Koukku selässä

Kalavesillä sattuu ja tapahtuu monenlaista. Joku lukijoista varmaankin tietää Ivalon terveyskeskuksen uistintaulun. Kyseessä on siis eräänlainen "kunniataulu" johon on kiinnittetty ne vieheet, joiden koukut on irroitettu ihmisruumiin eri osista.

Tämäkin kalastusreissu alkoi samalla tavalla kuin kaikki aiemmatkin, mutta päättyi Ivalon terveyskeskukseen.

Hyppäsin Harjus-Anteron nuorekkaan kaksiväriseen, vuoden 1989 Corollan etupenkille. Ajeltiin tutulle kalapaikalle. Kuunneltiin matkalla Megadethia ja puhutiin niistä isoista, jotka pääsivät karkuun. Sorantien päästä lähtisi hyvä polku hakkuuaukean reunalle, jonka itäpuolella, noin 500 metrin päässä kohisisi vuolas koski.  

Koskenniskalla sovimme, että Harjus-Antero aloittasi kalastuksen niskalta ja minä suuntaisin perhovapani ja virvelini kera kosken alapuolelle. Minulla oli selässä haavin lisäksi myös reppu, johon olimme pakanneet eväät, sillä tarkoituksenamme oli olla paikan päällä aamuyöhön saakka. Havaitsimme useita kalojen pintomisia. Kaikki vaikutti hyvältä.

Päätin käydä viemässä repun valmiiksi leiripaikalle, joka sijaitsi pienen kumpareen päällä. Kumpu olikin lähitienoon ainoa kuiva paikka. Jos joenpenkan isoja kiviä ei oteta huomioon, alue oli lähestulkoon pelkkää suota. Otin valmiiksi viretetyn virvelini vasempaan ja 5-luokan perhovapani oikeaan käteeni.

Lähdin liikkeelle. Leiripaikka näkyi joi miehen mittaisten koivujen takana. Väistelin oksia ja aloin nousemaan kummun päälle. Muutama askel vielä ja olisin perillä. 

Yhtäkkiä jalkani tarttui puunjuureen. Luulin, että saisiin korjattua tilanteen, mutta liike-energiaa oli sen verran paljon, että hyvistä keskivartalolihaksistani huolimatta kaadun vasemalle kyljelleni. Samalla tunsin kuinka oikea puolen lavassani vihlaisi. En ollut tajunnut päästää irti virvelistäni, joten lavassani oli nyt kiinni uistimen koukku. 

Vapa näytti säilyneen kaikesta huolimatta ehjänä ja perhovapakin oli kunnossa. Kiroilin hetken itsekseni ja koetin tunnustella lähtisikö koukku irti. Sain taivutettu kättäni sen verran, että yletyin vieheeseen. Väkänen tuntui kuitenkin uponneen sen verran syvälle, ettei koukku heilutteluyrityksestäni huolimatta irronut. 

Katkaisin siimaan ja lähdin astelemaan takaisin koskelle päin. Harjus-Antero vispasi kivellä ja kertoi karkuuttaneesa "mittataimenen". Anterokin koetti irroitella Lottoa tuloksetta, joten päätimme katkaista vieheen kaksi muuta koukkua ja lähteä kohti autoa ja Ivalon terveyskeskusta. Annoin eväsrepun Anterolle pykälään.

Terveykeskuksen iltapäivystyksen lääkäri kertoi, että olin vasta päivän toinen "koukullinen" ja ihmetteli, miten olin onnistunut saamaan koukun selkääni, sillä yleensä koukku on kiinni kädessä. Kerroin, että taikuri on itsekin ihmeissään, mutta selässä se nyt kuitekin on. Koukku saatiin lopulta irti. 

Iso kiitos Ivalon terveyskeskukselle hyvästä palvelusta ja kättä lippaan myös Harjus-Anterolle.

Kesän ensimmäinen kalareissu

Aamu alkoi paneelikeskustelulla paikallisen rakennustarvikeliikkeen varastomiehen kanssa. Löysimme lopulta yhteistuumin sopivat paneelit seinäremonttia varten. Varastomies kertoi käyneensä jo järvellä. Matalista lahukoista nousee kuulemma hyvin ahvenia. Viime reissulla oli tullut niin paljon, että koko yö oli mennyt kaloja peratessa. Ajattelin, että kaveri taitaa vähän liioitella. Tuskin se oli laittanut vielä edes venettä vesille.

