Reissu metsäjärvelle

Viime aikoina on tapahtunut monenlaisia positiivisia asioita,  joita kutsutaan suuriksi elämänmuutoksiksi. Asioita joista monet pöytälaatikkorunoilijat ammentavat aiheita teksteihinsä.

Huonekalufirman auto kierteli ympäri kylää. Tuli ihan vanhat ajat mieleen. Aikoinaan kiertäviä kauppiaita saattoi nähdä joka viikko. Jotkut möivät pölynimureita, toiset kaupittelivat nahkatakkeja. Ajattelin ensin, että joku kyläläinen on tilannut huonekaluja kotiinsa. Auto pysähtyikin yllättäen talomme kohdalla. Mies tervehti ystävällisesti ja kysyi, tarvitsisinko uutta sohvaa. Kieltäydyin kohteliaasti, ja auto jatkoi matkaansa.

Olin ostanut alkuviikosta itselleni auton. Sellaisen, jolla uskaltaa ajella huonommillakin teillä – ilman että tarvitsee paluumatkalla kerätä irronneita muoviosia tien varresta. Starttasin toyotan käyntiin, ja matka alkoi.  Vähän ennen Nellimin kylää käännyin huonokuntoiselle metsätielle. Toyotalla pääsin vaivoitta järven rantaan. Tällä kertaa ei tarvinnut kävellä loppumatkaa.

Järven rannalla odotti vanha soutuvene, johon viritin sähköperämoottorin kiinni. Sitten lastasin akun ja kalastusvälineet veneeseen. Vapateline oli jäänyt toiseen veneeseen, joten viritin vain yhden vavan pyyntikuntoon. Irrottauduin rannasta ja käynnistin moottorin. Moottori toimi hyvin, ja akkukin näytti olevan täynnä. Tarkistin vaapun uinnin ja laskin sen pyyntiin. 

Pidin toisessa kädessäni vapaa ja toisessa moottorin ohjauskahvaa. Yhtäkkiä vapa nytkähti, ja veneen takana kala nousi nopeasti pintaan. Sain tehtyä vastaiskun. Väsyttelin kalaa rauhallisesti. Melko nopeasti se alkoi lähestyä venettä. Uitin kalan haaviin ja nostin sen veneeseen. Silmämääräisesti totesin kalan olevan yli 60-senttinen. Kaivoin mittanauhan esille ja varmistin vielä. Mittanauhan mukaan kalalla oli pituutta vähän reilut 60 senttiä.  Totesin itsekseni ääneen, että tuosta tulee hyvä suolakala. Käänsin veneen tulosuuntaan ja ajoin saman tien takaisin rantaan. Perkasin kalan ja pakkasin tavarat autoon. Kotiin saavuttuani laitoin taimenfileet suolaan.

-Harjus-Antero

Vanha huopahattu

Olen yrittänyt pukea sanoiksi tätä tarinaa aiemminkin – siinä kuitenkaan onnistumatta. Aina on puuttunut jokin palanen. Se ratkaiseva palanen, jonka avulla saisin tarinasta ehjän. Yöllä näin kuitenkin taas unta joenrantaa pitkin hiippailevasta lierihattupäisestä miehestä. Tunnistin miehen kasvot, olinhan nähnyt hänet kerran aiemminkin. Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui monta vuotta sitten. Jälleennäkeminen herätti ristiriitaisia tunteita.  

Helteinen kesä oli tavottanut Keväjärven. Muutamaa päivää aiemmin olimme päässeet koulusta kesäloman viettoon. Siihen aikaan ei tarvinnut mennä edes kesätöihin. Sai vain lomailla ja käydä joka päivä kalalla. Eikä reissuja tarvinnut edes suunnitella. Kaikki tapahtui omalla painollaan. 

Otimme virvelit ja hyppäsimme pyörien selkään. Pyöräilimme lähilammelle ja tarkistimme edellispäivänä sinne virittämämme katiskat. Pari isoa ahventa oli uinut yön aikana katiskoihin. Päätimme ottaa ne mukaamme, jotta olisi kotiin viemistäkin.  Minua muutaman vuoden nuoremalla veljelläni oli matkassaan uudenkarhea haspeli. Itselläni oli vielä siihen aikaan umpikela. Heittelimme jonkin aikaa lammella, mutta saalis jäi laihaksi. Päätimmme lähteä takaisin kotiin. Kotimatkalla poikkesimme kuitenkin eräällä joella.  Se oli siihen aikaan hyvä kalapaikka. Joessa ui isoja harjuksia, kirjolohia, taimenia, ahvenia, siikoja ja haukia. Vieheen heittäminen oli kuitenkin vaikeaa, sillä rannat olivat pusikkoisia. Niinpä jo ensimmäisellä heitollani onnistuin saamaan vieheeni kiini koivunlatvaan.

Jonkin aikaa siinä meni, että uistimen sai irti. Pian kuulin jonkun halkovan puita jokivarressa. Kohta haistoin jo nuotion savun. Ajattelin, että velipoika on sytyttänyt nuotion. Päätin lähteä itsekin nuotiolle kahvinkeittoon. Nuotiota lähestyessäni huomasin, että tulilla istuukin outo mies. Mies näki minut ja kysyi, olinko saanut kalaa. Kerroin, ettei kalaa ollut tullut.  Mies kaivoi repustaan ison taimenen fileet ja sanoi, että on tässä sinullekin syötävää. Keitimme kahvit ja paistoimme fileet nuotiolla. Kysyin jossain vaiheessa mieheltä, oliko hän paikallisia. Mies vastasi olevansa Ruotsista. ”Suomen ja Ruotsin rajalla sijaitsevassa pienestä kylästä”, hän tarkensi. Mies kertoi uskomattomia tarinoita entisistä ajoista. Osaa niistä epäilin jo silloin keksityiksi, mutta hyvä tarinankertojahan osaa vähän värittää juttujaan.

