Kymmenen vuotta ja 125 postausta

Kymmenen vuotta blogitaivalta on pitkä matka. Muistan vieläkin sen valtavan innostuksen tunteen – positiivisen ja eteenpäin vetävän aallon, joka tempaisi minutkin mukaansa. Tarina alkoi Ilen ja Mitrin ilmoille heittämästä ideanpoikasesta, joka kasvoi ja alkoi elää omaa elämäänsä.

Koko kesä kalassa -blogin alkuaikoina sisällöntuottajia oli remmissä sankoin joukoin. Se oli hienoa aikaa! Kukaan meistä olisi tuskin uskonut, jos joku olisi sanonut, että tämä hutera ja maailman tuulille altis rakennelma on pystyssä vielä kymmenen vuoden päästäkin.

Rennolla otteella sään armoilla

Touko- ja kesäkuu olivat kuluneet kotona käsidesiä kouriin hieroessa. Heinäkuun puolivälin paikkeilla älypuhelimeen kilahti Aki-Tapanin lähettämä tekstiviesti. Miekkonen oli kirjoitellut viestin humoristisella tyylillään: ”Nyt loppuu kotikaranteeni! Kohta auton mankassa soi Kati Koranteeni ja nokka näyttää kohti pohjoista! Lähdetäänkö viikonloppuna kalalle?” Luin viestin läpi pariin otteeseen ja kirjoitin lyhyen vastauksen. ”Lähdetään vain.” 

Lähdin varhain perjantaiaamuna ajamaan Sevettijärveltä Ivaloa kohti. Automatka sujui ripeästi, eikä minun tarvinnut pysähtyä edes Ivalossa retkieväsostoksilla, kun Aki-Tapani oli hoitanut asian kuntoon jo edellispäivänä. Keväjärvellä piti kuitenkin hidastaa sen verran, että Aki-Tapani ehti kyytiin. Automatka mökin parkkipaikalle taittui joutuisasti uutta Nellimintietä ihastellessa.

Mökillä oli kaikki kuten ennenkin: kotoisa ja leppoinen tunnelma vastaanotti ja ympäröi meidät perille päästyämme. Yhteistuumin päätimme ensin syödä ja lähteä aterian jälkeen täysin vatsoin kalalle. Aki-Tapani alkoi loihtia mökin keittiössä maittavaa lounasta, ja minä puolestani siirryin ulos selvittelemään verkkoja. Ruoka valmistui kaasulieden lämmöllä nopeasti. Miltei yhtä nopeasti muuttui ulkona vallinnut helteinen kesäsää kaatosateeksi. Voihan perhana! Säntäsimme ruokapöydästä hakemaan pihalle jääneitä retkikamppeita. Minä aloin heitellä tavaroita terassille, ja Aki-Tapani juoksi rantaan hakemaan kelluntaliivejä sateensuojaan. Huh! Hyvinhän tästä selvittiin, ehdin ajatella. Ajatus katkesi nopeasti, kun ensimmäinen salama välähti taivaalla, ja ukkonen alkoi jyristä. 

”Nyt äkkiä sisälle!” Aki-Tapani karjui. ”Ukkonen on aivan yläpuolellamme!”  

Harpoin portaat ylös ja tartuin ulko-oven kahvaan. Ovi ei auennut. Olimme paiskanneet sen vahingossa lukkoon.

Hetken aikaa seisoskelimme terassilla tyhjiä taskujamme kaivellen, vaikka tiesimme kumpikin, että ainoa ulko-oveen sopiva avain oli mökin sisällä. 

”Laitetaanko sauna lämpeämään?” kysyin. 

”Saunakin on lukossa”, Aki-Tapani vastasi ja istahti päätään puistellen mökin rappusille. 

Minä istahdin viereen. Puoli tuntia siinä istuttiin ihan hiljaa ja kuunneltiin luonnonääniä, sadetta ja ukkosen jyrinää. Salamoita näkyi enää harvakseltaan. Lopulta sade lakkasi, ja ukkonenkin oli vaimenneesta jyrinästä päätellen vaihtamassa asemapaikkaansa. Aki-Tapani päätti lähteä katsomaan, löytyisikö ainoasta avoinna olevasta rakennuksesta, puuvajasta, vara-avain. Vajasta oli nostettu pihalle verkonpainot ja tupulit. Sen ovi lojotti yhä selällään. Epätoivoinen yritys, ajattelin, mutta ei mennyt aikaakaan, kun vajan perältä kuului riemukas huuto: ”Jumalauta, avain!”

