämä tapahtuu siis ennen juhannusta.”  

Kirjat:

Eino Pokka – Pokka-pojan rakkaus 2010.

Eino Pokka – Poromiehen polku 2014.                                                                                                                                                                    

-Harjus-Antero

Hipun pilkit 2015

Lauantaiaamu avautui sinisenä. Yön aikana oli satanut lunta. Pakkasmittari huiteli nollan tuntumassa. Pieni tuulenvire heilutteli hennosti männynoksia. Nyt on kelit kohdallaan, myhäilin, ja laitoin aamukahvit tulille. Pilkkirepun olin pakannut jo edellisenä iltana valmiiksi. Syöttejä ja eväitä vaille kaikki oli valmiina. Olin sopinut anopin kanssa, että pääsisin hänen kyydissään aamulla Ivaloon. Menin pihalle odottelemaan. Pihalla muistin syötit. Kävin poimimassa ne jääkaapista mukaan. Sitten muistin kairan. Se löytyi pienen inventaarion jälkeen varastosta. Jatkoin kyydin odottelua. Naapurin Teppokin oli jo hereillä. Se käynnisteli lumilinkoaan. Kone ei käynnistynyt millään, joten Tepon oli tartuttava kolaan. Teppo näki pilkkikamppeeni ja kysyi, olenko kisoihin lähdössä. Vastasin myöntävästi. Enempää ei ehditty jutella, kun anoppi kurvasi pihaan. 

Heitin kairan lavalle ja hyppäsin apukuskin paikalle. Lähdettiin Ivaloa kohti. Alkumatkasta vaihdettiin kuulumisia, loppumatka istuttiin hiljaa ja kuunneltiin Souvareitten kasettia. Lasse lauloi ja orkesteri soitti. Puolisen tuntia myöhemmin oltiin keskustassa. Porukkaa näytti olevan liikkeellä. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Paikallisen marketin paikoitusalue oli täynnä. Oli ajettava monta kierrosta ympyrää ennen kuin vapaa paikka löytyi.

Anoppi lähti suorittamaan ostoksiaan. Minä kävelin tien yli kisapaikalle. Sain ilmoittautua ihan rauhassa. Olin hyvissä ajoin paikalla. Kymmenen euroa köyhempänä kävelin kisateltalle odottelemaan. Ostin kahvin ja makkaran. Porukkaa valui tasaiseen tahtiin paikalle. Henkkaa ei näkynyt, joten päätin soittaa sille. Puhelin hälytti pitkään ennen kuin Henkka vastasi. Mies olisi kärsinyt pahasta oksennustaudista mutta lupasi kuitenkin ilmestyä paikalle. Hyvinhän se vielä ehtii, ajattelin. Parinkymmenen minuutin päästä kajahti lähtölaukaus. Samassa näin Henkan ilmestyvän rantatörmän takaa. Käveltiin yhtä matkaa jäälle. Mentiin samoille paikoille, josta viime vuonna nousi kilpailun voittokalat. Samoille paikoille näytti tulevan suurin osa muistakin. Kairattiin reiät ja laskettiin pilkit pyyntiin. Henkka nosti saman tien jäälle ensimmäisen kalan. Kala oli pieni harjus, joka oli laskettava takaisin. Hyvinhän se alkoi, ajattelin. Heti kohta nyki minullakin. Tein nopean vastaiskun, mutta kala ei pysynyt kiinni. Laskin pilkin takaisin, mutta uutta tärppiä ei tullut.

Kairattiin useita reikiä ja vaihdettiin ahkerasti paikkoja. Kuulimme, että joku oli saanut hauen. Kisan voitto oli sitten siinä, sanoi Henkka. Totesin, että pilkitään nyt loppuun asti, aikaa on hyvin jäljellä. Tunnit kuluivat, mutta Ahti ei suonut meille antejaan. Tosin eivät muutkaan näyttäneet saavan sen enempää kalaa. Aina välillä joku sentään nosti pienen harjuksen jäälle, mutta laski sen sitten saman tien takaisin kasvamaan. 

