Naarashauki 2010

Tämä tapahtui sanotaanko heinä- elokuussa 2010. En ole tästä pahemmin kehdannu huudella kun vähän sekopäiseksi tapahtumat äityivät, mutta nyt en halua vaieta enää. Ei perheen pienimmille ole tämä tarina, kun on väkivaltaa ja kirosanoja ja kaikenlaista sattui.

-------------------

Varmaan jotain lihasrelaksantteja ja viinaa vetäny karaoketähti laulo Kotiviiniä kolmetoista tahtia jäljessä, silleen, että ku se välillä huomas, ettei taustanauha suostu menemään sen kanssa samaa säkeistöä, niin se korotti vaan äänenvoimakkuutta. Ei se ois ollu pahan kuulosta jos oltais oltu vaikka jossain itä-siperialaisessa shamanistisessa istunnossa pää täynnä sieniä. Helvetti, sitä ois kuunnellu tosissaan, se ois ollu henki jostain menneisyydestä, sellaisilta aikakausilta ku ihmisten kurkunpää oli vielä alikehittynyt ja kommunikaatio koostui eritaajuuksisista murahteluista ja kirkaisuista – ”teeeen suuu-eeee-lleeeee-koooo-tiiiiii-wiiiiiiii-niiiii-tuuu-leeeee-poooo-iiii-kaaaa-aaaaaa-liiii-seeeeennnn”. Mutta ei oltu Itä-Siperiassa, vaan maljenkin verran enemmän syrjässä ihmissivilisaatiosta, istuttiin Lapin Tuvassa ja aikahautojen kammottavat kaiut olivat ”normaalia” äänitapettia. Se on hyvin jännä mitä voi pitää normaalina, vain siksi, että on sattunut syntymään sellaisen keskelle. "Lähetään nyt ihan oikiasti vaikka vittu mettään" Siekkinen sanoi niin tunteella, että melkein itku pääsi. Asiaa se puhui. Tehtiin sopimuksia ja solmittiin velvoitteita.

Ja käsittämätöntä! Vastoin todennäköisyyksiä, istuttiin myöhäisiltapäivällä autossa koko lössi – mie, Saarinen, Siekkinen (Itsemurharyhmä tan-tan-da-da-daa) ja tällä kertaa lisämausteena Saarisen vajakki serkku, sanotaan nyt että sen nimi oli vaikka Raasepori8, vaikka ei ollut (syyt tähän anonymiteettisuojaan paljastunevat tuonnempana). Se oli otettu mukaan kun se oli jostain mistä lie Kuusamon Persekylästä Ivaloon saakka vääntynyt eikä tuntenu ketään muuta ku Saarisen, ja ajateltiin olla parikin yötä. Saatiin lainaan Markun eteläläisen työkaverin venettä, lastattiin teltat ja kaljat ja lähettiin siitä vähän Huuhkajan yläpuolelta nousemaan Ivalojokea. Kun ihan moottorivene oli, niin ajateltiin uistella ylävirtaan, uittaa vene Pajakosken ja Ritakosken rantoja (vesi oli matalalla) ja leiriytyä Toloskoskelle.

Yhtä tyhjän kanssahan se on Ivalojoella uistinta uittaa, se on satakaksitoistatuhatta kertaa todistettu ja siitä on laulujakin laulettu. Moni muistaa varmaan klassikot Shitty River Blues ja Tartu koukkuuni jättiläishauki – ikiruskeiden kappaleiden melankolisten sävyjen raaka-aineet on louhittu noiden pukamiaraastavien, tapahtumaköyhien aeonien monotonisista luolastoista. Mulle, zen-buddhalaistuneelle pseudomunkille veneessä moljottaminen on silti mitä erinomaisinta huvia. Olen usein leikitellyt ajatuksella, että mitäpä jos olenkin hieman autistinen ja sitä ei ole vain koskaan huomattu. Ilostun kun saan vain keinua paikallani, tuntikausia, hiljaa. Tai tuijottaa silmät puoliummessa nuotiota tai paremman puutteessa seinää, olla seuraamatta ajatuksia, nousta syvemmälle hiljaisuuteen – mikä riemu ja autuullisuus! Siekkinen ja Saarinenkin on melko harjaantuneita vaikka eivät ideologioista perustakaan, ne osaa istua turvat kiinni päiväkausia, ja monesti istuvatkin, ihan istumisen ilosta. Saarisen koneeseen tarvii tosin keskiolutta annosteltuna siten, että se on koko ajan juuri ja juuri humaltumisen puolella. Hyvää seuraa siis, molemmat. Mutta se helvetin RAASEPORI8!