Puuvajan takaseinään oli lyöty naula, josta roikkui vajaan kuulumaton esine: mattopiiska. Mattopiiskan takaa pilkisti parin sentin mittainen, kullanvärinen Abloy-avain. Mökkiä enimmäkseen käyttävä eno oli ollut kaukaa viisas. Ehkä hänkin oli joskus humalapäissään lukinnut itsensä ulos. Kiittelimme sukulaismiehen kaukonäköisyyttä ja lähdimme siirtämään terassille sateensuojaan nostetut tavarat sisätiloihin.

Päivä oli ehtinyt jo pitkälle. Oli lähdettävä kiireesti laskemaan verkot. Verkkoja oli mukana puolenkymmentä, mutta päätimme laittaa pyyntiin vain pari isosilmäisintä. Mökkijärvellä ei parane olla ahne; riittää, että kalaa saa mökillä syötäväksi. Verkkojen laskun jälkeen uisteltiin muutaman kerran järven ympäri. Toisen kierroksen loppupuolella  alkoi tapahtua. Onkimaton-uistimen valmistamaa lippauistinta vietiin veden alla ihan tosissaan. 

”Nyt on iso kiinni!” Aki-Tapani huusi. 

Otin haavin valmiiksi ja seurasin aitiopaikalta kalastajan ja kalan välistä ottelua. Saalis ei meinannut näyttäytyä millään. Alkoi olla selvää, ettei kala mahtuisi haaviin. Mukaan oli tarttunut kahluuhousujen kylkeen tarkoitettu koskihaavi. Se oli tehty juuri ja juuri mitat täyttäville harjuksille. Oli pakko yrittää rantautumista: jos ranta olisi loiva, kalan voisi vetää rannalle. Nostamista ei kannattanut yrittää. Siima olisi katkennut ja hyväksi osoittautunut uistin kadonnut kalan mukana järven pohjaan.

Rannat olivat kuitenkin kivikkoisia ja jyrkkiä. Loivimmastakin kohdasta oli parinkymmenen sentin pudotus veteen. Siihen oli kuitenkin tähdättävä. Hyppäsin rantaan ja sidoin veneen puuhun. Aki-Tapani kolusi perässä ja jatkoi haueksi osoittautuneen saaliin väsyttelyä rannalta.

Vartin päästä väsynyt hauki oli käden ulottuvilla. Käsillä kalaan ei kuitenkaan tohdittu tarttua – niin pelottava se oli. Oli pakko yrittää koskihaavilla. Koetin kahmaista kalan pyrstön puolelta. Ensimmäinen yritys epäonnistui, samoin toinen. Hauki oli liian iso ja pyrstö liian notkea: vaikka perä nousi, pää painui pinnan alle. Oli yritettävä pääpuolelta. Tämä strategia oli edellistä toimivampi. Ensimmäinen nosti tyssäsi kuitenkin rantakoivuun: haavi tarrautui kesken nostoyrityksen veden päälle kaareutuviin paksuihin oksiin. Toisella yrityksellä tärppäsi. Saalis tuli ylös. Riitti, että haaviin sai hauen pään: muu ruumis seurasi jäntevää päätä. 

Kala makasi mättäällä. Mittasimme silmämitalla sen pituudeksi noin metrin. Puntaria ei ollut kummallakaan mukana. Nappasin nopeasti taisteluparista yhteiskuvan, jonka jälkeen päästimme hauen takaisin järveen.

Myöhemmin illalla lämmitimme saunan ja kävimme uimassa. Saunan jälkeen paistoimme nuotiolla makkarat ja joimme muutamat oluet, jotka pihapiirissä oleva lähde oli viilentänyt. Nukkumaan mennessä uni tuli heti. 

Aamulla kävimme kokemassa edellisiltana lasketut siikaverkot. Ei ollut kala uinut yön aikana pyydyksiin. Mökin siivous ja paluumatka sujuivat joutuisasti, vuosien tuoman kokemuksen ansiosta. 