Kilpailun lähestyessä loppuaan kävelimme Henkan kanssa yhtä matkaa punnituspaikalle seuraamaan palkintojenjakoa. Ensimmäiseksi palkittiin kilpailun nuorimmat pilkkijät. Sitten oli kilpasarjan vuoro. Naiset keräsivät tällä kertaa kaikki palkinnot. Voittajan saalis oli yli kilon painoinen. Kilpailun positiivisimmaksi pilkkijäksi valittiin tällä kertaa positiivinen ja vieläpä selvin päin oleva pilkkijä. Neljän tunnin kisaan osallistui yhteensä 107 pilkkijää.

-Harjus-Antero   

Talvikalastusta metsäjärvellä

Maanantain kauppareissulla törmäsin entiseen naapuriini Kariin. En ollut nähnyt häntä sen jälkeen kun muutin pois kylän keskustasta. Kari näytti yllättävän pirteältä. Hän kertoi jättäneensä viinan viisaammille. Kalastusharrastus oli kuulemma paikannut mukavasti entisen elämän ja ryyppykaverien jättämää tyhjiötä. Vaihdoimme kuulumisia ja aloimme miltei heti suunnitella yhteistä kalareissua. Pilkille päätettiin lähteä heti seuraavana viikonloppuna. Rajajoosepintien varressa olisi muutama pieni lampi, joihin voisi nyt tutustua paremmin. Sovittiin, että soiteltaisiin asiasta vielä perjantaina. Perjantai-iltana yritin soittaa monta kertaa Karille, mutta numero oli jatkuvasti varattu. Parin tunnin kuluttua Kari soitti takaisin. Hän kertoi puhuneensa ennustajan kanssa. Kysyin, että eikö ne ole melko kalliita tuommoiset ennustajat. Kalliiksihan se tulee, mutta nykyäänhän kaikki muukin on tolkuttoman kallista, Kari totesi. Ennustaja oli kertonut suuresta elämänmuutoksesta. Se toisi tullessaan asioita, joista olisi apua niin hyvinä kuin heikompinakin hetkinä. Vaikeudet oli kuulemma tehty voitettaviksi ja esteet ylitettäviksi. Raitistuminen oli tehnyt Karista syvällisen. Jotenkin mystinen persoona hän oli ollut jo aiemmin.

Sovittiin, että Kari koukkaisi minut aamulla Keväjärveltä matkaan. Heti kuuden jälkeen lähdettäisiin kohti Rajajooseppia. Heräsin aamuviideltä tekemään eväitä. Kuuden jälkeen Kari kurvasi pihaan. Hän oli vaihtanut autonsa. Loppuun ajettu Lada oli vaihtunut uudenkarheaan Toyotaan. Lastasin kamppeet kyytiin ja hyppäsin kartturin paikalle. Matka taittui vauhdikkaasti, lämpimässä autossa oli mukava istuskella. Tie oli hiljainen. Yhtään autoa ei tullut menomatkalla vastaan. Kello lähestyi kahdeksaa, kun saavuimme määränpäähän. Jätimme auton läheiselle levikkeelle, joka oli onneksi aurattu. 

Kävelimme kelkanjälkeä pitkin läheiselle lammelle. Jääpeitteeseen ei ollut kairattu yhtään reikää, joten päättelimme kelkkamiehen jatkaneen seuraavalle lammelle. Teimme muutaman avannon, kaira puri hyvin paksuun jäähän. Kaivoin repusta tasurilla varustetun vavan ja laskin pilkin veteen. Saman tien vavan kärki notkahti. Tein nopean vastaiskun ja totesin, että kiinni on. Tempaisin kalan ylös. Jäällä sätki noin 30-senttinen hauen poikanen. Päästin sintin takaisin kasvamaan. Hetken aikaa ehdin jo ajatella, että onpa hyvä lampi. Ensitärpin jälkeen pilkittiinkin sitten kolme tuntia saamatta mitään. Ei nykyn nykyä. Kairattiin koko lampi täyteen reikiä. Karikin alkoi turhautua. Se syytti verkkomiehiä. Ovat kesällä tuoneet kumiveneen tänne ja tyhjentäneet koko järven  Varmasti ovat vielä retostelleet kylillä Pietarin kalansaaliillaan. Voi saatana, sanon minä! Koitin rauhoitella maansa myynyttä miestä. Ehdotin, että kävelisimme toiselle lammelle. Kari sanoi, että nyt lähdetään kotiin. Pakkasimme tavarat reppuihin ja kävelimme päät painuksissa takaisin autolle. 