VITTU MIKÄ JÄTKÄ!

Kai se on lapsena laskenu pulkalla ohimonsa puukuormaan tai tunkenut jotain kuumemittareita nenäänsä, mutta joku vika siinä miehessä on. Se on meitä ehkä pari vuotta vanhempi, mitä, jotain 32, en mie tiedä? Ja se kuvitteli olevansa niiiiin helvetin nokkela. Heti kun istuin autoon, se alkoi mouhota mitä mojovampia väkivalta- ja pilluanekdootteja omilta ja tuttujensa ryyppyreissuilta. ”-- ottaako huora puuroa vai ottaako huora taksin, olisittepa perkele ähähähähä nähneet sen vosun ilmeen ku niinni --” ja maustoi tarinointiaan satunnaisilla salaliittoteorioilla. Jatkuvana, katkeamattomana virtana, ihmisälyn halveksuntaa. Se oli kuin joku Pasilan hahmo, ja rumakin vielä vaikka salilla kävikin tai juuri siksi. Sillä oli geeliä tukassa ku lähettiin mettään!

No, anywho, veneessä Raasepori8 ja Saarinen istu keskipenkillä, Siekkinen moottorilla ja mie makasin keulaa. Kukaan muu ei puhunut ku Raasepori8. Silloin ku se ei kertonut vaurioituneita juttujaan, se valitti. Se valitti kylmää ja kuumaa ja kusihätää ja se valitti paskaa jokea ku kalaa ei tule heti. Persekylässä joka lammikosta saa kuulemma vitusti taimenia vain tuijottamalla vihaisesti vedenpintaa. Ei oltu varmasti Lentokentän kohdalla kun huomasin itsekin tuijottavani vihaisesti virtaa, mutta en mentaalikalastusmielessä, vaan mietin kuinka ihanan hiljaista olisikaan vetten syvyyksissä. Mikä vääryys! Miksi minun pitäisi tehdä itsemurha kotojokeeni pelkästään jonkun persekyläläisidiootin takia! Ei, laittaisin kampoihin. Oltiin jo kokeiltu sitä, ettei reagoida sen vammaisuuteen, mutta ei se tuntunut tehoavan. Kokeilin vittuilla, mutta eihän se tajunnut. Saarinen, tutuimpana, käski suorasanaisesti sen pitää turpansa kiinni, mutta se piti sitä leikinlaskuna ja alko höristä & hakata serkkupoikaa käsivarteen niin että Saarisen keskiolut läikkyi. Loukkauksia! Verisiä loukkauksia! Mutta mitäpä teet, siinähän oltiin vankina metrin päässä toisistamme. Olen aina ollut huono tuollaisissa tilanteissa, joten luovutin.

Ystävämme Joki teki kuitenkin tehtävänsä. Alatahteja käyvän moottorin meditatiivinen pärinä, rasvatyvenen veden tuplaama maisema, laskeutuva ilta ja nouseva sumu sai Raaseporinkin moottorileuat väsymään. Tai vanhan kunnon Itsemurharyhmän ”värinä” saavutti sen paskan sielun ja se lamaantui kuin sähköankeriaan saalis. Ah, ei kalan kalaa, ei sanan sanaa – sielullinen kotikamari!

Ilman mainittavia vastoinkäymisiä, jopa yllättävän kivuttomasti koskien matalikot oli uitettu ja osa jopa päristelty moottorilla. Oltiin istuttu tunteja veneessä, ainoastaan pari alamittaista tammukkaa oli erehtynyt vieheisiin. Se oli tuttua, todennäköisesti taimeno odotti vasta Toloskosken montuissa. Raasepori8 oli silmin nähden hermostunut, se pyöri penkillä, kelasi siimaa sisään, päästi ulos, räpläsi kännykkää ja huokaili syvään. Adhd-lääkeet vissiin jääneet Persekylään. Tunnit kuluivat. Raaseporin leuat nykivät.

”Eikö täältä saa vittu lainkaan kalaa”, se karjaisi varoittamatta kovaan ääneen ja löi nyrkillä veneenlaitaa. Huuto syöksyi joenpintaa, törmäsi rannan kuusiin ja palautui melkein muuttumattomana. Rannalla joku vanhempi nainen katsoi meitä murhaavasti, oltiin Tolosen kohdilla. Säikähdin helvetisti, repeydyin rauhoittavasta olemattomuudestani takaisin rumaan todellisuuteen. ”No ei vittu saa”, Siekkinen tiuskaisi sille, mutta ei jatkanut enempää. Pyöriteltiin päitä Saarisen kanssa. Toloskosken ääni kuului jo kohta onneksi suvannonmutkasta, painelisin maita pitkin niin kauas Raaseporista kuin jaksaisin ja leiriytyisin sinne vaikka yksin. Kaivautuisin kunttaan ja sihisisin.

