Lohenpunaista

Takana on jälleen yksi Näätämöjoen reissu ilman lohta.

Näätämöjoella tuli todistettua, kuinka lohen saamisen mahdollisuus pitää ihmisen mielen virkeänä - joella tapaamamme perhokalastaja oli käyttänyt melkein koko kesälomansa saamatta lohen lohta. Kalastajan mieli oli kuitenkin pysynyt hyvänä, sillä useita näköhavaintoja kalojen kuninkaasta oli tullut.

Siitä päästäänkin itse asiaan. Viidentoista kilometrin patikoinnin jälkeen,  Näätämäjoen rantapenkalla,  Mitrin kanssa tuli mietittyä semmosta juttua, että  kalastuksessa ja naisen iskemisessähän on paljon yhtymäkohtia.

Jotkut kalastajat tavoittelevat kirjolohia, lahnoja, ahvenia tai haukia. Nämä kalastajat ovat ehkä hieman laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Samaan kategoriaan voidaan niputtaa sellaiset kalastajat, joille tärkeintä on, että saalista varmasti tulee - he käyttävät kalastamiseen verkkoa ja virtapaikoissa mato-onkea.

On myös perhokalastajia. Heille saalisvarmuus on harvoin pääasia. Aina sitä hauen tai lahnan kaislikosta kun kaislikosta kellistää, mutta jos tavoittelee kunnon kalaa - sitä hienointa, niin ei sitä silloin mennä istarilammelle ongelle. Sitä pitää kulkea maita, mantuja ja ylittää tuntureita, kunnes sen huippupaikan viimein löytää. 

Sieltä löytyvä jalokala pitää vielä vietellä oikealla syötillä, väsytystaistelun tärkeyttä unohtamatta - saalis on sinun vasta, kun se on haavissa. Naisten kanssa tämä on vähän mutkikkaampaa. Sanotaanpa näin, että hieno nainen pitää kalastaa ja väsyttää aina uudelleen ja uudelleen.

Pidän naisista ja perhokalastuksesta.