Auton ympärillä levikkeellä näkyi ihmisiä. Karin auton viereen oli parkkeerattu valkoinen pakettiauto. Hätävilkut vilkkuivat diskovalojen lailla. Mikähän noilla on hätänä, Kari kysyi. Vastasin, että varmaan vittuillessaan vilkuttelevat. Karikin piristyi ja nauroi kovaan ääneen. Vähän lähempänä näimme, mikä kavereilla oli hätänä. Auton vieressä sätki jokin valkoinen otus. Tyypit seisovat lamaantuneena katsellen kituvaa riekkoa. Kari juoksi riekon luo ja väänsi linnulta niskat nurin. Sen jälkeen hän ojensi saaliin yhdelle paikoillaan seisoskelevista tyypeistä. Kaveri perääntyi nopeasti. Kohta koko porukka hyppäsi autoon ja kaasutti hätävilkut päällä tielle. Kari säntäsi  riekko kädessään auton perään. Tämä unohtui, se huusi. Auto katosi nopeasti näkyvistä. Kari laahusti takaisin levikkeelle. Lähdetäänkö perään, hän kysyi leikillään. Kari tarkasteli hetken autoporukan yliajamaa riekkoa ja totesi, että ei tätä viitsi mukaan ottaa. Syyttävät saatana vielä meitä jostakin metsästysrikkomuksesta. Riekko jäi tien penkalle makaamaan. Heitettiin tavarat autoon ja lähdettiin paluumatkalle. 

Heti ensimmäisen mutkan takaa syöksähti porotokka tielle. Kari polkaisi jarrupedaalin pohjaan. Jarrut huusivat kuin hyrräkelojen räikät Juutuan yössä. Porot säntäilivät liukkaalla tiellä edestakaisin. Tehokkaiden jarrujen ansiosta auto kuitenkin pysähtyi ennen yhteentörmäystä. Saisivat nuo kisuran perkeleetkin opetella liikennesäännöt, Kari sanoi. Avasin ikkunan ja huusin poroille. Porot ilmeisesti säikähtivät karjumistani. Siihen malliin ne laukkoivat metsään. Kari ajeli loppumatkan vähän rauhallisemmin.

Hopeinen haalari

Pimeyden laskeuduttua metsän siimeksestä parkkipaikalle käveli hopeisiin haalareihin pukeutunut mies. Mies ei huomannut tienpenkalla makaavaa riekkoa, eikä hän näyttänyt tietävän mitään kuluneen päivän aikana levikkeellä sattuneesta välikohtauksesta.. Mies ylitti tien rauhallisin askelin. Tien toiselta puolelta lähti pieni, miltei huomaamaton lumeen tehty polku. Tieltä katsottuna polku näytti jonkin ison eläimen kulkureitiltä. Polku johti metsään rakennetulle piilopirtille. Pienen rakennuksen ulkoseinillä riippui käsinkudottuja verkkoja. Mies heitti raskaan rinkkansa selästään. Rinkan sisältä putosi avonainen muovikassi maahan. Mies myhäili tyytyväisenä tarkastellessaan päivän saalista. Musta kissa ilmestyi nurkan takaa saaliinjaolle. Mies heitti kissalle ison siian ja istui tuvan rappusille seuraamaan eläimen touhuja. Vajan sisältä kuului herätyskellon vaativa piipitys. Miehellä täytyi olla huono kuulo, sillä hän ei reagoinut mitenkään ääneen. Yritin huutaa miehelle, mutta suustani ei lähtenyt minkäänlaista ääntä. Lopulta heräsin omaan huutooni. Hetken aikaa mietin, olivatko unen tapahtumat sittenkään pelkkää unta. Lähtikö levikkeeltä oikeastikin huomaamaton polku? Seuraavalla reissulla käyn tarkistamassa asian.   

-Harjus-Antero