Mies kertoi omistaneensa nuoruudessaan samanlaisen kelan kun minulla oli. Sen jälkeen hän pyysi kelaani lainaksi. Hän aikoi käydä jokivarressa testaamassa sitä. Mies lähti kelani kanssa joelle, ja minä jäin vartioimaan, ettei nuotio leviäisi. Aikaa kului, eikä miestä kuulunut takaisin. Aloin olla jo vähän huolissani. Saman tien joku lähestyi raskain askelin pusikon takaa. Se oli velipoika, joka oli jo kyllästynyt virvelöintiin. Keitimme uudet kahvit ja paistoimme makkarat. Kysyin Ilkalta, oliko hän nähnyt lierihattupäistä miestä jokivarressa. Ei ollut kuulemma näkynyt. Kerroin, että olin lainannut jollekin oudolle äijälle virveliäni. Varmaan se kohta kyllästyy nakkelemaan ja tulee tähän tulille meidän kanssamme, totesin. Sanoin vielä, että äijä osasi kertoa uskomattomia kalatarinota. Sellaisia tarinoita, että niistä voisi kirjoitaa vaikka kirjan. Kohta hän kertoo niitä varmaan lisää, jatkoin. Ilkka vähän epäili, mutta uskoi kuitenkin.

Vähän aikaa siinä vielä tulistelimme. Ilkka jäi vahtimaan tulta, ja minä menin katsomaan, onko mies saanut kalaa. Joella ei näkynyt ketään. Kävelin monta kilometria jokivartta pitkin, mutta miestä ei löytynyt.  Paluumatkalla huomasin, että yhtä jokirannan puuta vasten nojasi pitkä keppi.  Se oli koivusta tehty onkivapa. Paksussa siimassa ei ollut ollenkaan kohoa, vain paino ja koukku. Jätin vavan siihen ja kävelin takaisin nuotiolle. Sanoin Ilkalle, että ei näkynyt äijää eikä virveliä. Vähän aikaa siinä kiroilimme. Sammutimme nuotion ja lähdimme kotimatkalle. Matkalla mietimme, mitä kertoisimme kotona. Sovimme, että emme puhuisi mitään siitä mystisestä miehestä. Eikä sanaakaan siitä, että virvelini oli varastettu. 

Seuraavana päivänä kävin ostamassa uuden virvelisetin.

-Harjus-Antero

Taimen ja hauki

Työkiireiden ja muiden velvollisuuksien takia en ole ehtinyt vielä juuri kalastamaan. Muutamia lyhyitä reissuja on tullut tehtyä, mutta niistäkään en ole saanut aikaiseksi minkäänlaista tekstiä blogiin. Mutta kesähän on vasta alussa – ainakin täällä pohjoisessa. Monet pitävät juhannusta keskikesän juhlana, mutta mielestäni kesä alkaa vasta juhannuksen jälkeen.

Pitkän talven tuli aikana tuli hankittua paljon erilaisia vaappuja ja uistimia. Jaksoin silti vielä odottaa innokkaasti perinteisiä Onkimaton-Uistimen testivaappuja, jotka saapuivat torstaina. Vaaput nähtyäni päätin lähteä kesän ensimmäiselle testireissulle. 

Reissu osui lauantaille. Perjantainakin olisi voinut jo lähteä, mutta kova tuuli olisi haitannut liikaa.  Perjantai sattui vieläpä olemaan kuukauden kolmastoista päivä. Yleisen takauskoisen käsityksen mukaan se on epäonnen päivä. Lähdin siis reissuun vasta lauantaiaamuna. Vähän ennen yhdeksää saavuin Siskelin satamaan. Satamassa viritin kahteen vapaan uudet testivaaput. Käynnistin moottorin ja ajelin Nanguvuonolle. Vuonolla aloitin uistelun.

Laskin ensimmäisen vaapun veteen. En ehtinyt edes kunnolla laskea toista vaappua pyyntiin, kun huomasin ensimmäisenä lasketun vavan olevan jo mutkalla. Taimen heitteli veneen perässä komeita voltteja. Hidastin vauhtia hieman, jotta kala rauhottuisi.  Taimen rauhoittui, ja väsytys onnistui nopeasti. Nappasin kalan haavilla veneeseen, ja näin oli kesän ensimmäinen mitat täyttävä taimen veneessä. 

Laskin vaaput uudelleen pyyntiin, ja taas oli kala kiini. Kala tuntui heti isommalta. Se ei käynyt edes pinnassa. Melko nopeasti huomasin, että siiman päässä taisteli hauki. Hetken jo pelkäsin uistimen menetystä, mutta onneksi hauki oli tarttunut vaapun peräkoukkuun.  Lopulta sain nostettua väsyneen hauen haavilla veneeseen. 

Hienosti alkanut reissu sai odottamattoman käänteen, kun moottorin ohjauskahva yllättäen katkesi ja lipesi kädestäni veteen. Sinne meni, totesin. Sammutin moottorin ja kelasin siimat ylös. Käynnistin moottorin uudestaan ja ohjasin venettä  moottorin kopasta käännellen. Paluumatka satamaan sujui hitaasti mutta varmasti.

Kaloja peratessani löysin hauen mahasta taimenen poikasen ja mepsin lipan.

-Harjus-Antero