Sen verran paneelimiehen kalajutut alkoivat kuitenkin kaihertaa, että kotiin oli pakko ajaa sataman kautta. Rantaan vievällä tiellä oli kova ruuhka. Osa toi veneitä, osa vei niitä pois. Satamassa näin tutun kalastajan. Hän oli palannut juuri järveltä. Kalasaalis ei ollut kummoinen verkkomäärään nähden. Katiskoihin oli kuitenkin uinut yön aikana hyvin ahvenia. Jätin kalastajan rantaan pakkaamaan tavaroitaan ja ajoin kotiin. Kotona purkasin paneelikuorman peräkärrystä. Päätin jättää siistit sisätyöt seuraavalle päivälle. Menin ulos ja istahdin portaille. Hetken aikaa siinä surkuttelin viime syksynä hajonneen veneeni kohtaloa. Ei se auta, ajattelin ylös noustessani. Pakkasin virvelin ja uistinpakin autoon ja ajoin paikkakunnan kuuluisimman kosken rantaan. Koski näytti pieneltä vesiputoukselta tulvakorkeudella olevan veden keskellä. Joen toisella puolella mies viuhtoi perhovapansa kanssa. Hän käsitteli vapaansa kuin palomies letkua. Ei ole täkäläisiä, ajattelin. Jätin miehen jatkamaan harrastustaan ja suuntasin vähin äänin ylävirtaan. Pysähdyin suvannolle heittelemään. Heti ensimmäisellä heitolla uistimeen tarrasi kala. Se syöksyi raivokkaasti kohti alavirtaa. Syöksy jäi kuitenkin yllättävän lyhyeksi. Väsyttelin kalan näköetäisyydelle ja tunnistin sen isokokoiseksi koskihaueksi. Kala näytti jo väsymisen merkkejä, kun koukkasin sen haavilla ylös. Kala päätyi myöhemmin maanmainioitten haukipullien pääraaka-aineeksi.

Veneen osto

Remonttihommat olivat edenneet enimmäkseen hyvin, vaikka pieniä vastoinkäymisiäkin oli matkan varrelle mahtunut. Päätin vähän hemmotella itseäni. Ajelin kylille ja ostin hetken mielijohteesta uuden soutuveneen. Hinta oli aika suolainen, mutta kyllähän mies aina venettä tarvitsee. Näin perustelin spontaania ostopäätöstä kotiin palattuani. Samana iltana kävimme Henkan kanssa laittamassa veneen vesille. Henkalla oli kiire kylille tynnyrisaunan lämmityshommiin, joten emme ehtineet testata venettä lainkaan. Seuraavana aamuna kävin heittämässä järvellä lyhyen testilenkin. Otin mallin vuoksi yhden vavan mukaan, etteivät sentään turistiksi luule. Menomatkan soudin ja paluumatkan taitoin moottorin avustuksella. Vene kulki hyvin. Pienessä aallokossa se tuntui vakaalta. Airotkin olivat sopivan mittaiset. Satamassa vedin veneen kuiville odottelemaan seuraavaa reissua.

Kalalla viimeinkin
Viikon kestäneen tapahtumarikkaan kesälomareissun jälkeen kävin ihailemassa paikallisen marketin kalastusosaston tarjontaa. Hyllyjen välissä törmäsin erääseen innokkaaseen kalamieheen. Hänen ostoskorinsa oli täynnä Rapalan vaappuja. 
”Onko täällä jo alennusmyynnit menossa?" kysyin. Ei kuulemma ollut. 
”Nämä uudenmallisella uintilevyllä varustetut ovat vaan niin helkkarin hyväuintisia”, hän perusteli. 
Pyysin kaveria näyttämään minulle sellaisen vaapun, jolla ei saisi ikinä minkäänlaista kalaa. Mies pudisteli päätään ja tokaisi, ettei sellaista ole olemassakaan. 
”Ja mihin helkkariin sinä sellaista puukalaa tarvit?” 
Vastasin, että en minä itselleni sellaista aikonutkaan, mutta naapurin äijälle voisi jotain tuliaisiksi viedä.

