Hipun pilkit 2016

Jo perinteeksi muodostuneet Kultahipun pilkit keräsivät tänäkin vuonna mukavasti pilkkikansaa Ivalojoen jäälle. Vaikka kisojen osallistujamäärä ei yltänytkään edellisvuosien tasolle, ilmassa oli silti juhlan tuntua. Aurinko paistoi ja ihmiset hymyilivät.  Keskitalven synkät, lyhyet päivät olivat enää vain muistoja historian hämärässä. Kevät ja jäidenlähdön odottelu saivat nämäkin, ajoittain raskaat muistot tuntumaan höyhenenkeveiltä.

Edellisvuoden kisan jälkeen olimme kokoontuneet Henkan ja Kippuran kanssa saunomaan. Saunan lämmössä muistelimme Henkan kanssa päivän tähtihetkeksi muodostunutta pilkkikilpailua. Kippura ei ollut työkiireidensä vuoksi ehtinyt jäälle asti, mutta kovana pilkkimiehenä hänkin osasi arvostaa juttujamme. Jossain vaiheessa iltaa sovimme, että seuraavan vuoden kisoihin lähdemme kaikki kolme.

Päivää ennen kilpailua Henkka soitti ja kertoi matkustaneensa opiskelupaikkakunnaltaan Rovaniemeltä Ivaloon.  – Pitihän se kisojen takia tulla, hän sanoi. Lyötiin puhelimessa seuraavan päivän sotasuunnitelma lukkoon. Kisa alkaisi puolilta päivin, ja aamulla kymmenen jälkeen voisimme käydä ilmoittautumassa.   Lauantaiaamuna olin hyvissä ajoin valveilla. Katselin lumisateen maalaamaa maisemaa. Sään puolesta kaikki näytti hyvältä. Aamupalan jälkeen lastasin pilkkivälineet autoon ja ajoin keskustaan. Kylän keskusta oli hiljainen, olihan nyt pääsiäinen. Ihmiset tietysti nauttivat mökeillään pääsiäispyhien tarjoamista vapaahetkistä.

Kävin ostamassa paikallisesta marketista syöttejä pilkkeihin. Marketin kalastusosastolla törmäsin Kippuraan. Miehen ostoskorissa oli pilkkivavan lisäksi kaksi pientä tasapainopilkkiä. Viime hetken ostosten jälkeen kävelimme kisapaikalla Soitin matkalla Henkalle. Hän kertoi jo ehtineensä rantaan pystytetylle kilpailuteltalle.

Kisan avaavan kuulutuksen kajahtaessa suurin osa porukasta katosi nopeasti jäälle. Odottelimme poikien kanssa vielä hetken, jonka jälkeen kävelimme kaikessa rauhassa vapaaksi jääneille paikoille. Nopeaan tahtiin kairasimme jäähän kolme reikää ja laskimme pilkkimme pyyntiin. Varsin pian huomasimme, että kilpailu tulisi noudattamaan täsmälleen samaa kaavaa kuin ennenkin. Kalaa ei tullut. Ei sitten millään. Kilpailun jännittävin hetki koitti, kun pystypilkkini tarttui jään reunaan. Hetken jo ehdin kuvitella, että nyt on iso kiinni. Haavekuva haihtui yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Kippuran avustuksella sain sentään pilkkini avannon reunasta irti.

Neljän tunnin kilpailuaika kului nopeasti. Ajoittain vilkuilin muita pilkkijöitä. Eivät hekään näyttäneet saavan mitään. Muutamat vapauttelivat korkeintaan alamittaisia harjuksia. Kisa päättyi summerin soittoon. Kävelimme punnituspaikalle pettyneinä, kuten niin monena vuonna aiemminkin. Pettymys sen kuin syveni, kun huomasimme  muutamien kilpailijoiden saaneen saalista. Palkinnot jaettiin pitkältä tuntuneen protestiajan jälkeen. Kalaa oli tullut viime vuotta vähemmän, mutta kolme parasta pilkkijää onnistui kuitenkin kohtalaisesti. Voittosaalis oli 300 grammaa. 

Ensi vuonna uudestaan.

-Harjus-Antero

Viininpunainen lokakuu

Syksyn ja talven välinen reviirikiista äityi tänä vuonna melko pahaksi. Syksy näytti voimansa repimällä naapurin äijän halkovajasta katon irti. Talvi joutui perääntymään, mutta vannoi palaavansa pian.

Oma kalastuskauteni on tähän mennessä sujunut hyvin nihkeästi. Kalaa on tullut paljon, mutta ei niitä isoja, joita olen tavoitellut. Blogiinkaan en ole hirveästi kehdannut kirjoitella uistelujuttuja. Jutut olisivat olleet todella tylsiä, sillä reissut olivat sisällöltään aina samanlaisia. Monenlaisia vaappuja on tullut tälläkin kaudella veneen perässä vedettyä – kiitoksia pojille loistavista haukivaapuista! Viime reissulla kokeilin pitkästä aikaa legendaarista soutu-uistelua. Sain saaliiksi raitista ilmaa ja hyötyliikuntaa. Paluumatkalla näin naapurin äijän vilkuttelevan rannassa. Jotakin se koitti huudella, mutta en kuullut, mitä. Oikeanpuoleisen airon hankain piti niin kovaa meteliä. Jouduin soutamaan lähemmäksi. Äijä kyseli, onko pojalla bensa lopussa, kun noin kovasti soutaa.  Vastasin, että ei ole – kunhan lämpimikseni vetelen. Käänsin veneen ja soutelin takaisin satamaan. Onneksi sääolosuhteet sallivat vielä vetouistelukauden jatkamisen. Kovin taimensesonkikin on kuulemma vielä edessäpäin. Ja eihän se saaliin saaminen ole tässäkään harrastuksessa tärkein asia. Paljon tärkeämmäksi muodostuvat ne kokemukset, joita harrastuksen parissa pääsee elämään. Kaikki ne yksin tai yhdessä koetut hetket, joita on mukava myöhemmin muistella. Kireitä siimoja kaikille blogin lukijoille. Isot kiitokset myös Aki-Tapanille avusta, seurasta ja Räsäsen seiskasta.   