-Harjus-Antero      

   

Hellepäivän kalastusta

Olin pitkästä aikaa Ivalossa. Pubissa Harjus-Antero kehui huoltaneensa edellisiltana Mariner-merkkisen perämoottorinsa ja ajaneensa sillä pitkän lenkin järvellä. Se oli niin kevyt, että sitä olisi helppo kantaa. Sovittiin Arton ja Harjus-Anteron kanssa, että aamulla lähdetään kalalle.  

Pakkasin varusteita. Arto ilmoitteli, ettei hän pääsisi mukaan, mutta saataisi myöhemmin liittyä seuraamme. Vielä tallista paukkuliivit mukaan, sitten olisi kaikki. Kysyin, että pitäisikö ottaa tulpanavain, varatulppa ja muita työkaluja mukaan. Sitä tai muitakaan työkaluja ei kuulemma tarvittu, sillä moottori pelaisi kuin alppimaan kello ja lähtisi Harjus-Anteron mukaan varmasti ensimmäisellä vedolla käyntiin. 

Harjus-Antero kaartoi pihaan. Nosteltiin vavat ja kaikki kalastustavarat autoon ja lähdettiin liikkeelle. Oli kuuma, niitä heinäkuun viimeisiä hellepäiviä. Pääteltiin, että ulkona on lähempänä 30 celsiusastetta ja autossa varmaankin 50, sillä Harjus-Anteron 90-luvun Vw Golfin ensimmäinen omistaja ei sellaista turhaketta kuin ilmastointi ollut aikoinaan ruksinut lisävarustekuvastosta. Ikkunoitakaan ei voinut avata sillä rutikuiva hiekkatie pölisi pahasti.

Vielä sillan yli ja päästäisiin perille.

Tavarat kantoon ja kohti vesistöä. Harjus-Antero nappasi moottorin syliinsä ja minä loput tavarat. Käveltiin kohti järveä. Matka ei onneksi ollut pitkä. 

Vene löytyi oikeasta paikasta. Se oli vanha tuttu Päijän-vene. Moottori vain kiinni ja tavarat sekä ukot kyytiin. Minä otin airot ja lähdin huopaamaan syvemmille vesille. 

Harjus-Antero nykäisi kerran. Moottori hyrskähti lupaavasti. Viidennentoista nykäisyn jälkeen Harjus-Antero päätti pitää tauon ja keskityttiin kalastukseen.

Lopulta saimme tulpankin irroitettua ja puhdistettua. Käyntiin moottori ei kuitenkaan lähtenyt. Soudeltiin järvellä iltaan saakka ilman tapahtumia.

Paikka oli tosi kaunis ja sääkin sellainen, että ei siinä moottoriongelmat harmittaneet. Mukavahan se on välillä soudella. Eikä se moottorin ääni olisikaan sopinut tunnelmaan. 

Keväjärven Siikapilkit Peuravuonolla

Ikkunan takana tuulenvire huokaili hiljaa, loppukevään aikaisessa aamussa, suuriksi kasvaneiden pihapuiden oksistoissa. Keittiön ikkunan edessä aamukahvia juodessa, mielen maisemat olivat oudolla tavalla haikeat. Olohuoneen suunnalta kuuluva puhelimen soittoääni ei antanut kuitenkaan tilaa perusteellisemmalle mielen tutkiskelulle joten se saisi odottaa.

- Päivää, lähdin tulemaan Inarista, munkit on matkassa, sanaili henkilö puhelimen kaiuttimessa. -Niin joo, nähdään vähän ajan päässä Ivalossa, sanoin ja katkaisin puhelun. Tässähän tulee taas kiire, että saadaan munkit ajoissa kisapaikalle. Pukeuduin ja kasasin pilkkivehkeet ennätysvauhtia, heitin kamppeet autoon ja lähdin ajamaan Ivaloa kohti.

Tarkalleen kello kymmenen yli kymmenen olin munkkikuorman kanssa Keväjärven Peuravuonon rannalla sijaitsevalla kisapaikalla. - On sulla mahtavat munkit, vitsaili ilmottautumispaikan suunnalta tuleva, minulle tuntematon viikseksäs pilkkimies. - Näin on, vastasin ja jatkoin pysähtymättä matkaani, aina kisateltalle asti. Kisapalaverissa omalle kohdalle napsahtaneet talkoohommat olivat nyt suoritettu.