Kahvihammastakin alkoi kolottaa, joten suunnistin marketin kahvioon. Kahviossa oli vielä hiljaista. Muutama vakionaama siellä tietysti jo kulutti aikaansa. Kahvit juotuani suuntasin raikkaaseen ulkoilmaan. Pihalla satoi räntää ja tuuli voimakkaasti. Tuulenpuuska tempaisi lippiksen päästäni.  Lakki lensi ison vesilammikon keskelle. Mietin hetken, jätänkö lippiksen siihen vai kastelenko kengät sitä hakiessani. Varovasti lähdin kahlaamaan vesilammikon keskelle. Veden kylmyys pakotti kuitenkin toimimaan nopeasti. Kaappasin lippiksen lammikosta ja juoksin takaisin kuivalle maalle. Katselin ympärilleni. Kukaan ei näyttänyt huomanneen lippalakin pelastusreissuani.

Tutunnäköinen hahmo seisoi kuitenkin parkkipaikalla autoni vieressä. 
”Oliko vesi jo lämmintä?” hän kysyi. 
”Yhtä kylmää kuin syksyllä, kun putosit laiturilta”, vastasin. 
Olin nähnyt kaverin viimeksi syksyllä. Yhdellä vuoden viimeisistä kalastusreissuista kaveri oli pudonnut venettä lastatessaan laiturilta veteen. Pohjasta kuluneet huopasaappaat olivat luistaneet jäisellä laiturilla. Tuostakin tapauksesta kaveri selvisi säikähdyksellä ja lyhyellä uintireissulla. Olen kutsunut kaveria siitä lähtien maisteriksi. 

Kerroin maisterille uudesta soutuveneestäni. Hän ehdotti saman tien kalareissua. Sovimme, että jo parin tunnin päästä lähtisimme. Hyppäsin autoon ja ajelin kotiin. Kotona laitoin märät lenkkarit kuivumaan ja valmistin eväät illan reissua varten. Parin tunnin kuluttua maisteri saapui paikalle. Jätimme maisterin auton pihalle parkkiin ja pakkasimme kamppeet minun autooni. Satamassa päätimme yhteistuumin, että kolme vapaa olisi kahdelle miehelle sopiva määrä. Vetäisin perämoottorin käyntiin ja suuntasin veneen keulan vuonoa kohti. Matka taittui jouhevasti pienen myötätuulen saattelemana. Vuonolla laskimme vaaput veteen. Ensiksi kokeilimme joidenkin paikallisten uistelijoiden suosimaa retkiuistelutaktiikkaa. Vedimme pitkiä siivuja vailla päämäärää. Taktiikka ei tuottanut tulosta, joten vaihdoimme tyyliä. Aloimme käydä järjestelmällisesti läpi tuttuja ottipaikkoja. Vaappuja vaihdeltiin tiuhaan tahtiin, mutta kalat olivat kranttuja. Tunnit kuluivat vaihtelevissa sääolosuhteissa. Lopulta maisterin kädessä oleva vapa taipui kunnolla. Iso taimen hyppäsi muutaman kerran veneen perässä. Yritin saada kalan rauhoittumaan vähentämällä vauhtia. Rauhoittuihan se, mutta pääsi samalla irti.

Ei ollut meidän kalamme, totesin. Maisterillakin alkoi pinna kiristyä, joten päätimme lähteä kotiin. Kelasimme siimat ylös ja ajoimme vauhdilla takaisin satamaan.         

Lappilaisia muistelmia, tarinoiden kautta omaa elämää

Vanha mies istuu huoneen nurkassa kertomassa tarinaa. Kuuntelen tarkkaavaisena. Kertomus etenee jouhevasti kunnes loppuu. Haluaisin kuulla heti lisää, mutta tarinankertojan täytyy levätä. Vaivun hetkeksi omiin ajatuksiini. Muistoissa matkustan takaisin lapsuuteni kesiin. Siirryn Luirojoen varteen, isoisäni pirttiin –  paikkaan, jossa kerrottiin samanlaisia juttuja. Isoisäni oli hyvä tarinankertoja. Hän ammensi kertomuksia omista kokemuksistaan. Nuo tarinat ovat tallentuneet muistini sopukoihin – jättäneet sinne pysyvän jäljen. Ajan hammaskaan ei ole pystynyt puremaan sitä pois.