Auto liikkui aamuhämärässä hitaasti. Märkä tienpinta imi suurimman osan ajovalojen loisteesta. Määränpää lähestyi metri metriltä. Enää kaksi mutkaa, ja mäen takana häämöttäisi päämäärä. Ensimmäinen mutka taittui hyvin, eikä toinenkaan tuottanut ongelmia. Tien päässä, kääntöpaikalla, automies joutui kuitenkin hirveään tilanteeseen. Mies oli pitänyt hirviä hyväkäytöksisinä eläiminä, mutta tällä kertaa kaikki meni toisin. Neljä isokokoista hirveä hyökkäsi täysin yllättäen metsästä tielle. Outo pakokauhun tunne hiipi miehen mieleen. Saatana, nehän saattavat kiimapäissään rusikoida auton paskaksi. Enempää miettimättä mies nakkasi peruutusvaihteen päälle. Eipä hän paniikin iskiessä hoksannut seurata edes peilejä. Toljotti vain lamaantuneen oloisena eteenpäin. Hirveä pamaus sai paniikin katoamaan. Auto pysähtyi kuin seinään osuessaan halkovajan tukitolppaan. Vajan kattopellit rämähtivät voimakkaan iskun seurauksena maahan. Onneksi ne eivät pudonneet auton päälle.  Mies kävi tarkastamassa aiheuttamansa vauriot. Auto näytti ehjältä, joten hän päätti paeta mahdollisimman nopeasti rikospaikalta. Seuraavana aamuna tutkittiin naapurin äijän kanssa riistakameran kuvaamaa materiaalia. Nauhalla näkyi neljä isokokoista hirveä. Kolme hirveä söi pihlajanmarjoja. Yksi näytti tarkkailevan tilannetta taustalla. Epäiltiin, että se piti vahtia.

-Harjus-Antero  

Ketunlenkki

Eräs kaverini soitteli alkuviikosta ja kertoi olevansa tulossa viikonloppuna kahden veljensä kanssa Ivalon seudulle kalalle. Sovittiin puhelimessa, että lähtisin perjantaina näyttämään porukalle muutaman hyvän paikan. Puhelun jälkeen mietin kuumeisesti, mihin sitä oikein lähdettäisiin. Muistin erään paikan, jossa en ollut käynyt aikaisemmin. Olin kuitenkin kuullut paikallisten kalamiesten kehuvan paikkaa hyväksi taimenlammeksi.

Lähdin heti seuraavana päivänä töiden jälkeen tutustumaan kalapaikkaan. Illalla viiden maissa pysäköin autoni erään metsäautotien varteen. Virveli mukaan ja menoksi. Ehdin kävellä tienpenkalta lähtevän polun alkupäähän, kun kuulin metsätietä pitkin lähestyvän auton äänen. Heittäydyin vaistomaisesti ison kiven taakse. Hetken aikaa pysyttelin liikkumattomana kiven takana. Toivoin, että auto ohittaisi paikan ja jatkaisi matkaansa. Se kuitenkin pysähtyi kohdalleni. 

Kurkistin kiven takaa: citymaasturi oli pysäköity autoni viereen. Auton ympärillä hääräsi neljä miestä. Visionin lippiksistä päättelin miesten olevan perhokalastajia. Tuskinpa he hillasuolle olivat menossa. Irtauduin nopeasti kiven takaa metsän siimekseen. Vähän matkaa juostuani pysähdyin kuulostelemaan. Miehet olivat tulossa samaan suuntaan. Läheiselle purolle oli enää vajaan kilometrin matka. Päätin pysähtyä sinne odottelemaan miehiä. 

Puron varressa tein nopeasti tulet vanhalle leiripaikalle. Siihen miehetkin saapuivat jonkin ajan kuluttua. He kysyivät, saisivatko hekin kalastaa täällä. Sanoin, että jos teillä on luvat kunnossa, niin mikäs siinä. Kehuin paikan olevan seudun parhaita kalastuskohteita. Sanoin olevani itse lähdössä jo kotiin. Hyvästelin jokivarteen suuntaavat perhomiehet ja lähdin kävelemään polkua pitkin autolle päin. Hetken aikaa autoa kohti käveltyäni päätin oikaista metsän poikki alun perin suunnitellulle paikalle. 

Tunnin verran käveltyäni aloin ihmetellä lähistöltä kuuluvaa kosken kohinaa. Mikähän koski se tuolla metsän takana pauhaa? Päätin mennä tarkistamaan asian. Jokivarteen päästyäni huomasin vastarannalla olevat kalastajat. Kävelin lähemmäksi ja tunnistin heidät samoiksi perhomiehiksi. Ihmettelin, että olivatpa pojat nopeita liikkeissään, kun tänne asti olivat jo ehtineet. Leiripaikan nähtyäni tunnistin paikan. Miten tämä on edes mahdollista, ajattelin. Juttusille en kehdannut enää mennä. Käännyin nopeasti ja toivoin, etteivät kalastajat olisi nähneet minua. Vähin äänin palasin polkua pitkin citymaasturin vieressä odottavalle autolleni. Kotimatkalla ajattelin, että tätä juttua en kertoisi kenellekään. 

Seuraavana iltana tein uuden reissun samoihin maisemiin. Lampikin löytyi yllättävän helposti.    

-Harjus-Antero