Maissa hieman rauhoituin, mitä sitä yksin jurottamaan johonkin. Kun leiri oli saatu pystyyn, nuotio päälle ja ensimmäinen kalja korkattua, päätin lähteä vähän kävelemään metsään. Toloskosken metsä on suosikkipaikkojani maailmassa. Suuret männyt, romahtaneet poroaidat, hiekkarinteet, vuosisatojen takaiset leiripaikat, eläinten polut, kosken ääni, raikas tuoksu – se paikka on minulle Pyhä. Kävelin joenrinteen reunapolkua alavirtaan, aikeissa suihkasta sitten niemen poikki ylös koskenniskalle seku kattelemaan.

Parin sadan metrin päässä leiristä huomasin metsässä miehen. Se jäi puiden taakse notkelmaan ja koska oli jo melko hämärää, niin en nähnyt paremmin mitä se teki. Ajattelin, että siellä on jokin hätänä ja riensin puolijuoksua notkelmalle. Jumala antakoon anteeksi, en nähnyt mitä se teki!

VÄLIVERHO

Aamu läheni, oli jo melkein valaistumaan päin, mutta vielä melko hämärää kun pilvessäkin oli. Olin tulossa taas kuselta tulille, jalat horjui ja päässä suhisi, mutta ei tarpeeksi– ei oltu juotu viinaa, tissuteltu vain lava, pari maksalaatikkokaljaa. Hermoni olivat yhä kireällä aikaisemmista tapahtumista. Siekkinen, onnellinen, oli kuorsannut teltassa jo hyvän tovin, se oli herännyt aikaisin, mutta Saarisen kestävyys ei lopu niin kauan kuin keskiolutta on. Raasepori8 istui pölkyllä, Saarinen makasi retkipatjalla männyn juurella. Kun tulin nuotion valopiiriin, huomasin, että Raasepori8:n silmät olivat odottaneet katsettani. Se hymyili ilkikurisesti, se puistatti minua, ihan pelkäsin sitä sekopäätä jo siinä vaiheessa. Mitä helvettiä se nyt taas on keksinyt!?

Ja pahempaa kuin olisin ikinä halunnut todistaa! Kännisen Saarisen sylissä oli pahvilautanen. Röyhtäisin palan oksennusta kurkkuuni, mutta keräsin itseni ja istuin nuotiolle. ”Ei helevetti. Eipä olis ikinä uskonu, mutta kyllä loimuhaukikin voi olla hyvänmakuista. Maista Kolmaskives sieki.” ”Älä syö sitä!” koetin sanoa, mutta Raasepori katsoi minua, värähdin, enkä toistanut kehotusta vaikka Saarinen kysyi miksi. Sitten ne sätti minua kahdestaan, että olen tissiposki ja kermaperse jolle ei kelpaa kuin kaviaarilla lihotettu nieriä. Bondasivat, olivat äkkiä samalla puolella, ja alkoivat tarinoida lapsuuden seikkailuista Persekylässä. En oikeastaan pystynyt kuuntelemaan, tunsin vain voivani pahoin kun katsoin kuinka Saarinen mutusti tuota Gomorran maakuntakalaa autuaan tietämättömänä maailman pahuudesta.

Kaljaakin olisi vielä ollut, mutta uskoni elämän mielekkyyteen oli varatankilla. Otin mitään sanomatta makuupussin ja painelin metsään. Kävelin niemen juureen, löysin suojaisen jontkantapaisen ja pesin suuren männyn alle. Riisuin vaatteet, tungin ne makuupussipussiin ja kömmin uneen sekalaisin miettein. Kuinka ohut onkaan tämä selväjärkisyyden kudelma ja kuinka lähellä ihmiskunta on totaalista vajoamista lihan anarkiaan? Laitoin puukon männynjuuren koloon, käteni ulottuville, varmuuden vuoksi.