Kävelin parkkipaikalle sijaitsevalle autolleni ja pukeuduin enolta  noin 15 vuotta sitten saamaani vanhaan kaamasen kansallisasuuni ja asettelin myös puukon vyölle. Muistelin enon sanoneen, että hopean eri sävyissä välkkyvä asuni on oikea saamamiehen haalari. Kysyin, että mistä sen oikein tunnistaa, että onko haalari tyhjänpyytäjän vai saamamiehen? Hajusta, eno vastasi.

Hetken kuluttua olin taas kisapaikalla täyden pilkkivarustuksen kera. Ilmoittauduin mukaan koitokseen ja lähdin 15 euroa köyhempänä siirtymään jonon jatkeena järven jäälle. 

Kilpailu alkoi ja ehdin pilkkiä pari minuuttia rauhassa, kunnes kuulin selkäni takaa lähestyvä raskaat askeleet. Katsahdin tulijan suuntaan ja tunnistin hänet heti. Artohan se siellä kahlasi loskan seassa, jäätä pitkin, minua kohti. 

Arto liittyi seuraan ja aloitti pilkkimisen. Melko nopeasti mies nostikin pilkkiavannosta ensimmäisen ahvenen. - No niin! Pääset sentään puntarille, huudahdin ja jatkoin pilkkimistä. Omalla kohdalla peli avautui vain hetkeä myöhemmin. - Ahven tuli, sanoi peukaloa heilutteleva pilkkikaverini. Hetken aikaa vielä pilkittiin samoilla paikoilla. Sitten siirryttiin hieman etäämmälle rannasta.

Seuraavalla avannolla tuplasin ahvensaldoni. Yksi ahven per avanto, ajattelin uutta reikää  jääpeitteeseen kairatessani. Sama tahti jatkui aina neljänteen reikään asti, mutta sen jälkeen oli hiljaista kalojen suhteen. - Perhana käänsi tuulen pohjoiseen, kuulin lähietäisyydellä istuvan Arton sanovan. Kilpailualue oli rajattu heikon jää tilanteen vuoksi edellisvuosia pienemmäksi. Arto veisteli vitsiä siitäkin, - taitaapi olla, että kilpailun järjestävä taho on rajannut parhaat ottipaikat tahallaan pois, lähtevät sitten huomenna porukalla virkistäytymään, jäälle siikaa kiskomaan.    

Kolme tuntia hurahti yllättävän nopeasti, lisää kalaa ei löytynyt kovasta yrityksestä huolimatta.

Kilpailuaikaa oli vielä tunti jäljellä, kun aloin kikkailemaan ja sitomaan siiman nokkaan siikapilkkejä. Ei edes kova tuuli ja kohmeiset sormet hidastaneet. No ei auttanut sekään. Kisapaikan rannasta kajahtanut merkkiääni, pysäytti kuitenkin epätoivoiseksi muuttuneen yrittämisen.

Punnituspaikalla näytti olevan jo porukkaa. Painavan näköisistä, kilpailunumeroin varustetuista, muovikasseista päätellen näyttivät olevan saamahenkilöitä kaikki. Tosin poikkeuksiakin oli, sillä Kippura ja Teme esittelivät tyhjiä pussejaan ja kertoivat kalojen kiertäneen kaukaa koukut ja myös ne etukäteen varmana pidetyt ottipelit.

Punnituksen jälkeen koitti vartin protestiaika, jonka aikana arvottiin hienoja tavarapalkintoja kaikkien kilpailuun osallistuneiden ja arvan lunastaneiden kesken. Ei osunut edes arpa omalle kohdalle. Juuri ennen sarjapalkintojen jakoa, Arto ilmoitti lähtevänsä kotia kohti.  Minä lupasin käydä pokkaamassa palkinnon jos joku palkinto tulisi. Miestensarjan viimeinen hajasijoituspalkinto jaettiin kilpailussa 18. sijoittuneelle pilkkimiehelle, joka oli Arto! Kilpailun alkumetreillä saatu ahven painoi kokonaiset 160 grammaa.

Kilpailuun osallistui yhteensä 73 pilkkijää. Kilpailun suurin siika painoi 432g. Siikapilkkien viralliset sarjatulokset löydät täältä: https://www.facebook.com/KevajarvenSiikapilkit/ 
Ensi vuonna uudestaan.

-Harjus-Antero