Otan kirjahyllystä kirjan, selailen sen sivuja. Luen katkelmia sieltä täältä. Tarina ei kanna, ei tempaise mukaansa. Mikä on vikana? Jään miettimään. Suljen silmäni ja mietin kuulemaani tarinaa. Olen Naatsukkamännikössä. Näen oudon miehen lähestyvän minua Sodankylän puolelta hiihtäen. Mies hiihtää suksensa minun suksien nokkien päälle. Hän heittää repun selästään hangelle ja kaivaa sieltä käärmeen nahan. Hän ojentaa nahan minulle. Herään, kun kirja putoaa kädestäni. Mietin unen merkitystä. Nopeasti tajuan sen olevan irrallinen kohtaus eräästä tarinasta, jota vanha tarinankertoja usein muistelee. Nostan kirjan lattialta ja luen tarinan uudestaan. Huomaan mielikuvitukseni muokanneen hienoa tarinaa Naatsukkamännikön miehen ja tarinankertojan kohtaamisesta.

Vanha tarinankertoja avaa silmänsä ja aloittaa uuden tarinan. Kertomus lähtee lentoon, tempaisee mukaansa. Mies muistelee nuoruusvuosina tekemiään eräretkiä, erämaiden armottomuutta – sitä tunnetta kun sukset kantoivat kovalla hangella. Luonto oli kaunista ja koskematonta. Silti erämaat olivat täynnä elämää. Seuraavassa tarinassa mies kertoo elämäntyöstään, poronhoidosta. Hyvä tarinankertoja osaa lisätä keitokseen sopivasti mausteita. Tarinan päätyttyä kuuntelijan suuhun jää hyvä maku. Kertomus etenee. Haluaisin kysyä muutamia selventäviä kysymyksiä mutta en uskalla keskeyttää vauhtiin päässyttä kertojaa.

Mies kertoo uudesta kirjastaan, joka on työn alla. Pääsen lukemaan keskeneräistä käsikirjoitusta. En uskalla lukea kovin pitkälle. Haluan odottaa, että teos on valmis. Uusi kirja jatkuu siitä, mihin edellisessä teoksessa jäätiin. Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1950. Poromiehen polku on usein kivinen, mutta kivikkoisen taipaleen jälkeen pienet vastamäetkin tuntuvat tasaiselta maalta. Polun varrella on myös hetkiä, jolloin aurinko paistaa ja elämä hymyilee.

Viikot vierivät, olen levoton. Koska kirja oikein valmistuu?

Omakustanteet ovat saapuneet painosta. Saan yhden teoksen itselleni jo ennen varsinaista julkaisua. Avaan kirjan ja luen sen saman tien kannesta kanteen. 298 sivua ja 70 lukua. Haluaisin lukea vielä lisää. Nämä tarinat kantavat, tempaisevat mukaansa. Kuulen korvissani kertojan äänen. Tuntuu kuin olisin itsekin mukana näissä uskomattomissa kuvioissa. Vaikka pienessä sivuosassa, kärpäsenä katossa. Tai karhunjälkiä seuraamassa isoilla räme-aavoilla. Jokiveneen keulateljolla seisomassa, ihailemassa parilatulen valaisemassa tummenevassa virrassa liikkuvia kalojen varjoja. Hengitystä pidättäen, pitkävartinen atrain kädessäni.

Innostuneessa mielentilassa päätän lukea kirjailijan esikoisteoksen. Olen yrittänyt kahlata sitä vuosien saatossa useasti läpi, mutta aina se on jäänyt kesken. Otan kompassista suunnan ja lähden etenemään määrätietoisesti. Kahlaan muutaman sivun läpi. Upottavat suot ovat vaihtuneet helppokulkuiseksi maastoksi. Tarinat avautuvat nyt helposti. Jään miettimään, olisiko nämä kirjat kannattanut julkaista päinvastaisessa järjestyksessä. Mitenhän teokset toimisivat äänikirjoina?

Suosittelen näitä muistelmateoksia kaikille lapintarinoiden ystäville. Tarinat on koonnut kirjaksi Ritva Kytölä. Teokset löytyvät Lapin kirjastoista.

”Keväällä, kun olin uitossa lähellä juhannusta, miehet potkivat katajapensaita. Miehet katsoivat potkimalla, koska kataja alkoi pölistä. Kun tuli aika, että kataja pölisi, niin miehille tuli kova kiire päästä kylille, tanssipaikoille. Minä kysyin, että miksi nyt tuli kiire tanssipaikoille? Vastaus oli, että naisilla tulee juoksuaika katajan pölistessä ja karhut menee vihaiseksi. Tämä tapahtuu siis ennen juhannusta.”  

Kirjat:

Eino Pokka – Pokka-pojan rakkaus 2010.

Eino Pokka – Poromiehen polku 2014.                                                                                                                                                                    

-Harjus-Antero