TRAUMATISOITUNUT PALUULIIKKU

Muutaman tunnin levottoman horroksen jälkeen nousin, heitin vedet ja valuin takaisin leiripaikalle. Siekkinen oli jo sytyttelemässä nuotiota, muita ei näkynyt. Siekkinen ei arvostanut. Ei yhtään se arvostanut. Raasepori8 oli paininut sen silmälasit vinoon, olin ihan unohtanut koko tapahtuman. Siekkinen sanoi, että toista iltaa ei tätä jatketa ja olin enemmän kuin samaa mieltä. Raasepori8 ja Saarinen nukkuivat vielä, sovittiin, että annetaan niiden levyttää tunti, pari, heitellään ja valokuvaillaan joella sen aikaa ja lähdetään sitten Ivaloon. Markku lupas pienen tinkaamisen jälkeen hakea meidät Tolosesta, kun vene olisi pitänyt muutenkin nostaa samantien kärryyn Törmäsessä. Ei siis enää tuntikausien lusimista veneessä sen psykopaatin kanssa sentään.

Saarinen oli ainoa joka oli nyreissään lähtöpäätöksestä, se ilmoitti vihaavansa Kreikkaa, demokratiaa ja kaikkea paskaa mitä yksittäinen, keskivertoa älykkäämmän ihmisen tuli enemmistön mielivallan vuoksi kärsimän. Se yritti jopa hoitaa kyytiä Paldojärventieltä seuraavaksi päiväksi, mutta ei onnistunut kun kaikki sen autolliset kaverit oli siinä sen vieressä.

Pakkailtiin venettä kosken alla. Krapulakaan ei ollut suostunut lähtemään. Kömmittiin veneeseen kuin kohmeiset kimalaiset, mutta Raaseporia piti odottaa. Se singahti lopulta suoraan metsästä, hyppäsi veneeseen ja katsoi minua taas se hymy kasvoillaan. Makasin keulassa ja koetin olla huomaamatta sitä. Sitten se sika heitti foliotollon syliini. ”Saatana sentään!” sähähdin ja heitin käärön jokeen pitkällä kaarella. Saarinen ärähti, että tyhmä saatana. Raasepori8 nauraa honotti niin että meinasi kusta housuun.

Lyhyen venematkan ajan koetin olla ajattelematta edellisen alkuillan tapahtumia, mutta en kyennyt. Elävät kuvat nousivat kerta toisensa jälkeen mieleeni. Tolosen suvannossa sattunut otti. Kauhea säätö ja riemastus kun kala vaikutti isolta. Huudahdukset, äänen pettämiset, jarrun kirskunta. Epätoivoiset urahdukset kun keltainen kylki näkyi ensimmäisen kerran. Outo kiilu Raasepori8:n silmissä kun kolme-neljäkiloinen hauki nostettiin veneeseen. Se halusi ottaa sen ja suostui jopa perkaamaan.

Kun leiri oli saatu pystyyn, nuotio päälle ja ensimmäinen kalja korkattua, päätin lähteä vähän kävelemään metsään. Parin sadan metrin päässä leiristä huomasin metsässä miehen. Se jäi puiden taakse ja oli melko hämärää, niin en nähnyt paremmin mitä se teki. Kuulin kuitenkin raskaan hengityksen ja outoja äännähdyksiä. Ajattelin, että siellä on jokin hätänä ja kiisin puolijuoksua notkelmalle missä mies touhusi. Mies näytti nojaavan punnerrusasennossa suurempaa mätästä vasten. Se oli Raasepori8, tunnistin sen vaaleasta takista. Mutta sen housut lojuivat myttynä sammaleella ja sen paljas, ihottuman punertama perse pumppasi vimmaisesti. ”Mitä!?” ehdin yskäistä, se huomasi minut.

Se sekopää melkein ilahtui kun satuin paikalle. Sen hiestyneelle, punakalle naamalle levisi ihmeellinen, rietas hymy kun sen katsahti minuun, aivan kuin se olisi odottanut minua. Se heittäytyi selälleen mättäälle, levitti vähän reisiään ja paljasti mitä oli tekemässä. Hauki pönötti sen kullissa ja tuntui kuin pääni olisi tehnyt oikosulun – en kyennyt reagoimaan! Seisoin suu auki ja tuijotin haukea, jota Raasepori8 piti kädellään niskasta. Sitten se sika alkoi hitaasti runkata itseään haukiparalla, sen pyrstö potki surullisena veren ja suljun sotkemien sisäreisien välissä. Se litisi ja pieri. Litisi ja pieri.



------------------------------

Iloksenne, valoksenne & riemuksenne voin tässä ja nyt kertoa, että nöyrän kertojanne, Jukka Saarisen Kolmannen Kiveksen 1500 päivän hiljentymispaasto kyisessä erämaassa on tulossa kohtapuoliin päätökseensä. "Eroottiset erätarinat" ja monet muut mieltäylentävät kuvalliset ja sanalliset ilottelut palajavat Intertuubiin lähiaikoina ja ryömivät sinun päähäsi asumaan! ¡Olé! ¡Olé! ¡Olé!